Ikuinen poikkeustila

Olen sen sanonut ennenkin: kaikki se, mitä sinulla on, voi olla poissa minä hetkenä tahansa. Tämä koskee niin läheisiä, omaa terveyttä kuin pandemian viemää yleistä turvallisuuden tunnetta.

Ken olisi viime vuoden lopulla uskonut, että keväällä kökötämme kaikki kotonamme eristäytyneenä? Tai että töihin ei voi mennä ja liikkumistamme aletaan rajoittaa valtiovallan taholta? Itse vielä helmikuussa kuvittelin, että huhtikuussa viimeistelisin viimeisiä työpäiviäni ennen äitiyslomaa ja treffailisin kavereita. Toukokuussa suunnittelin kiertäväni kauppoissa etsien puuttuvia lastentarvikkeita ja tutustumalla paikallisiin äitiryhmiin ja vanhemmuusvalmennuksiin.

Sitten kaikki peruuntui: työt, menot ja tapaamiset. Viimeinen työkuukausi muuttui lomautukseen, kaverien tapaamiset kotieristykseen ja osittainen  pääkaupunkilaiselämä täyteen maalaiskotoiluun, hiukan aikaisemmin kuin olin kuvitellut. En ehtinyt sanomaan kavereilleni hyvästit pääkaupunkiseudulla, perehdyttämään töissä tuuraajaani tai käyttämään kaikkia kymppikerran sarjakortteja harrastuspaikkoihini. Kaupassa kiertely muuttui empivään nettishoppailuun ja valmennukset googletteluun. Ei ole babyshowereita, Hollolan rempan valmistumistupareita tai äitiryhmien tapaamisia. Me kaikki olemme nyt vain kotona, itseksemme.

Ennen pitkää tämä kaikki yleinen eristäytyminen ja koronapandemia päättyy, ja elämä palaa jonkunlaiseen "normaaliarkeen" - mutta ei minulla. Minä en tule koskaan enää palaamaan töihin samanlaisena kuin ennen, en muuta takaisin pääkaupunkiseudulle tai pysty tapaamaan vanhoja kavereitani yhtä jouhevasti. Koronaa tai ei - elämäni muuttuu pysyvästi.

Moni varmasti myös luulee, että heidän koronan jälkeinen "normaaliarki" on samanlaista kuin ennen pandemiaa. Se saattaa tulla yllätyksenä, kuinka se kuitenkin muuttuu. Etäisyyden pitäminen, huoliteltu hygienia ja etätyöt tulevat varmasti pysymään "uutena normaalina".

Mutta se, että elämä muuttuu, ei aina ole huono asia. Koronaeristys on varmasti tuonut elämäämme myös hyviä asioita, joista haluamme pitää kiinni: aikaa perheen kanssa, hetkiä ottaa rauhallisesti ja arvostusta Suomen terveydenhoitoa kohtaan. Samoin minäkin odotan paljon hyvää tulevalta. Paljon vanhaa on poissa, mutta paljon uusia jänniä asioita edessä!

Vanhemmuus ei ole tasa-arvoista

Olen ehkä elänyt koko elämäni jonkunlaisessa tasa-arvokuplassa. Siellä kaikki asiat ovat samanarvoisesti tarjolla sekä miehille, että naisille. En ole koskaan kokenut, että maailmassa olisi asioita, joita en voisi tehdä, koska olen nainen. Jos jossain työpaikassa palkka olisi ollut samasta työstä huonompi naisella kuin miehellä, oma ratkaisuni olisi ollut - vaihda työpaikkaa. Viimeisen puolen vuoden aikana olen kuitenkin todennut, että vanhemmuus ei ole tasa-arvoista.

Kaikki alkaa oikeastaan hedelmöityksestä. Kun lapsi saa alkunsa, naisella on täysi valta päättää jatkuuko sen elämä. Vaikka mies kannattaisi lapsen syntymää, nainen voi silti päättää raskauden keskeytyksestä. Homma toimii myös toisinpäin. Vahinkoraskaudessa nainen voi päättää pitävänsä lapsen ja lapsen isästä tulee automaattisesti elatusvelvollinen, halusi hän lasta tai ei. Riitatilanteessa isyys ja elatusvelvollisuus voidaan jopa oikeudenpäätöksellä todeta pakollisella verikokeella. Miehellä ei siis ole oikeutta päättää siitä, saako hän lapsen vai ei. Hän voi vain päättää siitä, harrastaako hän suojaamatonta seksiä.

Hyvässä parisuhteessa lapsen hankinta on yhteinen päätös. Samoin modernissa, tasa-arvoisessa yhteiskunnassa lapsen vanhemmat yhdessä pitävät huolta lapsesta. Itselleni tuli kuitenkin yllätyksenä, kuinka neuvolajärjestelmämme syytää kaikki päätökset ja velvollisuudet äidin vastuulle. Ensinnäkin työaikalain mukaan välttämätön neuvolakäynti on odottavalle äidille palkallista työaikaa - mutta miehelle palkatonta. Näin, vaikka mies joutuisi käymään neuvolassa hoitamassa lain vaatimia velvollisuuksiaan, kuten isyydentunnustamista.

Neuvolan esittelysivuilla sanotaan, että neuvolaan ovat tervetulleet kummatkin lapsen vanhemmat, mutta käytännössä äitiysneuvolat ovat nimensä mukaan suunnattu vain äideille. Ja kun mies vihdoinkin uskaltautuu paikalle, hän helposti saa kokea itsensä ulkopuoliseksi - kuin ennenvanhaan "nainen autokaupoilla" konsanaan: kysymykset ja neuvot esitetään naiselle ja mies pysyy statistina taustalla. Jos neuvoloiden toiminta olisikin vain raskauden seuraamista, verikokeiden ja pissakokeiden ottamista, epätasa-arvoisuuden voisi ymmärtää - mutta neuvoloissa käsitellään paljon muutakin: perheen tukiverkostoja, alkoholin käyttöä, parisuhteen hyvinvointia ja kummankin vanhemman terveystaustoja. 

Niin kauan, kun lapsen äiti on ainut osallistuja, vastaukset näistä ovat vain yhden henkilön näkemyksiä. Mitä, jos äidillä onkin ongelmia alkoholin tai mielenterveyden kanssa, mutta hän haluaa ne salata? Eikö isällä ole oikeutta kertoa omia näkemyksiään? Yhdellä neuvolakäynniltä minulta jopa tarkoituksella ilman miestäni kysyttiin, onko miehelläni väkivaltaisia taipumuksia (No ei ole!) - ja mietin, eikö heidän pitäisi kysyä myös mieheltäni, onko minulla (hän varmasti vastaisi, ei tietenkään).

Nyt koronan aikana vanhemmuuden epätasa-arvoisuus on vain korostunut. Nyt neuvolaan mies on tervetullut vain isyydentunnustukseen. Synnytyssairaalaan isä saa käydä vain itse synnytyksessä ja tätä ennen hänen pitää odotella rakennuksen ulkopuolella. Synnytyksen jälkeen isä näkee lapsensa vasta kolmen päivän jälkeen, kun noutaa äidin ja lapsen sairaalasta. Jopa vierailut ovat kiellettyjä. Tätä kaikkea perustellaan isän tuomalla virusriskillä, mutta todennäköistähän on, että jos isä kantaa virusta, se todennäköisesti on myös äidillä - ja näin hoitohenkilökunta on jo sille vielä läheisemmässä kontaktissa altistettu.

Synnytystä ja paria tuntia sen yhteydessä lukuun ottamatta, tuore isä menettää siis kaikki ensihetket uuden ihmetyksen kanssa. Tämän kaiken myötä kätilöiden vauvanhoito-ohjeet jäävät vain väsyneen äidin muistin varaan - eikä sairaalassa ole apukäsiä, kun äiti ei jaksa lasta hoitaa. Parissa päivässä äiti ehtii tutustua ja kiintyä uuteen lapseensa, mutta vasta, kun vauva pääsee kotiin, isän tutustuminen uuteen tulokkaaseen alkaa. Pahimmassa tilanteessa vauva jää isälle vieraaksi, eikä hän koe, että osaa hoitaa sitä, koska ei ole saanut mitään opastusta siihen.

Olen ehkä naiivi näiden tasa-arvoajatusteni kanssa. Kaikki isäthän eivät ole kiinnostuneita lapsen alkutaipaleisiin osallistumisesta, mutta niille, joille lapsen syntyminen on merkittävä asia, pitäisi olla oikeus täysivaltaiseen vanhemmuuteen heti alusta alkaen. Koska lapsihan on MEIDÄN, ei vain MINUN.

Mamma-fobia

Olen löytänyt uuden fobian. Istuin joogasalin aulassa odottaen seuraavaa perustuntia. Yhtäkkiä salista alkoi purkautumaan edellisen tunnin ryhmä, joukko möhömahaisia, raskaana olevia naisia Mamapilateksesta. Sitä mukaa, kun jono, mitä muhkeampia naisia virtasi ohitseni, tunsin kuinka paniikki sisälläni jyristen kasvoi. Yritin piilotella omaa raskausvatsaani juomapullon taakse, jotta kukaan ei luulisi, että kuulun samaan ryhmään. Samaan aikaan ajattelin, etteihän tässä tunteessa ole mitään järkeä! Onko minulla mamma-fobia?!!

Eih, en minä pelkää äidiksi tulemista tai halua salata sitä - minä pelkään muita äitejä! Mielessäni ne ovat suuri lauma tuomitsevia kaikkitietäväisiä. Siellä missä on äiti, siellä on lastenkasvatuksen pro-ammattilainen. Eivätkä he pelkää kertoa mielipiteitään. Kysyppä joltain äidiltä mielipidettä imetyksestä - mutta varo sanomasta halaistua sanaa vastaan, koska jos olet eri mieltä - voit saada turpaasi. Tai vieraile vauva.fi-foorumilla. Siellä äidit tappelevat siitä, onko raskausviikolla 20 ulkomaille matkaava odottaja "idiootti", kun riskeeraa syntymättömän lapsensa hengen. Äidit varjelevat lastenkasvatusoppejaan kuin leijonaemot pentujaan. Kun he kerran ovat jonkun asian sisäistäneet, se on jumalan totuus sen jälkeen.

Jo pidemmän aikaan neuvolassa on yritetty kannustaa

erilaisiin vanhemmuusvalmennuksiin. Niissä on kuulemma myös helppo tutustua muihin odottaviin äiteihin. Olen pyöritellyt silmiäni ja yrittänyt vältellä aihetta. Miksi ihmeessä haluaisin kaveerata jonkun kanssa vain sen takia, että hänkin on kyennyt lisääntymään - ja voihan niitä vanhemmuusfaktoja lukea netistäkin! Aivan sama kuin kaikki sukkahousujen käyttäjät olisi kutsuttu samaan kerhoon vertailemaan kokemuksiaan. Miksi haluaisin sinne tuomittavaksi - minun sukkahousuissani, kun on paljon reikiä.

Olenhan aika noviisi tällä saralla. Rehellisesti sanottuen en ole jaksanut opetella ulkoa jokaista lapsiopusta ja syventyä uusiinpiin turvallisuustrendeihin. Voin vain kuvitella, kuinka tulevaisuudessa leikkikentän laidalla muut äidit katsovat nenänvartta pitkin valintojani: kuinka en ole osannut pukea lapselle oikeaa syyskerrastoa ja olen valinnut liian vanhat, nyt jo epämodernit "epäturvalliset" rattaat. 

Tiedän, että sitten, kun eristäydyn kotiäidiksi Hollolan perukoille, tulen todennäköisesti kaipaamaan muiden aikuisten seuraa - mutta TOIVON, että löydän ihmisiä, jotka voivat keskustella muustakin kuin kurahaalarien sopivasta väristä, enkä muuntaudu pelottavaksi mammaksi!

Asioita, joita kukaan ei kerro raskaudesta

Miksei näistä kukaan kerro etukäteen?

Kaikki on kiellettyä

Kyllähän sitä oli kuullut, että raskaana osa ruuista on kiellettyjen joukossa, mutta se että niin moni muukin asia, yllätti. Aloitetaan niistä ruuista. Kerran kuukaudessa seison kaupan myslihyllyn edessä etsien mysliä, jossa ei ole pellavan-, pinjan-, chian-, hampun-, seesamin-, kurpitsan-, unikon- tai auringonkukansiemeniä. Joulu oli tosi nasta - ilman graafilohta, homejuustoja, mätiä,  katkarapuja ja kunnon meetvurstia. Pari kertaa join alkoholitonta inkivääriolutta vahingossa, kun en muistanut, että inkiväärikin on kiellettyä.

Ulkomaiset pakastemarjathan ovat kieltolista - mutta ilmeisesti suomalaiset pakastimessa vuodesta 2007 lojuneet on ihan ok..? Ja kaikki nuo ruokakiellothan ovat vain "suosituksia", mutta auta armias, jos menet julkisella paikalla syömään yhden raa'an katkaravun! Heti sinut tuomitaan itsekkääksi, huonoksi ihmiseksi, joka ei välitä lapsestaan.

Ja sitten ne muut kielletyt: parasta olisi, jos vain harrastaisit liikuntana kävelyä ja joogaa, koska kaikki lajit, joissa on putoamisvaara, nopeita suunnanvaihdosliikkeitä, iskumahdollisuuksia, selinmakuuliikkeitä, vatsamakuuliikkeitä, punnerreksia, lankkuja tai hyppelyjä eivät ole hyväksi. Kunhan ei ole Yin-joogaa, koska raskaudessa nivelet löystyvät, eikä pitkät venytykset ole ok! 

Ja kuukausi sitten mietimme, minne lähtisimme ulkomaille reissuun, nyt vielä, kun voin matkustaa (raskausviikon 28 jälkeen tähän tarvitaan lääkärin suostumus ja 1kk ennen laskettua aikaa lentoyhtiöt eivät suostu enää kuljettamaan). Jäljelle jäi kutakuinkin vain Euroopan maat, kun suodatimme kaikki malaria- ja zika-virusvaaramaat pois - joten lähdemme eläkeläisten suosimalle aurinkorannalle Malagaan.

Jatkuvasti päivittyvät uudet vaivat

Kaikki tietävät aamupahoinnin, raskausarvet ja jatkuvan nälän - mutta raskauden kirjoon kuuluu n. 100 000 muutakin vaivaa, joista kukaan ei puhu. Näitä voivat olla mm. alkuraskauden jatkuva pahoinvointi, rintojen turvotus, tajuton väsymys, hajuarkuus, hengästyminen, turvonneet limakalvot, nenän tukkoisuus, karvan kasvu outoihin paikkoihin, vatsan vihlonta, virtsankarkailu, nivelien löystyminen, närästys, kaikenlaiset vuodot ja maksaläiskät - ja kaikki nämä ennen raskauden puolta väliä. Tiedä sitä, mitä tässä on vielä edessä! Onneksi nykyään löytyy monenlaisia mobiilisovelluksia, jotka varoittavat vaivoista etukäteen. Seuraavaksi olisi luvassa lantiosta napaan muodostuvan linea negra -viivan ilmestyminen vatsan kasvaessa.

Raskausviikkojärjestelmä

Sen tiesin, että raskaus kestää noin 9 kuukautta, mutta jos nyt kysytte, millä raskauskuukaudella olen, voin kertoa, ettei minulla ole mitään hajua. Raskautta nimittäin seurataan skyptisellä raskausviikkojärjestelmällä. Olen nyt viikolla 20, mutta se ei suinkaan ole sikiön ikä, vaan viikkojen määrä siitä, milloin edelliset kuukautiseni alkoivat. Lapsi on todennäköisesti saanut alkunsa noin 2 viikkoa sen jälkeen. Vielä monimutkaisemmaksi seurannan tekee päiväseuranta, nyt 19+5 - eli raskausviikkoja on todellisuudessa vajaa 20. En tiedä, miksi raskautta pitää seurata päivän päälle, mutta neuvolassa siitä muistutellaan jatkuvasti.

Syynäys

Viimeiseen 20 vuoteen, ketään ulkopuolista ei ole kiinnostanut, miten elän (lukuunottamatta työterveyshuollon terkkaria, joka lupasi tehdä terveyteeni liittyvä kehityssuunnitelman ja unohti sen sitten). Kun tulee raskaaksi, yhtäkkiä sitä on kunnallisen terveyshuollon jatkuvan syynäyksen kohde. Kuukausittaisilla (myöhemmin vielä tiheämmin) neuvolakäynneillä ollaan jatkuvasti pissimässä kuppiin ja antamassa verinäytettä. Neuvolan tädit ovat erikoistuneet utelemaan sinulta kaiken: miten olet voinut, mitä syönyt, oletko nukkunut, poltatko, urheiletko, miten on alkoholinkäytön puoli.

Eikä tässä kaikki! Heitä kiinnostaa myös fyysisen lisäksi kaikki muukin: minkälainen parisuhde on, onko teillä tukiverkostoa, minkälaisista kotioloista olette peräisin, oletteko keskustelleet, miten lapsi muuttaa parisuhdetta, ahdistaako… Itsenäiseen elämään tottuneena, sitä on vaikea tajuta, että nyt, kun saan lapsen, yhteiskuntaa yhtäkkiä kiinnostaa, kuinka voin.

"Miten sä oot voinu?"

Viimeisen 3 kuukauden aikana olen kuullut kysymyksen "kuinka olet voinut?" enemmän kuin koskaan sitä ennen. Yhtäkkiä se kiinnostaa joka toista henkilöä, joka saa tietää, että olen raskaana. Sen ymmärrän, että läheiset ja ystävät ovat asiasta aidosti kiinnostuneita, mutta, kun puolituttu kysyy asiaa, joka kerta häkellyn, miten minun pitäisi vastata. Todellako se haluaa tietää, että "No nyt on ollut vähän turvotusta ja vatsan vihlontaa" vai pitääkö vaan vastata, että "Ihan hyvin"?

Tips for business

Johtaminen ei ole helppoa. Tämän siitä olen oppinut:

1. Palaverista, jossa kukaan ei pidä muistiota, on yhtä monta muistikuvaa päätöksistä kuin on osallistujia.

2. Työntekijä, joka valittaa työssään, ei yritä aina mollata työnantajaansa, vaan tuoda esille kehityskohteita.

3. Joskus kuitenkin, kun työntekijä valittaa jatkuvasti kaikesta työssään, se ei johdukaan siitä, että työpaikka on huono - vaan siitä, että hän on väärässä työssä.

4. Luottamus ei synny siitä päättämällä, vaan sitä joko on tai ei. Jos et luota omiin alaisiisi, mieti johtuuko se itsestäsi vai muista.

5. Jos ei ole ohjetta, mikä on oikein, ei voi sanoa, että on tehnyt väärin.

6. Esimiesasemaa ei kannata käyttää palkintona hyvästä työtuloksesta, koska parhaat johtajat eivät aina ole niitä, jotka ovat hyviä omassa työssään.

7. Eivätkä hyvät puhujat ole aina hyviä työssään - vaan hyviä puheissaan.

8. Jos yritykselle on tärkeintä näyttää ulos ja sisäänpäin hyvältä, eikä epäkohdista voida puhua avoimesti, epäkohdat jäävät korjaamatta - ja lopulta se likaa yrityksen maineen.

9. Kaikkien vastuu on ei-kenenkään vastuu. Tämä pätee niin kahvihuoneen siisteyteen kuin työntekijätyytyväisyyden kasvattamiseen.

10. "Sä opit kyllä tänn ajan kanssa" ei ole perehdytysohjelma.

11. Organisaatiota, jota ei johdeta ja, jonka annetaan itseohjautua, päätyy moneen suuntaan.

12. Kaikki työntekijät eivät halua kehittää työtään. Osa haluaa vain tehdä työn, joka heille on määrätty. Hekin ovat tarpeellisia.

13. Mikäli joku ei tee niin kuin olisit toivonut, kerro se hänelle, kerro, miten toivoisit asian hoidettavan ja anna mahdollisuus tehdä seuraavalla kerralla toisin. Kollegat ja alaiset eivät ole ajatuksenlukijoita.

14. Organisaatio, joka ei uskalla epäonnistua, ei ikinä opi ja kehity.

15. Usein kehu ja kiitos motivoi ihmisiä parempiin tuloksiin kuin raha.

Kuinka ei olla äiti

Tämän osaan hyvin. Kenestäkään ei tarvitse pitää huolta (mies osaa pitää huolta myös itsestään). Mihinkään tiettyyn aikaan ei tarvitse olla kotona. Menoja voi suunnitella spontaanisti. Ruokaa tehdään sen mukaan, miten itse on nälkä. Lääkkeet, puhdistusaineet ja teräaseet voi sijoittaa alakaappiin. Nukkumaan mennään, kun nukuttaa ja viikonloppuisin nukutaan pitkään. Reissataan, kun on lomaa, ja rahaa voi käyttää kaikkeen turhaan. Ei-äitinä olo on helppoa. 

Ei siitä ole kauaakaan, kun joku kysyi minulta, onko minulla lapsia. Teki mieli kulmat kurtussa vastata: "Näytänkö minä todella siltä, että minulla olisi?". Tuntui loukkaavalta, että joku oletti niin, koska vapaa lapsettomuushan mielestäni ihan huokui minusta. Äidithän ovat sellaisia vakavia, vastuuntuntoisia kodinhengettäriä - ja minä taas sellainen huoleton vapaasielu, ainakin henkisesti. Se selkeästi muuttaa ihmisiä, kun pitää ottaa vastuu toisesta. Yhtäkkiä sitä alkaa kiinnostaa, mitä eduskunta päättää subjektiivisesta päivähoidosta tai minkälaiset turvatyynyt autossa on.

Äitiys on kuin kerhojäsenyys, jonka voi lunastaa vain yhdellä tavalla. Ei ole kerta eikä toinen, kun minut on suljettu ulos keskustelusta kommentilla "Niin sähän, ett voi tietää, mistä me puhutaan, kun sulla ei ole lapsia" - aivan kuin minulla lapsettomana ei voisi olla tietolähteitä tai mielipidettä asiasta. Ilmeisesti vapaasieluisuus vaikuttaa myös siihen, miten muut tulkitsevat minun ymmärtävän heitä äitinä.  Onneksi minulla on myös paljon ystäviä, jotka ovat koittaneet jakaa sen kokemuksensa, hyvine ja huonoine paloineen. Kyllä ei-äitikin voi ymmärtää, miten lasten turvaistuin, kestovaipat tai unikoulu toimii (tai ei toimi) - mutta äitiys - sitä ei opi kuuntelemalla. Sen voi vain kokea.

Joten - toistaiseksi elän huoletonta vapaaelämääni, mutta samaan aikaan yritän luopua vanhasta. Yritän innostua sittereistä, muskareista ja erikoismuodoilluista tuteista. Luen ahdistuneena imetysoppaita ja mietin mihin ihmeen nurkkaan mahtuu pinnasänky, hoitopöytä - ja se vauva. Sanon hyvästi vapaa-ajalle, ylimääräiselle rahalle ja harrastuksille ja nukun pitkiä yöunia nyt, kun vielä voin. Täytyy siis toivoa, että kaikki menee hyvin kesäkuulle asti - ja sitten minäkin tiedän, minkälaista on olla olematta ei-äiti.

7 syytä olla kiitollinen

Teini-ikäisestä asti olen kirjoittanut päiväkirjaa. Se on oikeastaan valitusten kirjan. Kirjoitan sitä vain, kun asiat ovat todella huonosti ja ahdistaa niin paljon, että asioiden sanominen ääneen tuntuu liian rankalta ja teksti on niin julmaa, ettei sitä blogiin voi kirjoittaa. Tänä vuonna olisi luullut, että kirjan sivut olisivat täyttyneet urakalla. On ollut niin valtavasti vastoinkäymisiä: läheisten sairastumisia, irtisanomisia, keskenmeno ja haasteellisia työkuvioita.

Silti en muista tästä vuodesta kuin hyviä asioita ja kokoajan olen tiennyt, että kyllä näistä kaikista haasteista selvitään. Näistä kaikista asioista olen kiitollinen vuodelle 2019:

1. Oma tukiverkosto

Kesäkuussa kun makasin yksin vertavuotavana, vatsakramppien kourissa Naistenklinikan päivystyksessä, ei tuntunut siltä, että olin yksin. Viestit kulkivat tiuhaan useammalle hyvälle ystävälle sekä omalle miehelle sadan kilometrin päähän. Sillä välin, kun mies järjesteli asiat niin, että pääsi lähtemään töistä, ystävät pitivät huolen, että pärjäsin. Oman tukiverkoston olemassaoloa ja tärkeyttä ei välttämättä tajua, ennen kuin sille on tarvetta. 

2. Koulutus

Maalis-huhtikuun niinä parina "työttömyyden" kuukautena en hetkeäkään epäillyt, etteikö osaamiselleni olisi käyttöä. Olen koko aikuisikäni säännöllisesti opiskellut työn ohella lisää, janonnut enemmän tietoa ja pistänyt itseni tilanteisiin, joissa on joutunut oppimaan uutta. Työttömyyden suurin haaste oli se, että osasin tarpeeksi selkeästi esitellä mahdollisille työnantajille taitoni. Suomessa me olemme todella onnekkaita siitä, että voimme milloin vain kouluttaa itseämme lisää tai jopa vaihtaa alaa. Meillä on iltalukioita, työväen opistoja, yksittäisiä kursseja tai kokonaisia ammattitutkintoja, joita voi suorittaa ilmaiseksi, pientä maksua vastaan tai aikuisopintotuen turvin.

3. Tärkeät läheiset

Vastoinkäymiset tiivistävät. Kun kaikki menee hyvin, läheisten olemassaolon ottaa itsestäänselvyytenä. Vasta, kun pelkää menettävänsä toisen, sitä tajuaa, kuinka tärkeä osa elämää tämä on.

4. Paras puoliso

Jos löydät puolison, jonka kanssa asuminen yli vuoden jälkeen on edelleen ihanaa joka ikinen päivä, jonka kanssa koko asunnon remontoiminen on kivaa puuhaa, jolta saat halauksen joka kerta, kun lähdet töihin tai suukon ennen nukkumaan menoa, pidä siitä kiinni. Näitä ei löydy joka kulman takaa.

5. Ystävät, jotka pysyvät

Aina en ole se henkilö, joka pitää ystäviini yhteyttä säännöllisesti. Välillä unohdun remonttiprojektin pariin puoleksi vuodeksi ja unohdan sosiaalisen elämän. Siksi on ihanaa, että on ystäviä, jotka eivät unohda, jotka ottavat yhteyttä spontaanisti ja kysyvät, pitäisikö nähdä - jotka kutsuvat kylään, elokuviin, näyttelyihin, urheilemaan, kahville tai vaikka vain kävelylenkille.

6. Mahdollisuus nähdä maailmaa

Kun olin lapsi, olin onnekas, jos pääsin kerran viidessä vuodessa Kanariensaarille turistikylään uima-altaan ääreen. Jo silloin ulkomaille matkustaminen oli jännittävää ja silmiä avaavaa. Sitä se on edelleenkin. Nyt minulla vain on mahdollisuus tehdä niin 1-2 kertaa vuodessa, parhaan matkakumppanin kanssa. Vaikka matkustaminen on nykyään ympäristön kannalta eettisesti väärin, olen kiitollinen siitä, että minulla on ollut mahdollisuus nähdä, minkälaista elämä on muualla. Enkä tarkoita näkymää uima-altaan viereltä. Muualla matkailu tuo perspektiiviä siihen, miksi jossain eletään erilailla ja tehdään toisenlaisia päätöksiä kuin meillä koti-Suomessa.

7. Tulevaisuus

Tämä vuosi on ollut pohjustusta ensi vuodelle. Tuleva vuosi tuo mukanaan paljon suuria muutoksia - nimittäin mikäli kaikki menee hyvin, meille syntyy ensi kesäkuussa vauva. Se tarkoittaa kokoaikaista Espoosta, työelämästä ja villistä vapaa-ajasta irrottautumista. Viimeinkin siirrän viimeisetkin muuttolaatikkoni Hollolaan, luovun Leppävaaran viikkoasunnosta ja rupean ihmettelemään, mitä se rauhallinen perhearki on. 

En vielä osaa kuvitella, minkälainen ensi vuodesta tulee - mutta tämä vuosi on luonut sille ainakin hyvän perustan.