Älä anna minulle onnellisuutta

Älä anna minulle ihmistä, jota rakastaa - koska sinä päivänä, kun hänet saan, alan pelätä, että menetän hänet - että hän hylkää minut, vaihtaa toiseen ja jään yksin rakastamaan.

Älä anna minulle onnen hetkiä, koska sinä hetkenä, kun koen ne, tunnistan niiden katoavaisuuden.

Älä anna minulle hyviä muistoja, jännittäviä matkoja ja iloisia viikonloppuja, koska niiden jälkeen arki tuntuu ankealta ja raskaalta.

Älä anna minulle intohimoista tekemistä ja suuria tavoitteita, koska sinä hetkenä, kun tajuan etten saavuta niitä enkä onnistu, petyn ja lakkaan yrittämästä.

Älä anna minulle hyviä ystäviä, jotka välittävät minusta, koska silloin en uskalla olla enää itseni, koska pelkään sen karkottavan heidät pois.

Älä anna minulle valtavia omaisuuksia, koska ne hallinnassani vain pelkäisin, että joku huijaisi ja kavaltaisi ne.

Älä anna minulle onnelliseksi tekeviä asioita ja rakkautta tuovia ihmisiä, koska jos ne menetän, murrun.

On paljon parempi elää murheessa ja ankeudessa, tylsyydessä ja harmaudessa, vailla iloja ja omaisuuksia, koska jos silloin menetän kaiken, se ei satu niin syvältä.

Matkalla jonnekin

Elämä on yhtä matkaa.

Syyskuun alussa reissasin työmatkalle Amsterdamiin pariksi päiväksi. Koko matkan ajan Whatuppi lauloi Suomeen Lahden takamaille. Aina, kun seisoin juna-asemalla miettien, mikäköhän raide pitäisi valita tai makasin hotellihuoneessa tylsistyneenä, uusi viesti lähti matkaan - ja tukihenkilö Suomessa vastasi yhtä nopeasti ja nasevasti kuin omat viestinikin. Yksin matkustaminen ei tuntunut yhtään niin pelottavalta ja yksinäiseltä, kun oli joku jolle viestiä koitoksista.

Kun palasin Suomeen, seuraava reissu odotti kulman takana, tällä kertaa Ruotsiin. Koska face-to-face-tapaamiskerrat olivat syyskuussa kortilla, Lahden takainen tukihenkilö kärräsi aamuseitsemältä minut lentokentälle ennen kuin jatkoi matkaansa 100 kilometrin päähän työpaikalleen.

Ruotsissa viestittely jatkui: kun matkasin yksin taksissa, kun istuin kokoushuoneessa Ruotsia keskenään puhuvien ihmisten kanssa, kun kauhistelin vanhahtavaa sisustusta hotellihuoneessa ja kun odotin iltamyöhään lähtevää lentoa kentällä. Saman päivän aamuna, kun lensin vihdoin takaisin, Lahden tukihenkilö hyppäsi omaan lentokoneeseensa ja suuntasi Albaniaan. Viestit jatkoivat kulkemistaan, kun palasin Suomeen. Milloin sain kuvia Kosovon vanhasta kaupungista, milloin Makedonian maisemista tai Tiranan katuvilinästä. Kun pesin kotona matkapyykkejä, oli hauska ajatella, että tuolla kaukana on joku ihminen, joka ajattelee aina minua, kun näkee jotain mielenkiintoista.

Albanian matkaaja palasi Suomeen maanantaiyöllä kello yksi vain kärrätäkseen minut taas aamulla seitsemäksi lentokentälle seuraavaa matkaa varten. Tällä kertaa Espanjan Mallorcalle. Vaikka Välimeren aurinko lämmitti ja paistoi kirkkaasti, silti mietin, että täällä olisi paljon kivempaa oman tukihenkilön kanssa - jonkun, jolle voisi jakaa kaikki matkan riemut ja surut.

Perjantaina 29.9. Norwegianin
kone laskeutuu ja Belavian kone
nousee.

Palasin Suomeen perjantaina 4 päivän reissun jälkeen surullisena siitä, etten seuraavana viikonloppunakaan näkisin Lahden takaista Albanian reissaajaa, koska sillä hetkellä, kun lentokoneeni laskeutui kello 16.20, oli hänen Valko-Venäjälle suuntaava koneensa nousemassa klo 16.35.

Heti, kun turvavöiden merkkivalo sammui, kaivoin kännykän esille ja avasin Whatsupin. Sinne tulvahti kuva Norwegianin lentokoneesta - MINUN lentokoneestani. Näin kuvassa nököttävän raidallisen kenttärakennuksen lentokoneen ikkunasta. Kun astuin koneesta ulos, ehdin nähdä puna-sinisen Belavian koneen ajavan ohimme kohti kiihdytysaluetta. 4 päivää myöhemmin Albanian ja Valko-Venäjän matkaaja palasi Suomeen suoraan luokseni.

Minulla on tunne, että olen matkalla jonnekin - mutta en yhtään tiedä minne. Onneksi matkaseura on kuitenkin hyvää.