torstai 24. toukokuuta 2018

Minä itte!

Kaverin lapsi vetelee eteisessä kilareita. Ulkovaatteet on ripoiteltu tasaisesti ympäri huonetta ja lapsen äiti poimii niitä kasaan. Yksi kerrallaan hän yrittää kiskoa niitä lapsen päälle, mutta tyttö vastustelee raajat uhmakkaasti heiluen ja huutaa naama punaisena: "Minä itte!". Seuraan tilannetta vierestä ja tunnen sielujen sympatiaa. "I feel you girl!", ajattelen. "Niin minäkin."


Aivan niin kuin tuo kaverin lapsi, minäkin olen halunnut selvitä kaikesta yksin. Kun teini-ikäisenä muutin vanhempien luota Kouvolaan opiskelemaan, ensimmäinen ajatukseni oli, että nyt minä näytän, kuinka pärjään tässä aikuistenmaailmassa. Keräsin rahaa kesätöistä ja kituutin niillä läpi vuoden. Kun äitini ujutti tililleni rahaa, vähän jopa suutuin siitä, että kuvitteliko se, että en pärjäisi.

Sama selviytyjän kiukku iski viime syksynä, kun päätin ostaa loput osuudet nykyisestä asunnostani. Hätäpäissäni laskin tililläni olevia jokaista senttiä ja mietin, miten saisin ne riittämään, mutta kun vanhemmat ja poikaystävä tarjoutuivat auttamaan taloudellisesti, tokaisin vain: "Ei tarvii auttaa. Pärjään ihan ite." Samalla kiukulla pyöräilin opiskeluaikoina keuhkoputkentulehduksessa terveyskeskukseen hakemaan lääkettä ja parikymppisenä raahasin huonekaluja  pulkalla kierrätyskeskukseen, kun en halunnut pyytää ketään autollista auttamaan. Jos olisin pyytänyt apua, olisin osoittanut muille, kuinka heikko olen ja muista riippuvainen.

Työssä tiimin vetäjänä olen joutunut opettelemaan, ettei kaikkea voi ja ehdi tehdä itse. Vaikka välillä tuntuukin, että itse saisi tehtyä kaikki asiat nopeammin ja paremmin, työaika ei käytännössä riitä kaiken hoitamiseen. Ja usein se toisen hoitama osuus on ihan yhtä hyvä kuin omakin - tai usein jopa parempi. Valitettavasti tämänkin olen oppinut kantapään kautta.

Välillä taas tulee niitä tilanteita, kun kaikesta yrittämisestä huolimatta, edes omat resurssit eivät riitä. Sellaisina rankkoina aamuina olisi ihanaa, jos eteisessä olisi äiti odottamassa, nostamassa vaatteita yksi kerrallaan päälle ja sanoisi perään: "Kyllä se siitä! Ja jos tarvitset apua, ei tarvitse kuin soittaa...".

torstai 17. toukokuuta 2018

Uuden laidalla

Kuvittele seisovasi korkealla kiellekkeellä, kaiken muun yläpuolella. Näet edessäsi hienot maisemat, se on tulevaisuutesi. Kaukana siintää kaikki unelmasi ja toiveesi, osa kirkkaampina, osa häilyvämpinä. Osalle on selkeä polku, toisille muhkuraisempi tie. Maisema on hieno, mutta toiveiden ja unelmien lomassa sijaitsee myös kaikki pelkosi. 

Mikään tie unelmaan ei ole suora, vaan täynnä haasteita ja epäilyksiä. Välillä tien pää katoaa näkymättömiin, etkä voi olla varma päätyykö se määränpäähänsä. Toiset tiet kiumurtelevat pimeissä laaksoissa ja pelottavissa metsissä - etkä voi olla varma, mitä vaarojen sen varrelta löytyy.

Vaikka unelmasi loistavat kauniina horisontissa, matka niiden luo epäilyttää sinua. Mistä tiedät, minkä tien valita ja voiko sen määränpäähän luottaa? Mitä, jos eksyt polulta ja kadotat unelmasi? Mitä, jos et jaksa perille?

Takanasi on menneisyytesi, mutta sinne ei ole paluuta. Sinulla on vain kaksi vaihtoehtoa: voit joko pysyä paikallasi ja jäädä ihailemaan maisemaa tai hypätä kiellekkeeltä kohti tuntematonta. Kummassakin vaihtoehdossa on huonot puolensa. Jos jäät paikallesi, et koskaan tavoita unelmiasi, etkä näe, mitä matka sinne tuo tullessaan. Jos taas hyppäät, voit satuttaa itsesi tai eksyä ja päätyä väärälle tielle.

Mitä teet? Uskallatko hypätä?