Näinhän sen kuuluisi mennä: opiskele nuorena itsellesi ammatti. Löydä sopiva työpaikka. Tapaa parikymppisenä unelmiesi puoliso. Muuta yhteen. Hanki koira. Osta omakotitalo. Mene naimisiin alle 3-kymppisenä ja hanki lapsia. Viihdy samassa työssä eläkeikään asti. Sitten odottele lapsenlapsien tuloa. Aina se ei mene näin.
Pari kuukautta sitten kävin keskustelua ystävän kanssa, jonka avioliitto oli hajonnut vuosien yhdessäolon jälkeen. Hän ihmetteli, kuinka toinen osapuoli voi vain kadota elämästä kaiken yhdessä koetun jälkeen. Keskustelun jälkeen jäin miettimään, kuinka paljon me oletamme, miten elämämme pitäisi mennä. Jokainen parisuhdehan oletetaan päättyvän yhteisiin eläkepäiviin. Jos elämä ei mene niin kuin "pitäisi", tulkitsemme, että olemme epäonnistuneet.
Jos elämää arvostellaan näin, minä olen epäonnistunut niin monessa asiassa. Olen opiskellut itselleni toisen ammatin, koska ensimmäinen ei ollutkaan sitä, mitä halusin tehdä koko loppuelämäni. En jäänyt nuoruuden ihastuksen kanssa elämään. Olen vaihtanut työpaikkaa olosuhteiden pakosta 7 vuoden välein. En ole naimisissa, omista omakotitaloa tai ole saanut lapsia. Sen sijaan elän kahdella paikkakunnalla, vietän viikonloput avomieheni kanssa ja arki-illat kimppakämpässä muualla. Ei lainkaan normaalia 38-vuotiaalta. Kaikista näistä epänormaaleista asioista huolimatta, olen todella tyytyväinen elämääni. Tuntuu siltä kuin kaikki olisi mennyt juuri niin kuin pitääkin.
Kuinka moni henkilö onkaan onneton, koska hän tekee niin kuin "pitää"? Kuinka paljon maailmassa onkaan ihmisiä, jotka puurtavat epämiellyttävässä työpaikassa vain, koska sen vaihtaminen ei tulisi kuuloonkaan? Tai kuinka moni kituuttaa huonossa parisuhteessa? Tai kuinka paljon maailmassa on lapsia, jotka saavat toimivasta parisuhteesta väärän kuvan, koska heidän vanhempansa ovat yhdessä pakosta?
Tämän oikeastaan halusin sanoa ystävälleni: se, että elämä ei mene niin kuin muilla, ei tarkoita etteikö elämä olisi hyvä. Ja se, että jokin asia päättyy, vaikka sen oletti jatkuvan, ei tarkoita sitä, että menneet vuodet olisivat olleet epäonnistuneita. Jokainen tehköön itse päätöksensä siitä, mikä on heille normaalia. Ja jokainen itse määrittäköön, minkälaisesta elämästä he tulevat onnellisiksi - ei yhteiskunta tai toiset ihmiset. Tämä pätee niin sinuun itseesi kuin kadonneeseen aviomieheen. Jokaisella on oikeus tehdä omat päätöksensä.
Vähän aika sitten puhuimme mieheni kanssa siitä, pitäisikö mennä naimisiin. Kumpikin päätyi kysymykseen "Miksi?". Ai, siksikö, koska niin kuuluu tehdä? Vai, koska kaikki muutkin ovat? Emmekö voi muka muutoin sitoutua yhteen? Vai pitäisikö se tehdä vain hääjuhlien takia? Emme löytäneet tähän mitään hyvää vastausta. Joten kysyjille tiedoksi: emme suunnittele häitä. Asiat ovat hyvin juuri näin.
