Vanhemmuuden sudenkuopat

Vanhemmuuden sudenkuopat ovat niitä koloja, joihin äideillä ja isillä on vaara vajota. Ne on niitä muka itsestäänselviä lapsenkasvatuksen haasteita, joita jokainen vanhempi luulee selvittävänsä helposti - mutta, kun ne osuvat kohdalle, ei se olekaan niin yksiselitteistä. Tunnistatko nämä?

Lapsenkehityksen kilpajuoksu

"Meidän 2-vuotias piirtää jo monalisa-piirroksia, hoitaa aamutoimet itsenäisesti, kakkii pottaan jo puolivuotiaana ja käy nyt meidän puolesta kaupassa". Tiedättehän nämä ihmiset? Vaikka sitä, kuinka hokisi itsekseen, että jokainen lapsi kehittyy omaa tahtiaan ja omaa omat erityistaitonsa, sitä silti salaa vertaa lastaan kaikkiin muihin lapsiin. Kuka sanoi ensimmäisen sanan? Kuka nousi ensimmäisenä kävelemään? Kuka puhuu jo täydellisiä lauseita? Kuka pyöräilee ilman apupyöriä?

Meillä kyse on nyt pottailusta. Vaikuttaa siltä, että kaikki maailman muut 2-vuotiaat osaavat käydä jo vessassa itsenäisesti ja ovat yökuivia - mutta meidän kohta 3-vuotiasta se ei kiinnosta tippaakaan. Olemme seilanneet pienten onnistumisten välillä, mutta aina, kun luulen, että kehitystä tulee, tyttö vetää takapakkia, eikä suostu pytylle ollenkaan. Ongelmaa ei auta tippaakaan some-ryhmien jatkuvat "joko lapsesi on yökuiva" -kyselyt, joihin vastaavat vain ne, joilla lapset eivät enää vaippaa kaipaa. Tosi asia on se, että lapsi oppii kuivaksi sitten, kun hän on valmis. Siihen ei auta etevät vanhemmat, tsemppailut ja tarrakirjat (believe me, niitäkin on kokeiltu!).

Onko hän normaali? Kehittyykö hän oikeaa tahtia?

"Normaali lapsi"

Tämän olen kuullut uskomattoman monta kertaa: aina, kun joku varhaiskasvatuksen tai terveydenhuollon ammattilainen sanoo, että lapsessanne on jotain erityistä, joka vaatii lisätutkimuksia, vanhemman reaktio on "Eikä! Meidän lapsi on ihan normaali!". Ja niinhän se onkin! Vaikka lapsella olisi kehityksellisiä haasteita, autismi, adhd tai muuta - hän on silti se normaali, iloinen, ihastuttava, rakas itsensä.

Lapsen kasvattajana kaikki poikkeava lapsen kehityksessä on pelottavaa - vaikkakin me joka päivä kohtaamme aikuisia ihmisiä, joilla on ollut samanlaisia kehityshaasteita - ja he elävät ihan "normaalia" elämää. Yleensä vanhempi elää niin läheistä elämää lapsensa kanssa, ettei hän välttämättä näe lapsen poikkeavuutta. Kun siis joku ammattilainen tulee ehdottamaan lisätutkimuksia, tämä on mahdollisuus päästä ymmärtämään lasta paremmin - tai osoittamaan, että ammattilainen oli tällä kertaa väärässä.

Ylipaapoja vai heitteillejättäjä

Haluan lapselleni parasta! Tottakai. Mutta haluan samaan aikaan, että hän pärjää omillaan, kun minusta aika jättää. Mistä löydetään se kultainen keskitie, jossa lasta kannustetaan tarpeeksi, mutta annetaan hänen oppia omista epäonnistumisistaan? Vanhemmalle olisi niin helppo tasoittaa tietä lapselleen ja pitää huolta, että hän saa aina parasta. Mutta miten hän sitten oppii selviytymistaitoja, epäonnistumisten kestämistä, vähällä pärjäämistä tai sympatiaa vähempiosaisia kohtaan, jos hän ei ole koskaan kokenut vastoinkäymisiä.

Vähän niin kuin jokaisen vanhemman on joskus tehtävä se päätös, milloin lopettaa lapsensa nukuttaminen. Pienelle vauvalle vanhemman läsnäolo nukahtaessa on tärkeää, mutta mitä isommaksi lapsi kasvaa, sitä tärkeämpää lapsen on taitaa nukahtamisentaito yksin. Ei äiti voi enää 13-vuotiaan vieressä istua joka ilta. Vanhemmalle tämä on tietysti raastavaa. Sitä on kohdattava lapsen itku ja kaipuu, mutta samaan aikaan vakuutettava hänelle - ja itselleen - että tämä kyllä pärjää. Ennen pitkää (ja välillä nopeastikin) lapsi oppii, että vanhemmat ovat kyllä lähellä vaikka eivät ihan vieressä istukaan - ja että rauhoittua voi itsestäänkin. Tätä se koko vanhemmuus on: näiden rajojen etsimistä.

Vaikka en tykkää pääsiäismunien muovikrääsästä, lapsi sai pääsäisenä yllätysmunan - eikä tykännyt suklaasta.

Sosiaalinen paine

Helmi jo pyöräilee päiväkotiin. Onnilla ja Viljamilla on paljasjalkakengät. Iiriksellä, Väinöllä ja Ossilla on keinu ja hiekkolaatikko pihallaan. Nyt kaikki muut lapset seuraavat Pipsa-possua ja hamstraavat Frozen-leluja. Kai teillä on oma tonttuovi, itsetehty adventtikalenteri, pääsiäismunajahti, itse väsätyt pääsiäisvitsat ja vappuna 3 helium-vappupalloa? 

Tuntuu, että lapselle on mahdotonta luoda "onnellista lapsuutta" ilman, että seuraa, mitä muut vanhemmat tekevät. Mitä vanhemmaksi hän kasvaa, sitä enemmän hän vertaa, mitä muilla lapsilla on.

Miten minä esimerkiksi selitän lapselle, miksei hän saa vappupalloa - kun se on mielestäni roskaava kertakäyttöinen muoviturhake - kun kaikilla muilla lapsilla on sellainen? Joko pyörrän eettisen ajatusmaailmani ja annan sen hänelle - tai sitten olen epäreilu äiti.

Ei tämä vanhemmuus ainakaan helppoa ole.