Vuosi sitten erosin, pakkasin kamppeeni pahvilaatikoihin ja
tungin ne 27 neliön yksiöön. Yli 8 vuoden seurustelu oli ohi.
Vapauden tunne
oli samaan aikaan sekä huumaava, että pelottava. Sain ihan yksin päättää
jokaisen kaapin paikan, mennä tai olla menemättä, nukkua puolille päivin tai levittää
maalaus- ja käsityökamppeeni ympäri kämppää. Mutta toisaalta olin aivan yksin –
kukaan ei ollut kotona kuulemassa huoliani.
Vuoden verran ajattelin, että ei koskaan enää. Ajattelin,
että jos joskus vielä tapaisin jonkun, miksi siihen edes kannattaisi satsata – todennäköistähän
olisi, että taas 8 vuoden kuluttua tajuaisin, ettei sekään suhde toimi. Ja se
olisi seuraavat 8 vuotta tuhlattua aikaa.
Sitten aika kului. Sitä unohti kuinka vaikeaa eroaminen oli.
Kaipasi entistä enemmän joka päiväistä juttuseuraa. Unohti yhdessä asumisen
huonot puolet, muisti vain ne hyvät. Vuoden kuluttua olin valmis yrittämään
uudestaan.
Mutta missä 3-kymppiset sinkut nykyään tapaavat toisiaan?
Olen liian vanha etsimään yökerhoista seuraa. Harrastukseni ovat aika
naisvoittoisia. Eikä sitä oikeen Prismaankaan viitsi lähteä sinkkukori kädessä
miehiä jahtaamaan.
Amerikkalaisen tutkimuksen mukaan internetissä tavanneet
pariskunnat eroavat harvemmin kuin kasvokkain tavanneet. Sinne siis? Ensin piti
kartoittaa paras nettideittipaikka. Tiesittekö, että internetin treffisivustoja
on lukemattomia? Suljettuja, maksullisia, avoimia, opiskelijoille, rikkaille
tai urheilijoille tarkoitettuja. Ja sitten on vielä älypuhelin appsejä… tinderejä,
blenderejä ja applen cupid-sovelluksia, joilla voi paikallistaa lähimmän vapaan
sinkun. Pelkkä palveluiden vertaileminen vei päivän. Lopulta päädyin ”onnellisiin
pannukakkuihin”. Se kuulosti tarpeeksi huolettomalta.
Lisäksi palvelu oli suljettu, ilmainen ja säännöissä luvattiin häätää kaikki
väärillä aikeilla olijat. Ei siis mitään seksinvonkaajia.
Nimimerkki on luotu. Profiili huolella kirjoitettu. Paras
valokuva ladattu. Syötti on vesillä. Toivottakaa siis hyvää kalaonnea!
