Vähän vanha äidiksi

Kun lapseni täyttää tänä vuonna vuoden, minä täytän 40. Sain lapsen 38 vuotiaana. Lääketieteen mukaan olin iäkässynnyttäjä eli toisin sanoen ikäloppu. Tältä se näyttää ja tuntuu:

Paikat ovat kipeät

Raskauden ja synnytyksen pitäisi olla vanhemmalle vaikeampaa, mutta itse selvisin niistä vähällä, ilman raskausmyrkytystä, erkaumaa, raskausarpia, turvotusta tai repeämiä. Mutta jos laskeudun lattialle lapsen viereen makaamaan, en välttämättä pääse sieltä ylös enää. Selkä on jumissa. Vatsa- ja selkälihakseni katosivat jonnekin raskauden myötä ja edelleenkään, 10 kuukautta lapsen syntymästä, etsintäpartiot eivät ole löytäneet niitä. Kroppa ei palaudu kuten nuorena urheilusuorituksista.

Nukun huonosti

Minua varoiteltiin, että näin vanhalla iällä yöherätyksistä ei tokene yhtä hyvin kuin joskus parikymppisenä. En tiedä minkälaista nuoruutta muut ovat eläneet, mutta minä nukuin parikymppisenä 12 tuntisia yöunia. Nyt valvon keskellä yötä pari tuntia, vaikka lapsi ei heräisikään. Ilmeisesti iän myötä tarvitsen vähemmän unta. Luulen siis, että parikymppisenä yöheräily olisi ollut rankempaa.

En lähde kaikkiin muotivillityksiin

Kun iso osa äideistä tilaa samanlaisia ristiäiskakkukoristeita, kuvauttaa lastaan trendikkäästi syyslehtikasassa taljan päällä ja hankkii nykysuositusten mukaisia paljasjalkakenkiä - minä mietin, että "Onko pakko?". Kun kyllähän se lapsi näyttää ihan söpöltä kaikissa kuvissa ilman lavasteitakin, on sitä ennenkin perinteisilläkin kengillä opittu kävelemään ja kakkukoristeetkin voi itse askarrella. Eihän mikään pakko ole, mutta sitten minäkin rupean googlettelemaan niitä kenkiä ja laitan taljan hankinta listalle...

Olen kärsivällisempi

Parikymppisenä minulla olisi mennyt hermot vartissa, jos asiat eivät sujuneet niin kuin olisin halunnut. Nyt, kun on tarpeeksi monessa ojassa uitettu, kiukutteleva vauva on mittaskaalallaan aika pieni murhe. 

Onks noi silmäpussit vai ikäryppyi?

En välitä kaikkien mielipiteistä

10 vuotta sitten olisin stressaantunut, jos joku olisi tullut neuvomaan lapsen kasvatuksessa ja kertomaan, kuinka väärin teen. Nykyisin vain toteaisin, että "jep, vinksalleenhan tuo lapsi kasvaa" ja jatkan menoa. Tiedän, että olen minäkin kaikki suositukset lukenut, mutta en mitenkään pysty seuraamaan kaikkia ohjeita. Kukaan ei ole täydellinen, joten turha teeskennellä sellaista. Kun tekee parhaansa, niin se saa riittää.

Olen kuin muut äidit

Kun katselen muita tuoreita äitejä, en huomaa eroa. Mielestäni näytän tietyllä tavalla samalta kuin nuoremmatkin, mutta en tiedä näkevätkö he minussa enemmän ryppyjä tai ajattelevat, että jututkin on toiselta vuosikymmeneltä. Arjen ongelmista puhuttaessa ikä ei kuitenkaan näy. Äidit painivat ihan samojen haasteiden parissa oli ikää 20 tai 40.

Nämä kohdat perustuvat omaan kokemukseen. Jollekin toiselle iäkkyyden kokeminen äitinä voi olla hyvin erilaista. Se on aivan varmaa, että kukaan meistä ei ole nelikymppisenä samanlainen kuin 20 tai 10 vuotta aikaisemmin.

Vauvavuoden ironiaa

"Se ei mennyt ihan niin kuin suunniteltiin" -lause voisi olla vauvavuoden mantra. Mitä tässä 10 kuukaudessa olen oppinut, että lapsen kanssa ei kannata turhia suunnitella. Elämä menee niin kuin menee. Tässä esimerkkejä vauvavuoden ironiasta:

Käyt pitkän ja hermoja stressaavan unikoulun lapsen ollessa 5 kuukautta. Viimein lapsi oppii nukahtamaan itsenäisesti ja nukkuu yöllä 7 tuntia ilman syöttöä. 2 kuukautta myöhemmin olet lähtötilanteessa ja koko unirytmi heittää häränpyllyä, kun tulee hampaita, hulinoita, eroahdistusta…

Kun lapsi lähtee liikkumaan, iskee eroahdistuskausi, kun lapsi tajuaa, että äiti voi kadota johonkin. Tämän tuloksensa äidin mukana kulkee kokoajan lahkeessa roikkuva takiainen - paitsi silloin, kun lapselle pitäisi pukea vaatteita. Yhtäkkiä se äitiin liimautunut riipus onkin joka suuntaan pyrkivä, pyristelevä ohjus.

Ostat lapselle kalliita, virikkeellisiä leluja. Lasta kiinnostaa vain kännykkä, tietokone, kaukosäädin.

Puolet ajasta ajattelet, että miten noin paljon kakkaa voi mahtua noin pieneen ihmiseen. Toisen puolen mietit, miten noin pikkuriikkisestä papanasta voi lähteä noin kamala lemu?!

Lapsi testailee uutta taitoaan puoli tuntia olohuoneen lattialla. Kun otat kameran esiin, hänen kiinnostuksensa asiaan loppuu samantien.

Ostat tyttölapselle supersöpöjä mekkoja, rusettipantoja ja myssyjä ja kuvittelet, miten suloiselta se niissä näyttää. Lopulta rusettipanta pysyy päässä 2 minuuttia. Lapsi vain itkee, kun yrität asentaa myssyä ja söpön röyhelömekon helmat on kokoajan korvissa. Vaippa vaan vilkkaa lattialla, kun lapsi möyryää eteenpäin. Se söpöydestä.

Super söpö mekko, mutta onko se vaippa joka tuolla vilkkaa?

Joko: 1) lapsi on oppinut uuden taidon ja kehuskelet sillä neuvolassa, mutta kun neuvolan täti testaa tätä, taito on yhtäkkiä kadonnut.

tai

2) Sanot neuvolassa, että ei se lapsi osaa sitä, tätä ja tota vielä. Neuvolan täti ottaa oikeanlaisen lelun esille ja lapsi osaakin kaikki temput.

Se maailman söpöin olento myös potkii, kynsii, vetää hiuksista, lapsii päin naamaa ja puree rintaa - etkä voi tehdä asialle muuta kuin valittaa.

Stressaat saako lapsi 2 vuorokautta jääkapissa avattuna olleesta Piltti-purkista oireita, samaan aikaan, kun hän syö lattialta pölypalloja ja hiekkaa.

Se perinteinen: Takana on ihan kamalat 3 päivää ja yötä: uusia hampaita, valvomista ja kiukuttelua. Viet lapsen isovanhemmille hoitoon ja varoittelet, että nyt on lapsella vaikeeta. Lasta palauttaessa mummo kertoo, että lapsi on ollut oikea hymytyttö kokoajan.

Vaikka kuinka yritätte olla tasa-arvoisia vanhempia, lapsi päättää, että vain äiti kelpaa nukutukseen, syöttöön ja lohduttamiseen.

Saat lapsen nukahtamaan päiväunille. Huokaiset helpotuksesta. Nyt vihdoinkin omaa aikaa! Puhtaat vaatteet pitäisi viikata ja ruoka valmistaa, mutta ensin vain istut kahvikupposen ääreen hetkeksi selailemaan kännykkää. Havahdut siihen, että lapsi huutaa. Tunti on vierähtänyt kännykän ääressä. Se siitä kotitöiden tekemisestä sillä aikaa, kun lapsi nukkuu.

Etälapsuus

10 kuukautisen lapsen hammastarkastus etäyhteydellä. Tässä oikeastaan kiteytyy meidän vauvavuosi koronan keskellä. Kaikki tapahtuu etäältä, videoyhteyden avulla.

Se meni juurikin niin kuin olin ajatellut. Avaan nettiyhteyden ajoissa. Kun yhteys muodostuu nökötämme lapsen kanssa yhdessä ruudun ääressä. Lapsi rimpuilee ja yrittää päästä käsiksi tietokoneeseen, koska juuri nyt kaikki tietokoneet, kännykät ja kaukosäätimet ovat jännintä ikinä. Omat lelut eivät kiinnosta enää. Yritän keskittyä hammashoitajan puheeseen samaan aikaan, kun keksin lapselle tekemistä. Annan hänelle käteen kännykkäni, mikä vie huomion hetkeksi. Hampaita ei nähdä kuin vilaukselta. Tarkastus keskittyy lähinnä ohjeiden antamiseen.

Etäily alkoi kaiken peruuntumisella

Kaikki alkoi jo ennen synnytystä. Sain äitiysneuvolassa käteeni pamfletin, jossa oli lueteltu ohjauksia, jonne voisi ilmoittautua. Synnytysvalmennuksia, imetysohjausta, pienryhmiä, jossa keskusteltiin tulevasta vanhemmuudesta. Kaikki ne peruttiin. Mieheni sai testata etä-isyyttä heti synnytyksen jälkeen toukokuussa. Minä jäin yksin osastolle tuoreen lapsen kanssa. Mies viestitteli kotoa Whatsappin kautta. Yksi videopuhelukin taidettiin ottaa. Vaikka hoitajat ja kätilöt ramppasivat huoneessa auttamassa, mielummin olisin ollut kotona miehen kanssa jakamassa lapsen ensimmäisiä päiviä.

Alku oli lupaavaa

Kotiin päästyä emme uskaltaneet nähdä lapsen isovanhempia yli viikkoon. Sitten he tulivat takapihalle pällistelemään, koska eivät malttaneet pysyä poissakaan. Kesä oli muuten ihanaa aikaa. Rajoitukset löyhenivät. Emme matkustaneet mihinkään muualle kuin mökille, mutta lapsen kanssa riittikin muuta tekemistä. Treffailin muita äitejä ja iloitsin takapihan omasta rauhasta nyytin kanssa.

Syksykin jatkui lähes normaalina. Vauvaryhmä tapasi turvaväleillä. Mietimme oppivatkohan nämä lapset koskaan jakamaan leluja, kun lattialla köllötellessä jokaisella piti olla omansa. Äiti-vauva-pilateksessa oli helppoa, koska lapsi ei vielä liikkunut. Se vain möllötti viltillä, kun minä tein liikkeitä. Ei tarvinnut pelätä lähikontaktia muihin. Koko syksyn kuljin maski päässä bussissa, vaikka muilla niitä ei vielä paljoa näkynyt.

Ja sitten Suomi sulkeutui

Joulukuun alussa iski taas täysi sulkutila. Vika pilates peruttiin, vauvakerho ei alkanut enää. Isovanhemmille soiteltiin videopuheluja, joissa lapsi möyri lattialla. Toisille äideille kommunikoin vain Whatsappin kautta ja selailin päivittäin Facebookin Kesäkuisten-ryhmää, jossa muut äidit kävivät läpi samoja kasvuvaiheita.

Tämän vuoden puolella eristäytyminen on jatkunut. Kaikki toiminta on siirtynyt nettiyhteyden ääreen. Olen joogannut sohvan ja nojatuolin välissä, lapsi reidessä kiinni Äiti-vauva-joogavideon avulla sekä vedellyt vauvatanssia Teamsin tahtiin pitkin kämppää. Tarjolla olisi etämuskareita ja MLL:n juttelutuokioita videon välityksellä. Äitiryhmän Whatsapp laulaa edelleen joka päivä ja Kesäkuisten Facebook-ryhmä viihdyttää jutuillaan. Hammastarkastus ruudun äärelläkin oli mukavaa vaihtelua. Tästä on tullut normaalia.

Etäjooga on tosi hauskaa vikkelän lapsen kanssa.

Miten tämä vaikuttaa lapseen?

Jos mietitte kärsiikö lapsi tästä koronakaudesta, olen aika varma, että hän selviää tästä meistä parhaiten. Hänelle maskit päässä kulkevat ihmiset ovat normaaleja, eikä hän osaa kaivata ryhmätapaamisia. Meille aikuisille tämä jatkuva etäyhteyksien otto ja ihmisten ilmeinen tulkitseminen maskin läpi on rankempaa.

Jos tämä vauvavuosi on etälapsuuden aikaa, on se myös lähivanhemmuuden aikaa. Koronan takia mieheni on marraskuusta asti työskennellyt kotona. Poikkeuksellisesti meidän koko perheyksikkö on kokoajan lapsen läheisyydessä. Ja se, jos jokin, on lapselle hyväksi. Ja kyllä me aikuisetkin tästä jossain vaiheessa tokenemme!