Meidän Korona-kevät

Rakas lapseni, silloin kuin sinä synnyit, elimme eriskummalista aikaa. Olin viimeisillään raskaana, kun maailmalla jylläsi Korona-virus. Meno ympärillä oli kuin absurbista jännitysnäytelmästä, johon oli haluamattaan pakko osallistua. Tässäpä kerrottavaa jälkipolville.

Vuoden vaihteessa 2020 Korona-virus alkoi levitä maailmalla. Helmikuussa Suomessakin todettiin ensimmäinen tautiepäily. Me kuitenkin elimme vielä onnelassamme ilman huolta. Sehän oli vain "joku tauti, jossain kaukana". Helmi-maaliskuun lopulla matkasimme isäsi kanssa Espanjaan. Tämä oli meidän viimeinen villi ulkomaan reissu ennen syntymääsi. Kiersimme Andalucian turistikohteita ja nautimme vapaudesta tehdä, mitä huvittaa. Korona ei ollut vielä Espanjassa levinnyt, mutta Italia kieri jo ongelmissa.

2 viikkoa reissumme jälkeen ulkomaan matkailua alettiin rajoittaa. Espanja oli päätynyt samanlaisiin ongelmiin kuin Italia ja Euroopan maa toisensa jälkeen pisti pystyyn liikkumarajoituksia. Onneksemme olimme välttyneet tautipesäkkeiltä. Myös Suomessa suljettiin rajoja ja suositeltiin etätyöpakkoa ja pysymään kotona. Olin etukäteen stressannut, mitenköhän jaksan maalis-huhtikuussa, 8. kuulla raskaana matkata Hollolasta käsin Helsingin Vallilaan töihin, varsinkin kun olin laittanut Espoon työasuntoni vuokralle, mutta Korona ratkaisi ongelman. 

Ongelmaksi meinasi vain muodostua työasuntoni tyhjentäminen. Maaliskuun lopulla Suomen hallitus ilmoitti sulkevansa Uudenmaan taudin leviämisen estämiseksi. Kulkuamme Päijät-Hämeestä Espooseen aiottiin siis rajoittaa. Etätyöpakon takia en ollut ehtinyt siivoamaan ja pakkamaan asunnon tavaroita muuttovalmiiksi. Asunnolla oli säilössä myös laatikko kaupalla vaatteita ja tavaroita sinulle. Kiirehdimme isäsi kanssa vuokraamaan peräkärryn ja ajoimme iltamyöhään Espooseen ennen kuin rajat suljettiin. Uudellamaalla asuvien ystävien ja enosi avulla saimme asunnon pakattua ja palasimme Hollolaan lauantaina, päivä rajojen sulun jälkeen. Jännitimme rajasululla pääsemmekö takaisin kotiin. Olo oli kuin rikollisella ja olin valmis itkeätiruuttamaan  raskaushormonipäissäni, mikäli joku kyseenalaisti liikkumistamme. Onneksi ongelmia ei kuitenkaan tullut.

Uudenmaan rajalla tatioiduimme
Helsingin Sanomien liveseurantaan.

Maaliskuun lopun tein töitä kotoa, mutta huhtikuussa päädyin lomautetuksi, koska työnantajani, Vallilan myymälät suljettiin. Yli 10 henkilön kokoontumiset oli kielletty ja ihmiset välttelivät kaupoilla pyörimistä. Olin lomautukseen vain tyytyväinen, koska koti oli remonttien ja työasunnon muuton takia mullin mallin. Joka puolelta löytyi purkamattomia pahvilaatikoita. Nyt minulla oli hyvin 2 kuukautta aikaa laittaa kaikki kuntoon ennen syntymääsi. 

Isäsi oli harmitellut, että laskettu syntymäaikasi oli niin lähellä Jukolaa, Suomen suurinta suunnistustapahtumaa, ja nyt ensimmäistä kertaa yli 25 vuoteen hän joutuisi jättämään sen väliin. Vähän hän toivoi, että syntyisit sen verran etuajassa, että hän voisi matkata vielä Rovaniemelle "käväisemään" kesäkuun puolessa välissä. Mutta jälleen Korona toi ratkaisun. Koko tapahtuma siirrettiin vuodella eteenpäin. Eipä tarvinnut isäsi miettiä jalkapallon EM-kisojenkaan katsomista isyyslomalla, kun nekin peruttiin tältä vuodelta.

Täytyy myöntää, että olin paniikissa synnytyksestä, kun laskettuaikasi läheni. Kokoontumisrajoitusten takia kaikki synnytys- ja perhevalmennukset oli peruttu. Kaiken lisäksi sairaalat ilmoittivat rajaavansa isän pääsyä sairaalaan. Tukihenkilö pääsisi kyllä synnytykseen mukaan, mutta ennen ja jälkeen, hänen piti pysyä rakennuksen ulkopuolella. Jännitin, miten pärjäisin sairaalassa ilman tukea varsinkin, jos synnytys oli rankka.

Koko huhti-toukokuun ajan seurasin silmä kovana sairaalauutisointia ja toivoin, että rajoitukset peruttaisiin. Viimein toukokuun viimeisellä viikolla tuli tieto, että parantuneen tautitilanteen takia sairaalarajoitukset purettaisiin 1.6. Huokaisin helpotuksesta ja ajattelin, että nyt vain pitää jaksaa viikonlopun yli, niin kaikki menee hyvin - mutta sinulla oli muuta mielessä.

Perjantain ja lauantain välisenä yönä heräsin klo 01 lapsivesien menoon. Muistelin, että ohjeissa oli lukenut, ettei vielä vesien takia tarvitse rynnätä synnyrille, joten yritin vielä levätä. 20 minuuttia myöhemmin oli pakko herättää isäsi, koska todella kovat supistukset alkoivat. Noin puol tuntia kierin kotona, kun mitkään kotikivunlievitykset eivät auttaneet. Kuumahauteet, suihkut ja panadolit olivat ihan turhia, kun 1 minuutin kestäviä supistuksia tuli 3 minuutin välein. Kahden maissa olimme sairaalalla ja isäsi jäi autoon odottamaan lupaa päästä synnytyssaliin.

Muistan kulkeneeni tyhjässä sairaalassa tuskissani seiniä pitkin, seuraten epätoivoisesti lattian valkoista viivaa päästäkseni synnytysosastolle. Kun valkoinen viiva loppui hissille, ajattelin että joko pyörryn tai synnytän siihen pisteeseen, koska minulla ei ollut energiaa pähkäillä mihin kerrokseen piti jatkaa. Onneksi jotenkin sain itseni siirrettyä osastolle ja isäsi sai lähes heti luvan saapua synnytyssaliin.

8 tuntia tästä, lauantaina 30.5. Klo 10.18 sinä synnyit. Maanantaina 1.6. sairaalan Korona-rajoitukset poistettiin ja isäsi pääsi hakemaan meidät kotiin.

Ei oo kaikki äidit tehty sokerista, kanelista, inkivääristä ja kukkasista

"Odotapahan vain, kun se vauva syntyy! Sitten aika kuluu vain sitä vauvaa tuijotellessa ja haistellessa." Näin useampi tuttava valisti minua odotusaikana. Nyt vauvan syntymästä on 3 viikkoa. Tuijottelen sohvalla vauvaa. Se haisee pissalle (vaippa pitäisi vissiin vaihtaa). Tätäkö se kuuluisa vauvan tuoksu on? Ajatukset pyörii kaikessa muussa paitsi vauvakuplassa. Ois nälkä, mutta olen tissistä kiinni imetyksessä. Voisin selailla kännykästä uutisia samalla, mutta kännykkä jäi jonnekin käden ulottumattomiin. Vilkaisen vauvaa. Se vaikuttaa tyytyväiseltä. Onhan se maailman söpöin ja ihanin, mutta keksisin 10 asiaa, joita mielumin tekisin kuin imettäminen 8 kertaa vuorokaudessa.

Imetyksen pitäisi nostaa äidissä oksitosiinia, mielihyvähormonia. Olen miettinyt, missä minun oksitosiinit viipyvät. Imetys kyllä rauhoittaa, pystyn helposti nukahtamaan sen ääreen, mutta mielihyvää se ei aiheuta. Testasin rintapumppua. Sen ohjeessa luki, että vauvan tuijottelu voi edesauttaa maidon nousua. Tuijottelin vauvaa puoli tuntia pumpaten ja tunsin itseni idiootiksi, kun mitään ei tapahtunut. Lopulta luovutin ja homma alkoi pelittämään, kun ajattelin ihan jotain muuta.

Olen aina tiennyt, että haluan lapsen, mutta kun kaverit kolmekymppisinä pamahtivat paksuksi, ajattelin, että ovatko he tulleet hulluksi. Maailmassa oli kolmikymppisenä vielä niin paljon asioita, joita halusin kokea ja lasten hankinta olisi ollut esteenä niille. Kun ikä läheni 4-kymppiä, oli jo hilkulla etten olisi päätynyt äidiksi. Kun sain tietää, että olen raskaana, tiesin että selviydyn odotusajasta, synnytyksestä ja vauva-ajasta kyllä, mutta mielummin olisin tilannut postimyynnistä valmiin taaperon ja skipannut alkutaipaleen kokonaan - vaikka moni väittikin, että se on elämän parasta aikaa. Edelleen olen samaa mieltä.

Nyt vauva-aikana koen, että olen menettänyt suuren osan minuudestani: vapaa-ajan harrastaa minulle tärkeitä asioita, energiaa ideoida uutta - ja tuntuu, että aivokapasiteettikin on vähentynyt. En malta odottaa sitä hetkeä, kun vauva ei enää ole koko aikaa rinnassa kiinni, eikä häntä tarvitse kannella ympäriinsä. Tiedän, että jonain päivänä nämä asiat ovat taas osa elämääni, mutta se vie aikansa.

Älä ymmärrä nyt väärin! Vaikka vauva-aika on rankkaa, aion lusia sen kunnialla läpi. Noudatan orjallisesti imetysohjeita ja pumppuakin käytän vain sen takia, että pakkasessa olisi pahan päivän varalle ravintoa. Kantelen vauvaa kantoliinassa ympäri asuntoa, vaikka hiki valuu, jotta se saa tarpeeksi läheisyyttä. Lepertelen sille, vaikka se ei vielä osaa reagoida puheeseeni. Juoksisin palavaan taloon pelastamaan sen ja hyökkäisin nyrkit ojossa kenen tahansa kimppuun, joka häntä uhkaisi satuttaa. 

Olen todennut, etten ole sellainen pullantuoksuinen äiti, jolle teini-iästä asti lapsensaanti on ollut kutsumus ja jolle pelkkä vauvan tuijottelu on palkinto kaikesta vaivasta. Ei se haittaa, vaikka en olekaan - enkä usko, että kaikille muillekaan äideille se on. Sitä vaan ei kuulu sanoa ääneen. Pullantuoksuisen äidin sijaan olen kuin tiikeriemo, joka tekisi mitä vain jälkikasvunsa eteen. Ei oo kaikki äidit tehty sokerista, kanelista, inkivääristä ja kukkasista - vaan suolasta, pippurista, rikkaruohoista ja villistä huumorista. Ja sekin on hyvä se!

Huomioita äitiydestä

2 viikkoa äitiyttä takana. Tällaisia ajatuksia se herättää:

Verkkopikkuhousut eivät ole yhtä seksikkäät kuin verkkosukkahousut.

Yhtäkkiä kodista on tullut topless-baari, jossa tarjoillaan vain alaikäisille.

Nopeasti sitä oppii syömään vasemmalla kädellä, pitelemään imetettävää vauvaa oikealla ja poimimaan pudonnutta peittoa jalalla.

Äitiyslomalla eletään omalla aikavyöhykkeellä, jossa aamupala syödään milloin tahansa, milloin on valoisaa. 

Vaikka sitä vuoraisi koko kämpän pyyhkeillä, harsoilla ja vilteillä, ja vauva viettäisi pääosa-aikansa vaipoissa, joiden kiinnityskireys on tuplatsekattu, silti vähän joka puolelta voi löytyä pissaa, puglua ja välillä jopa kakkaa.

Kakkashow voi viedä kahdelta ihmiseltä 2,5 tuntia. Varsinkin, jos tyyppi kakkaa tunnin sisällä 3 kertaa ja yhdet niistä suoraan hoitopöydälle.

Käsittämätöntä, kuinka nopeasti mieli voi siirtyä ajatuksesta "Voispa toi jo nukahtaa" ajatukseen "Apua, miten tuo on noin hiljaa?".

3 tunnissa ehtii tehdä yllättävän vähän asioita.

"Onko tää normaalia?" on normaalikysymys.

Miehen huomio: Ihmislapsi on aika avuton. Metsäkauriin poikasen täytyy nousta jaloilleen lähes heti synnyttyään, jotta se ei joudu pedon kitaan. Ihmislapsi viettää 1. vuotensa toisten ihmisten kannettavana, ruokittavana ja putsattavana.

Luulisi, että 9 kk kasvava maha olisi kehittänyt timanttiset selkälihakset, jotka tukee keskivartaloa, mutta ei. Kaikki on aloitettava alusta.

Sitä pystyy kehittelemään miljoona eri syytä, miksi on huono vanhempi, kuten: 1) aina, kun lapsi itkee, annan maitoa, vaikka ei ole sen aika, 2) vaikka lapsi itkee, en anna maitoa, koska ei ole sen aika, 3) vaikka lapsi ei itke, annan maitoa, 4) lapsi ei itke ja unohdan antaa maitoa ajallaan… jne.

Siitäkin voi olla kateellinen, että mies joutuu heräämään seitsemältä ja lähtemään 8 tunniksi tapaamaan muita ihmisiä.

On luksusta käydä yksin Prismassa.

Koska me seuraavan kerran miehen kanssa ollaan vaan kahdestaan ja puhutaan muusta kuin vauvasta?

Vaikka hermot menee huutoon, yöheräilyyn ja kakkasirkukseen, on tuo pieni ihminen maailman tärkein ja ihanin!