"Odotapahan vain, kun se vauva syntyy! Sitten aika kuluu vain sitä vauvaa tuijotellessa ja haistellessa." Näin useampi tuttava valisti minua odotusaikana. Nyt vauvan syntymästä on 3 viikkoa. Tuijottelen sohvalla vauvaa. Se haisee pissalle (vaippa pitäisi vissiin vaihtaa). Tätäkö se kuuluisa vauvan tuoksu on? Ajatukset pyörii kaikessa muussa paitsi vauvakuplassa. Ois nälkä, mutta olen tissistä kiinni imetyksessä. Voisin selailla kännykästä uutisia samalla, mutta kännykkä jäi jonnekin käden ulottumattomiin. Vilkaisen vauvaa. Se vaikuttaa tyytyväiseltä. Onhan se maailman söpöin ja ihanin, mutta keksisin 10 asiaa, joita mielumin tekisin kuin imettäminen 8 kertaa vuorokaudessa.
Imetyksen pitäisi nostaa äidissä oksitosiinia, mielihyvähormonia. Olen miettinyt, missä minun oksitosiinit viipyvät. Imetys kyllä rauhoittaa, pystyn helposti nukahtamaan sen ääreen, mutta mielihyvää se ei aiheuta. Testasin rintapumppua. Sen ohjeessa luki, että vauvan tuijottelu voi edesauttaa maidon nousua. Tuijottelin vauvaa puoli tuntia pumpaten ja tunsin itseni idiootiksi, kun mitään ei tapahtunut. Lopulta luovutin ja homma alkoi pelittämään, kun ajattelin ihan jotain muuta.
Olen aina tiennyt, että haluan lapsen, mutta kun kaverit kolmekymppisinä pamahtivat paksuksi, ajattelin, että ovatko he tulleet hulluksi. Maailmassa oli kolmikymppisenä vielä niin paljon asioita, joita halusin kokea ja lasten hankinta olisi ollut esteenä niille. Kun ikä läheni 4-kymppiä, oli jo hilkulla etten olisi päätynyt äidiksi. Kun sain tietää, että olen raskaana, tiesin että selviydyn odotusajasta, synnytyksestä ja vauva-ajasta kyllä, mutta mielummin olisin tilannut postimyynnistä valmiin taaperon ja skipannut alkutaipaleen kokonaan - vaikka moni väittikin, että se on elämän parasta aikaa. Edelleen olen samaa mieltä.
Nyt vauva-aikana koen, että olen menettänyt suuren osan minuudestani: vapaa-ajan harrastaa minulle tärkeitä asioita, energiaa ideoida uutta - ja tuntuu, että aivokapasiteettikin on vähentynyt. En malta odottaa sitä hetkeä, kun vauva ei enää ole koko aikaa rinnassa kiinni, eikä häntä tarvitse kannella ympäriinsä. Tiedän, että jonain päivänä nämä asiat ovat taas osa elämääni, mutta se vie aikansa.
Älä ymmärrä nyt väärin! Vaikka vauva-aika on rankkaa, aion lusia sen kunnialla läpi. Noudatan orjallisesti imetysohjeita ja pumppuakin käytän vain sen takia, että pakkasessa olisi pahan päivän varalle ravintoa. Kantelen vauvaa kantoliinassa ympäri asuntoa, vaikka hiki valuu, jotta se saa tarpeeksi läheisyyttä. Lepertelen sille, vaikka se ei vielä osaa reagoida puheeseeni. Juoksisin palavaan taloon pelastamaan sen ja hyökkäisin nyrkit ojossa kenen tahansa kimppuun, joka häntä uhkaisi satuttaa.
Olen todennut, etten ole sellainen pullantuoksuinen äiti, jolle teini-iästä asti lapsensaanti on ollut kutsumus ja jolle pelkkä vauvan tuijottelu on palkinto kaikesta vaivasta. Ei se haittaa, vaikka en olekaan - enkä usko, että kaikille muillekaan äideille se on. Sitä vaan ei kuulu sanoa ääneen. Pullantuoksuisen äidin sijaan olen kuin tiikeriemo, joka tekisi mitä vain jälkikasvunsa eteen. Ei oo kaikki äidit tehty sokerista, kanelista, inkivääristä ja kukkasista - vaan suolasta, pippurista, rikkaruohoista ja villistä huumorista. Ja sekin on hyvä se!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti