Kaupassa

Linja-autossa vatsa kurnii. Joku vetelee vieressä banaania – siis bussissa!!! Eihän bussissa saa edes syödä – ja siihen on syynsä. Mulkoilen häntä vihaisena. Linja-auto kaartaa vielä viimeiset mutkat ja lähestymme pysäkkiäni. Enää pari sataa metriä ja pääsen kotiin syömään. Kun auton ovet avautuvat ja astelen asfaltille, tajuan… Ei helv.., eihän siellä kotona ole mitään ruokaa! Käännän kulkuni väsyneenä kodin sijaan lähikauppaan.

Leipää, juustoa ja maitoa… leipää, juustoa ja maitoa, hoen matkalla. Muuta ei kaupasta tarvita. Toivon kauppareissusta nopeaa ja vaivatonta, mutta tiedän, että toivomukseni on mahdoton. Kello viiden aikaan lähes kaikki työmatkalaiset kiertävät kaupan kautta kotiinsa ja lähimarketissamme on ruuhkaa.

Kaupan ovelta noukin korin kainalooni ja valmistaudun henkisesti selviytymään kauppasokkelon läpi. Hedelmä- ja vihannesosasto on selvästi töistä palaajien kansoittama. Jakkupukuiset miehet ja naiset puristelevat hedelmiä ja punnitsevat vihanneksia väsynyt ja ärtynyt ilme kasvoillaan yrittäen muistaa mitä heidän piti ostaa. Päärynät näyttävät mehukkailta. Pussitan niitä kolme, vaikka en niitä tarvitsisikaan.

Leipähyllyillä vallitsee kaaos. Perheenisä on päättänyt tuoda koko katraansa ostoksille. Kaksi natiaista kiskoo hyllystä leipäpaketteja lattialle sillä aikaa, kun heidän isänsä tuijottaa pohtivasti ruisleipiä ja kolmas polvenkorkuinen huutaa rattaissa. Mietin pitäisikö minun puuttua tilanteeseen, mutta päätän napata nopeasi vain paahtoleipäpakkauksen.

Ahmin hyllyjä katseellani. Pekonisuikaleita… lauantaimakkaraa.. Pitäisikö tehdä makkarakeittoa viikonloppuna??, ajattelen. Vai maksalaatikkoa? Jopa kuivat riisikakut vaikuttavat herkullisilta naposteltavilta, kun on tarpeeksi nälkä. Lisään koriin lihapiirakoita. Ja suolakeksejä, koska perjantaille tarvitaan jotain naposteltavaa.

Maitotuoteosastolla mummot vaeltavat käytävällä kuin laiduntavat lehmät, hitaasti, tepastellen eteenpäin kuin heillä ei olisi elämässä kiire minnekään. Heitän koriin pari purkkia jugurttia ja yritän päästä lauman ohi maitohyllylle tyrkkäämättä ketään kumoon. Matkalla kassalle lisään koriin vielä säilykkeitä. Pitäähän hätävararuokaa aina olla! Niin wc-paperi oli loppu – kai. Otetaan varmuuden vuoksi!

Jono kassoilla on pit-kä. Kassoja on käytössä kaksi ja juuri, kun olen valinnut niistä lyhyimmän, kolmannelta kassalta kuulutetaan, että sillekin voi maksaa. Viereinen jono jakautuu kahdeksi ja lopulta olen siinä ”pisimmässä” jonossa. Kun viimein pääsen kassahihnan tuntumaan, yritän mulkoilemalla saada viestini perille edessä olevalle. Hän on ladannut tavaransa hihnalle, mutta ostosvuorot jakava kapula on kaukana tavoittelemattomissani. Mietin kurotunko suurieleisesti hänen ostoksiensa yli ottamaan kapulan vai odotanko hänen tajuavan viestini. 

Ei-iiih!!!, huutoni kaikuu kaupassa liian myöhään. Myyjä on juuri pussittanut pakasteeni pieniin läpinäkyvään muovipussiin. Vihaan niitä pusseja! En tajua miksi pakasteita varten pitää uhrata vielä yksi muovipussi??! Pakasteethan ovat jo valmiiksi pakkauksissaan ja ostoksen jälkeen ne pakataan isompaan kassiin. Kotona en raaski heittää pikkupusseja roskiin, mutta ei minulla ole niille varsinaisesti mitään käyttötarkoitustakaan. Joten kerään pussit yhteen keittiön vetolaatikkoon, joka pursuaa niitä jo nyt. Yleensä myyjä sentään kysyy haluanko pakasteeni pikkupussiin, mutta ei tällä kertaa.

Onko teillä bonuskorttia?, myyjä kysyy. Tarjoan hänelle kirjastokorttia ja kilpailevan yrityksen etukorttia ennen kuin oikea muoviläpyskä löytyy. Kaivan luottokortin esille. Onneksi maksupääte sentään toimii. Koko heinäkuun ajan laite ei tahtonut hyväksyä luottokorttiani ja tunsin kuinka takanani jonottavat mummot tuijottivat minua kuin mitäkin maksuhäiriöistä. Varmaan johtui jostain helteesta tai jostain... Pakkaan ostokset omiin puuvillakasseihini.

Kotimatkalla kiroan kantamuksiani. Kaksi kassia ostoksia!! Minunhan piti ostaa vain leipää, juustoa ja maitoa!