Väärinymmärretty Espoo

Jos pyytäisin sinua luettelemaan Suomen suurimmat kaupungit väkiluvun mukaan, kuinka monennelle sijalle sijoittaisit Espoon? Harva tietää, että tuo kaupunki ilman keskustaa, on Suomen 2. suurin kaupunki heti Helsingin jälkeen, ennen Tamperetta, Vantaata ja Turkua (tässä järjestyksessä). Silti kukaan ei puhu Espoosta samaan tapaan kuin Tampereesta tai Turusta – intohimoisesti, puolustelevasti, sen historiaa korostaen.

Espoon Haukilahden ranta erään auringonlaskun aikaan.

Vastikään Metro-lehden kolumnisti, Jenni Utriainen kirjoitti ennakkoluuloistaan Espoota kohtaan. Hän yritti henkisesti valmistautua muuttamaan tähän”citymaastureiden luvattuun kaupunkiin” ja kiteytti pääkaupunkiseudun kaupungit seuraavasti: ”Espoossa asuu snobeja, Vantaalla juntteja ja Helsingissä luusereita”.

Jopa Espoossa jo kauan asuneet vitsailevat sille. Radio NRJ:n Aamupoikien vakiovitsailun aihe on juontaja Anssin espoolaisuus sekä sen yhdessä sketsikuunnelmasarjassa, ”Espoo 112”:ssa, parodioidaan Espoon hälytyskeskuksen arkea ja naureskellaan espoolaisten rikkaiden ja opiskelijoiden uusavuttomuudelle. Helsingin Sanomissa puolestaan toimittaja Heikki Aittokoski Kilon lyyrikko –palstalla mm. runoili kotikaupungistaan: ” Hyödykkeitä! Hyödykkeitä! Meillä Espoossa on niin paljon hyödykkeitä että kun kerran Kampissa rastatukka pysäytti "hei kiinnostaako ihmisoikeudet?" niin piti oikein miettiä eikös mulla oo ne jo?”

Espoossa asuu siis uusavuttomia rikkaita, snobeja insinöörejä, ihmisoikeuksista ja ympäristöarvoista välinpitämättömiä maastoautokuskeja. Ihmisiä, jotka eivät ole ylpeitä edes omasta asuinkaupungistaan. Espoo on muualta muuttaneiden kaupunki. Se ei tunnu olevan kenenkään koti, mutta on niin monen asuinpaikka.

Parin viikon päästä minusta tulee helsinkiläinen ja jätän lähes 10 vuoden asumisen jälkeen hyvästit Espoolle. Ja täytyy sanoa, että minulle tulee ikävä tätä hajalleen ripoteltua, itsekkäiden ja avuttomien ihmisten suurkaupunkia. Koska onhan Espoossa muutakin kuin rikkaita ja välinpitämättömiä ihmisiä. Lukuisat kerrat olen kulkenut Espoon rantaa myöten ja ihaillut sen maisemia. Olen ihmetellyt Tapiolan hienoa arkkitehtuuria ja ahminut taideteoksia Espoon modernin taiteen museo EMMAssa. Ystävien kanssa olen samonnut Nuuksion metsissä ja pulahtanut Bodom-järveen. Bussipysäkillä moikkaamme naapureitamme, vaikka emme heitä tunnekaan. Olen kerryttänyt täällä niin paljon hyviä muistoja ja tavannut hyviä tyyppejä.

Vaikka Espoo ei ole synnyinkaupunkini – on se silti ollut lähes 10 vuotta kotini. Malja sille!

Sairas tapaus

Taas kerran istun lääkärin vastaanoton odotustilassa ja mietin jokohan tänään saisin diagnoosin.

Kaikki alkoi noin 2,5 vuotta sitten, kun aamuisin heräilin käsien jäykkyyteen ja kipuun. Kävin valittamassa asiasta työterveyslääkärillä ja sain tulehduskipulääkettä toisensa perään. Lopulta minut ohjattiin reumatologin vastaanotolle ja siitä vasta alkoikin tutkimusten ja laboratoriokokeiden suma. 2,5 vuodessa diagnoosissa ei olla päästy sen pidemmälle kuin ”epäselvä artriitti” eli niveltulehdus. Todennäköisin syypää on suvussani oleva psoriaasis, mutta, kun sitä ei verikokeilla voida todistaa, eivät lääkärit halua tehdä lopullista diagnoosia.

Tänä aikana olen saanut tutustua koko lääkärikunnan värikkääseen kirjoon sekä testata palveluja niin julkisella kuin yksityisellä puolella:

Yksityisellä puolella eräs, lähes satakiloinen lääkäri pyysi minua makaamaan vatsalleni tutkimuspöydälle ja painoi lähes koko painollansa selkääni. Kun hän kysyi ”Sattuuko?”, en voinut kuin irvistellä kivusta ja miettiä ”Eikö sen muka pitäisi?”.

22.6.2012 Nimetön ei taivu
tämän enempää. Onneksi en osaa
käyttää 10-sormijärjestelmää,
joten ei haittaa!

Julkisella puolella törmäsin ulkomaalaistaustaiseen, tummahipiäiseen reumalääkäriin nimeltä Kura (siis todellakin: mies parka! Eipä hän ole nimensä merkitykselle mitään voinut, kun on tähän maahan päätynyt). Mieslääkäri osoittautui ihan päteväksi tyypiksi, mutta kun ensi tapaamisella tämä kirjoitti n. 10x10cm:n post-it-lapuille sairaskertomustani vartin (joita lopulta kertyi 8 kpl – 2-puoleisenä) ja tutki niveliäni 20 denierin sukkahousujen läpi, mietin, että ”Voi herran jumala, mihinkä minä nyt olen joutunut!”.

Toisen kerran päädyin jo eläkkeellä olevan, tuuraamaan tulleen reumalääkärin hoiviin. Tapaamiseen oli varattu vartti aikaa, mutta se suijuikin ihmeen nopeasti, jo 5 minuutissa. Puolet tästä ajasta lääkäri kertoi omasta työhistoriastaan. Vointiani kysyttäessä vastasin ”Ihan hyvä, mutta lonkka on ollut hiukan kipeä.”  Kotiin lähetettyyn sairausselontekoon lääkäri oli kuitenkin kirjoittanut ”Vointi ollut varsin mukava.” Siis olimmekohan me olleet samassa tapaamisessa?

Alkuaikoina minulta pumpattiin koeputkitolkulla verta, kun diagnoosia varten haluttiin sulkea pois vaihtoehtoisia sairauksia. Kun työterveystarkastuksen yhteydessä otettiin yksi putkilo verta ja hoitaja kysyi haluisinko lasin tuoremehua, minun teki mieli nauraa ja tokaista, että ”Hei, multa otettiin viimeks 9 putkiloa. Eihän tuo nyt ole mitään!”.

Vaivojen vaihdellessä on ollut outoa seurata, kun kroppa ei yhtäkkiä toimikaan. Joinakin aamuina olen herännyt siihen, että sormet eivät kertakaikkisesti taivu. Vartin jumppaamisen jälken olen saanut käden toimimaan yhtä nimetontä lukuunottamatta. Sitten piti koko päivä elää harottavan sormen kanssa.

Toisena päivänä kyyristyin lattialle nostamaan jotain ja huomasin, että en pääsekään ylös, koska polvet eivät taivu ja ranteet ovat niin kipeät, ettei niille uskalla laittaa painoa. Pienen pohdinnan jälkeen tulin tulokseen, että ei auttanut kuin odottaa, että puoliso pääsi auttamaan.

Mutta kaikesta huolimatta, minun vaivani ovat pieniä ja nyt oikeastaan voin jo hyvin. Edellisessä työpaikassani työtoverini sairasti hiljalleen syöpää. Hän istui yksin työhuoneessa, ei valittanut kivuistaan eikä halunnut vaivata muita taudillansa. Loman jälken tuli tieto, että hän ei koskaan palaisikaan työpaikalle ja pian sen jälkeen saimme tietää, että hän oli menehtynyt sairauteensa.

Pienen kivun kanssa pärjää – onhan olemassa särkylääkkeitä. Kun jalka ei taivu, niin voin vain todeta, ettei minusta sprintteriä ollut tulossakaan! Ja eihän se lopullinen diagnoosikaan tautia pois veisi. Eli näiden vaivojen kanssa pystyy kyllä elämään – olen vain pieni, sairas tapaus.