Neuvoja parikymppiselle itselleni

Mitä haluisin kuiskata parikymppisen itseni korvaan...

1. Luota ihmisiin - älä elämän pysyvyyteen. Harva ihminen on todella epäluotettava, mutta elämä voi muuttaa tilanteita ja ihmisiä.

2. Olet itse vastuussa omasta onnellisuudestasi - ei puolisosi! Ei työnantajasi! Ei vanhempasi!

3. Synnyt tähän maailmaan ilman mitään - joten kaiken, minkä saat, on lahja, ei itsestäänselvyys.

4. Jos joku haukkuu, loukkaa tai pettää sinua, se kertoo enemmän tekijän luonteesta kuin sinusta. Sinun ei tarvitse olla samanlainen.

5. Et tule koskaan olemaan tarpeeksi kaunis, laiha tai täydellinen. Hyväksy se ja nauti elämästä.

6. Kaikki tekevät virheitä tai nolaavat itsensä joskus. Älä stressaa niitä etukäteen.

7. Tulee päiviä, jolloin luulet elämäsi loppuvan ja musertuvasi tuskan alle, mutta selviät siitä vahvenpana kuin koskaan - ja löydät vielä uuden onnen.

8. Et voi olla kaikille mieliksi. Et voi pitää kaikkia kavereinasi. Et voi aina tehdä niin kuin sinulta toivotaan.

9. Ole anteeksiantavainen, avoin ja hupsu - vaikka se vaikuttaisi muista teennäiseltä, naivilta ja tyhmältä. Ole oma itsesi.

10. Älä pelkää rakastaa - vaikka se voi satuttaa.

Sukset ristissä

"Saa nähdä pysyykö Seela pystyssä!", huikattiin naureskellen, kun vedin monoja jalkaan. Joulun välipäivinä tajusin, miksei minusta tullut koskaan huippu-urheilijaa. 

Sain joululahjaksi sukset. Vaikka en ole hiihtänyt vuosiin, enkä hiihtäjänä ole mikään kovinkaan hyvä, haaveilin suksista, koska niillä pääsisi talvellakin metsään, luonnon rauhaan. Monoja kiristäessä, kommentteja kuunnellessa aloin epäillä taitojani entisestään. Tosissaan en ollut hiihtänyt pitkään aikaan ja mäissä vauhti pakostikin kasvaisi. Mitä, jos en pystyisi pitämään suksia hallinnassa, mietin.

Kun viimein pääsin mäen kohdalle, luovutin ennen kuin pääsin vauhtiin. Kaaduin tahallani lumivalliin - jotta ei sattuisi pahemmin, jotta tilanne pysyi hallinnassa ja jotta epäonnistuminen ei olisi niin suuri. Sitten nostin kädet ylös suurieleisesti. "Katsokaa nyt! Minä kaaduin!" Halusin näyttää, kuinka huono olin ja tehdä siitä yhteisen vitsin.

Koko suksi-episodi oikeastaan kuvastaa koko urheilu-uraani. Aina, kun joku kysyy, mitä harrastan, kerron kiipeileväni ja käyväni uimassa - mutta heti perään kiirehdin lisäämään "mutta en ole niissä kovin hyvä". Työkaverini kanssa muistelimme kouluaikojen liikuntatunteja. Vihasin niitä! Niillä aina kisailtiin: pesäpalloa, pituushyppyä, sählyä, juoksua, keihäänheittoa... En ollut koskaan missään hyvä ja jos en onnistunut jossain, luovutin samantien. Tuloksena oli tyydyttävä liikuntanumero.

Vasta aikuisiällä opin hiukan sattumaltakin, että urheilu voi olla kivaakin. Kaikki alkoi siitä, kun oma kroppa alkoi hajoilemaan. Tarvitsin liikuntaa, jotta pysyin kunnossa. Kokeilin eri lajeja ja pidättäydyin niissä, jotka tuntuivat vähemmän epämiellyttäviltä. Pikkuhiljaa jäin koukkuun treenin jälkeisiin endorfiinipurkauksiin ja vapauteen tehdä asioita omassa rauhassa.

Jospa joku ala-asteen liikunnan tunnilla oli kertonut, ettei urheilussa tarvitse aina olla paras ja että liikkua voi myös, koska se vain tuntuu hyvältä. Jospa kouluissa ei olisi aina keskitetty kilpailemaan. Jospa joku olisi kehunut ja kannustanut, kun olin pieni, vaikka en onnistunutkaan. Sillä ei kukaan synny huippu-urheilijaksi. Ensin pitää löytää liikunnan riemu - ja kehityä epäonnistumisien kautta huippua kohden.

Minulla on nyt sukset - ja aion käyttää niitä. En ehkä pääse huipulle, mutta ainakin metsän rauhaan. :)