"Haaveet on tehty toteutettaviksi" sanotaan. Joskus asiat eivät vain ole helppo toteuttaa. Joskus haaveiden tiellä on muiden ihmisten tavoitteita, byrogratiaa, koronaa, rahan-, resurssien- tai ajanpuutetta tai ristiriitaisia tunteita. Tämä vuosi on ollut yksi odotusten vuosi. Mikään haave ei ole toteutunut helpolla…
Asunnon odotus
Tammikuu alkoi päätöksellä löytää oma uusi koti. Aloitimme etsimisen optimistisesti. Vaihtoehtoja tuntui olevan valtavasti. Yksi kerrallaan, asunnosta asuntoon kävimme näytöissä - ja hylkäsimme vaihtoehtoja. Liian pientä, väärällä paikalla, huonoilla kulkuyhteyksillä, liian kaukana päiväkodista.
Löytyi kiva, mutta lapsen huoneesta oli käynti takapihalle (ei hyvä!). Löytyi mukava, mutta piha oli postimerkin kokoinen (ei haluta naapureita ihan kylkeen kiinni). Löytyi sopiva, mutta kuntokatsastuksesta ilmeni paljon ongelmia.
Pikku hiljaa totesimmekin, että tarvitsemmeki isompaa, kun alunperin suunniteltiin - ja että huonot pinnat eivät meitä haitanneet, koska osaammehan me rempata! Mutta, kun toiveet tarkentui, niin rajautui vaihtoehdotkin. Kesällä olin jo ihan epätoivon partaalla. Tässä oli odoteltu jo sopivaa asuntoa yli 6 kk!
Juhlien odotus
Alkukeväästä odoteltiin lisäksi milloin voitaisiin pitää lapsen 1-vuotissynttärit. Koronarajoitusten takia niitä ei voinut pitää oikeana päivänä toukokuun lopussa. Lopulta juhlat pidettiin vasta heinäkuun alussa.
Heinäkuussa odotettiin myös voisinko pitää 40-v. synttäreitäni ja tulisiko sinne edes osallistujia. Juhlat olivat mieheni perheen mökillä, joten tilaa ulkona oli hyvin - mutta paikka oli myös sellainen, ettei sinne poikettu hetkessä. Tämä tietysti karsi vieraita - ja jotkut eivät löytäneet perille ollenkaan.
Työn odotus
Vuoden alussa olin vielä äitiyslomalla, sitten pienirahaisella hoitovapaalla. Koko kevään odotin jännityksellä töihin paluuta. Menneiden yt-neuvotteluiden takia ajatukset risteilivät pitkään innokkaasta kiinnostuksesta, ärsytykseen ja pelkoon. Vasta syyskuun alussa sain tietää, että oma työ ei jatkunut ja jäin työttömäksi. Sitten odotettiin työpaikkaa ja työttömyystukia (joita en ehtinyt koskaan saamaan).
Syys-lokakuu meni hakukirjeiden vastauksien odotteluun. Joistain ei kuulunut kuukauteen mitään, kolmesta paikkaa sain kutsun haastatteluun. Mutta, kun sen työpaikan saaminen olisi ollutkin niin helppoa! Näissä kolmessa työpaikassa 1. haastattelu johti toiseen haastatteluun, yhdessä kolmanteen. Joka välissä odotettiin, tehtiin hakutehtäviä ja vastattiin samoihin kysymyksiin uudestaan ja uudestaan. Joka välissä, kun puhelin soi tai viesti blingahti, olin hermorauniona pongahtamassa kuulemaan uutisia.
Lokakuun lopulla odotus palkittiin ja sain aloittaa heti uudessa työssä.
Muuton odotus
Asunnon odotusta riitti syyskuuhun asti. Silloin löysimme viimein rivitalohuoneiston, jossa oli tarpeeksi makuuhuoneita, iso piha, moderni kylpyhuone ja täydellinen sijainti Helsinkiin töihin matkaamiseen.
Kun uusi asunto oli ostettu, laitoimme vanhan Hollolan kämpän myyntiin. Sitten odoteltiin ostajaa. Asuntoa puunattiin jokaista näyttöä varten ja jokaisen näytön jälkeen odotettiin kuumeisesti löytyisikö tarjoajia. Nopeasti tulikin 1. ehdollinen tarjous, mutta sitten odotettiin saisiko ostaja järjestettyä vanhan asuntonsa myynnin ja saisiko hän lainan. Puoli kuuta odotettiin. Sitten saatiin huonoja uutisia ja kauppa kaatui. Lopullisen ostajan etsintä jatkui.
Viimeinkin vähän ennen joulua rahat vaihtoivat omistajaansa ja kauppa lyötiin lukkoon uuden ostajan kanssa. Asunto ei ollut myynnissä kuin pari kuukautta, mutta se tuntui aivan ikuisen pitkältä ajalta. Sinä aikana ei ole uskaltanut suunnitella muuttoa, koska vanhan kämpän piti olla kalustettu näyttöjä varten. Olemme siis käyneet vaan hiomassa uuden asunnon pintoja ja haaveilemassa muutosta.
Nyt odotan vuoden vaihtumista. Sitten muutamme uuteen asuntoon, lapsi aloittaa uudessa päiväkodissa (jota odotimme 4 kuukautta), minä ja mieheni saamme vihdoinkin omat etätyöhuoneet ja vapaa-aikamme vapautuu muuttovalmisteluista kaikkeen kivaan. Lupaava vuosi siis edessä!
