Pariin vuoteen en ole osannut suunnitella elämääni pitkäkestoisesti. Pyrin ottamaan kaikki vastaantulevat käänteet vastaan innokkaalla positivismilla jäämättä murehtimaan turhaan menetyksiä tai vastoinkäymisiä. Aina, kun alan stressaamaan jotain turhanpäiväistä, otan käyttöön ajatuksen siitä, mitä jos nyt menettäisin muistini, mitä murheita jäisi jäljelle. Terveys- ja rahaongelmat sekä huoli läheisistä jäisi, mutta kaikki muu päänsisäinen murhe katoaisi tuulena ilmaan. Turha siis murehtia sitä, miten asiat voisivat olla. Tärkeintä on konkreettiset asiat. Tämän myötä olen siis antanut asioiden tulla vastaan sellaisena kuin ne tulevat. Ja oi, minkälainen vuosi tämä tähän asti onkaan ollut.
Alkuvuodesta kamppailin työpaineiden kanssa. Sitä mukaan kun sain suunnitelmia vuodelle 2019 aikaiseksi, asiat muuttuivat ja kaikki piti aloittaa uudestaan. Alkuvuosi toi myös uusia mielenkiintoisia haasteita, kun minut nostettiin pikkutiimini esimieheksi. Työnantajalle tuo roolin muutos oli varmasti vain välttämätön liike vastuukuvioissa, mutta itse pidin sitä etappina urakehitykselle. Olinhan kaivannut jotain muutosta työelämääni.
Helmikuussa muutimme vihdoinkin poikaystäväni kanssa yhteen ja muuttokuorma kärräsi suurimman osa tavaroistani Hollolaan. Leppävaaraan jäi edelleen työviikkoja varten kaupunkiasunto, jonka jaoin kämppiksen kanssa, mutta tästä lähtien "kotini" oli Päijät-Hämeessä. Vaikka muutto olikin odotettu ja riemua täynnä, samaan aikaan surin eroa pikkukoirasta. Pääsääntöinen Hollolassa asuminen tarkoitti sitä, etten voinut enää pitää koiraa pitkiä viikonloppuja ja etäpäiviä.
Maaliskuu toi suuria uutisia. Työpaikkani YT:t loppuivat siihen, että sain lähteä. Vaikka työkaverini surivatkin lähtöäni, itse ajattelin vain, että tämäpä mahdollisuus päästä tekemään jotain muuta. YT-päätöstilaisuudessa huomasin olevani ainut hymyilevä henkilö - ja 2 kuukauden palkallinen, työvelvoiteton irtisanomisaika tuli tarpeeseen rankan kevään jälkeen.
2 kuukautta kulki vauhdilla. Selailin työpaikkailmoituksia, mutta mitään kiinnostavaa ei tuntunut löytyvän. Ajankuluksi auttelin ystäviä uuden yrityksensä pystyyn pistämisessä sekä tapasin kavereita. Toukokuun lopulla lykästi: 1. työhakemus, jonka olin lähettänyt ulos poiki haastatteluihin ja lopulta uuteen työpaikkaan.
Olin päässyt unelmatyöpaikkaani - mutta samaan aikaan elämäni oli pyörryksissä. 2 viikkoa Yt-irtisanomispäätöksen jälkeen sain tietää olevani raskaana. Tieto oli todellakin hämmentävä, koska minulle oli koko pienen elämäni toitotettu, että "tässä iässä" raskaaksi tuleminen on sitten "todella vaikeata" ja siitä oli vain kuukausi, kun olimme poikaystävän kanssa päättäneet luopua ehkäisystä sen enempää asiaa ajattelematta. Samalla viikolla, kun aloitin uudessa työpaikassa, kävin naistenklinikalla toteamassa keskenmenon 11. raskausviikolla. Elämäni oli siis todella pyörryksissä.
Keskenmeno ei tullut yllätyksenä. Sitä oli enteillyt 3 viikon oireilu. Jollekin, joka olisi suunnitellut raskautta pitkään, se olisi varmasti ollut suuri shokki - mutta itse olin asennoitunut koko raskauteen niin, että uskoin kaiken todeksi vasta, kun näkisin sykkeen ultrassa. Siihen ei koskaan päästy. En siis koskaan ehtinyt suunnittelemaan vauvaelämää, joten asia oli vain yksi yllätyksellinen käänne lisää tässä vuodessa.
Se, miksi haluan kertoa tästä on, koska minua häiritsee ihmisten asenne. Joka 3. nainen kokee keskenmenon ja 15% raskauksista päätyy siihen, mutta silti ihmiset käyttäytyvät niin, etteikö niitä muka tapahtuisi. Keskenmenoista pitäisi hiljetä ja häpeillen pitää salaisuutena. Hiljeneminen pitää yllä myyttiä siitä, että se olisi harvinaista - ja kun tämä sitten osuukin kohdalle, sitä helposti alkaa kuvittelemaan, että olen jotenkin huonompi ihminen. Totuus kuitenkin on, että yksittäinen keskenmeno tarkoittaa vain sitä, että tämä yksilö ei vain ollut valmis syntymään.
Tulevaisuuden suunnitelmista en osaa sanoa yhtään mitään, mutta tämän osaan kertoa: tämä vuosi on vielä kesken. Mitä vain voi vielä tapahtua.
