Ikuinen poikkeustila

Olen sen sanonut ennenkin: kaikki se, mitä sinulla on, voi olla poissa minä hetkenä tahansa. Tämä koskee niin läheisiä, omaa terveyttä kuin pandemian viemää yleistä turvallisuuden tunnetta.

Ken olisi viime vuoden lopulla uskonut, että keväällä kökötämme kaikki kotonamme eristäytyneenä? Tai että töihin ei voi mennä ja liikkumistamme aletaan rajoittaa valtiovallan taholta? Itse vielä helmikuussa kuvittelin, että huhtikuussa viimeistelisin viimeisiä työpäiviäni ennen äitiyslomaa ja treffailisin kavereita. Toukokuussa suunnittelin kiertäväni kauppoissa etsien puuttuvia lastentarvikkeita ja tutustumalla paikallisiin äitiryhmiin ja vanhemmuusvalmennuksiin.

Sitten kaikki peruuntui: työt, menot ja tapaamiset. Viimeinen työkuukausi muuttui lomautukseen, kaverien tapaamiset kotieristykseen ja osittainen  pääkaupunkilaiselämä täyteen maalaiskotoiluun, hiukan aikaisemmin kuin olin kuvitellut. En ehtinyt sanomaan kavereilleni hyvästit pääkaupunkiseudulla, perehdyttämään töissä tuuraajaani tai käyttämään kaikkia kymppikerran sarjakortteja harrastuspaikkoihini. Kaupassa kiertely muuttui empivään nettishoppailuun ja valmennukset googletteluun. Ei ole babyshowereita, Hollolan rempan valmistumistupareita tai äitiryhmien tapaamisia. Me kaikki olemme nyt vain kotona, itseksemme.

Ennen pitkää tämä kaikki yleinen eristäytyminen ja koronapandemia päättyy, ja elämä palaa jonkunlaiseen "normaaliarkeen" - mutta ei minulla. Minä en tule koskaan enää palaamaan töihin samanlaisena kuin ennen, en muuta takaisin pääkaupunkiseudulle tai pysty tapaamaan vanhoja kavereitani yhtä jouhevasti. Koronaa tai ei - elämäni muuttuu pysyvästi.

Moni varmasti myös luulee, että heidän koronan jälkeinen "normaaliarki" on samanlaista kuin ennen pandemiaa. Se saattaa tulla yllätyksenä, kuinka se kuitenkin muuttuu. Etäisyyden pitäminen, huoliteltu hygienia ja etätyöt tulevat varmasti pysymään "uutena normaalina".

Mutta se, että elämä muuttuu, ei aina ole huono asia. Koronaeristys on varmasti tuonut elämäämme myös hyviä asioita, joista haluamme pitää kiinni: aikaa perheen kanssa, hetkiä ottaa rauhallisesti ja arvostusta Suomen terveydenhoitoa kohtaan. Samoin minäkin odotan paljon hyvää tulevalta. Paljon vanhaa on poissa, mutta paljon uusia jänniä asioita edessä!

Vanhemmuus ei ole tasa-arvoista

Olen ehkä elänyt koko elämäni jonkunlaisessa tasa-arvokuplassa. Siellä kaikki asiat ovat samanarvoisesti tarjolla sekä miehille, että naisille. En ole koskaan kokenut, että maailmassa olisi asioita, joita en voisi tehdä, koska olen nainen. Jos jossain työpaikassa palkka olisi ollut samasta työstä huonompi naisella kuin miehellä, oma ratkaisuni olisi ollut - vaihda työpaikkaa. Viimeisen puolen vuoden aikana olen kuitenkin todennut, että vanhemmuus ei ole tasa-arvoista.

Kaikki alkaa oikeastaan hedelmöityksestä. Kun lapsi saa alkunsa, naisella on täysi valta päättää jatkuuko sen elämä. Vaikka mies kannattaisi lapsen syntymää, nainen voi silti päättää raskauden keskeytyksestä. Homma toimii myös toisinpäin. Vahinkoraskaudessa nainen voi päättää pitävänsä lapsen ja lapsen isästä tulee automaattisesti elatusvelvollinen, halusi hän lasta tai ei. Riitatilanteessa isyys ja elatusvelvollisuus voidaan jopa oikeudenpäätöksellä todeta pakollisella verikokeella. Miehellä ei siis ole oikeutta päättää siitä, saako hän lapsen vai ei. Hän voi vain päättää siitä, harrastaako hän suojaamatonta seksiä.

Hyvässä parisuhteessa lapsen hankinta on yhteinen päätös. Samoin modernissa, tasa-arvoisessa yhteiskunnassa lapsen vanhemmat yhdessä pitävät huolta lapsesta. Itselleni tuli kuitenkin yllätyksenä, kuinka neuvolajärjestelmämme syytää kaikki päätökset ja velvollisuudet äidin vastuulle. Ensinnäkin työaikalain mukaan välttämätön neuvolakäynti on odottavalle äidille palkallista työaikaa - mutta miehelle palkatonta. Näin, vaikka mies joutuisi käymään neuvolassa hoitamassa lain vaatimia velvollisuuksiaan, kuten isyydentunnustamista.

Neuvolan esittelysivuilla sanotaan, että neuvolaan ovat tervetulleet kummatkin lapsen vanhemmat, mutta käytännössä äitiysneuvolat ovat nimensä mukaan suunnattu vain äideille. Ja kun mies vihdoinkin uskaltautuu paikalle, hän helposti saa kokea itsensä ulkopuoliseksi - kuin ennenvanhaan "nainen autokaupoilla" konsanaan: kysymykset ja neuvot esitetään naiselle ja mies pysyy statistina taustalla. Jos neuvoloiden toiminta olisikin vain raskauden seuraamista, verikokeiden ja pissakokeiden ottamista, epätasa-arvoisuuden voisi ymmärtää - mutta neuvoloissa käsitellään paljon muutakin: perheen tukiverkostoja, alkoholin käyttöä, parisuhteen hyvinvointia ja kummankin vanhemman terveystaustoja. 

Niin kauan, kun lapsen äiti on ainut osallistuja, vastaukset näistä ovat vain yhden henkilön näkemyksiä. Mitä, jos äidillä onkin ongelmia alkoholin tai mielenterveyden kanssa, mutta hän haluaa ne salata? Eikö isällä ole oikeutta kertoa omia näkemyksiään? Yhdellä neuvolakäynniltä minulta jopa tarkoituksella ilman miestäni kysyttiin, onko miehelläni väkivaltaisia taipumuksia (No ei ole!) - ja mietin, eikö heidän pitäisi kysyä myös mieheltäni, onko minulla (hän varmasti vastaisi, ei tietenkään).

Nyt koronan aikana vanhemmuuden epätasa-arvoisuus on vain korostunut. Nyt neuvolaan mies on tervetullut vain isyydentunnustukseen. Synnytyssairaalaan isä saa käydä vain itse synnytyksessä ja tätä ennen hänen pitää odotella rakennuksen ulkopuolella. Synnytyksen jälkeen isä näkee lapsensa vasta kolmen päivän jälkeen, kun noutaa äidin ja lapsen sairaalasta. Jopa vierailut ovat kiellettyjä. Tätä kaikkea perustellaan isän tuomalla virusriskillä, mutta todennäköistähän on, että jos isä kantaa virusta, se todennäköisesti on myös äidillä - ja näin hoitohenkilökunta on jo sille vielä läheisemmässä kontaktissa altistettu.

Synnytystä ja paria tuntia sen yhteydessä lukuun ottamatta, tuore isä menettää siis kaikki ensihetket uuden ihmetyksen kanssa. Tämän kaiken myötä kätilöiden vauvanhoito-ohjeet jäävät vain väsyneen äidin muistin varaan - eikä sairaalassa ole apukäsiä, kun äiti ei jaksa lasta hoitaa. Parissa päivässä äiti ehtii tutustua ja kiintyä uuteen lapseensa, mutta vasta, kun vauva pääsee kotiin, isän tutustuminen uuteen tulokkaaseen alkaa. Pahimmassa tilanteessa vauva jää isälle vieraaksi, eikä hän koe, että osaa hoitaa sitä, koska ei ole saanut mitään opastusta siihen.

Olen ehkä naiivi näiden tasa-arvoajatusteni kanssa. Kaikki isäthän eivät ole kiinnostuneita lapsen alkutaipaleisiin osallistumisesta, mutta niille, joille lapsen syntyminen on merkittävä asia, pitäisi olla oikeus täysivaltaiseen vanhemmuuteen heti alusta alkaen. Koska lapsihan on MEIDÄN, ei vain MINUN.