Sairas tapaus

Taas kerran istun lääkärin vastaanoton odotustilassa ja mietin jokohan tänään saisin diagnoosin.

Kaikki alkoi noin 2,5 vuotta sitten, kun aamuisin heräilin käsien jäykkyyteen ja kipuun. Kävin valittamassa asiasta työterveyslääkärillä ja sain tulehduskipulääkettä toisensa perään. Lopulta minut ohjattiin reumatologin vastaanotolle ja siitä vasta alkoikin tutkimusten ja laboratoriokokeiden suma. 2,5 vuodessa diagnoosissa ei olla päästy sen pidemmälle kuin ”epäselvä artriitti” eli niveltulehdus. Todennäköisin syypää on suvussani oleva psoriaasis, mutta, kun sitä ei verikokeilla voida todistaa, eivät lääkärit halua tehdä lopullista diagnoosia.

Tänä aikana olen saanut tutustua koko lääkärikunnan värikkääseen kirjoon sekä testata palveluja niin julkisella kuin yksityisellä puolella:

Yksityisellä puolella eräs, lähes satakiloinen lääkäri pyysi minua makaamaan vatsalleni tutkimuspöydälle ja painoi lähes koko painollansa selkääni. Kun hän kysyi ”Sattuuko?”, en voinut kuin irvistellä kivusta ja miettiä ”Eikö sen muka pitäisi?”.

22.6.2012 Nimetön ei taivu
tämän enempää. Onneksi en osaa
käyttää 10-sormijärjestelmää,
joten ei haittaa!

Julkisella puolella törmäsin ulkomaalaistaustaiseen, tummahipiäiseen reumalääkäriin nimeltä Kura (siis todellakin: mies parka! Eipä hän ole nimensä merkitykselle mitään voinut, kun on tähän maahan päätynyt). Mieslääkäri osoittautui ihan päteväksi tyypiksi, mutta kun ensi tapaamisella tämä kirjoitti n. 10x10cm:n post-it-lapuille sairaskertomustani vartin (joita lopulta kertyi 8 kpl – 2-puoleisenä) ja tutki niveliäni 20 denierin sukkahousujen läpi, mietin, että ”Voi herran jumala, mihinkä minä nyt olen joutunut!”.

Toisen kerran päädyin jo eläkkeellä olevan, tuuraamaan tulleen reumalääkärin hoiviin. Tapaamiseen oli varattu vartti aikaa, mutta se suijuikin ihmeen nopeasti, jo 5 minuutissa. Puolet tästä ajasta lääkäri kertoi omasta työhistoriastaan. Vointiani kysyttäessä vastasin ”Ihan hyvä, mutta lonkka on ollut hiukan kipeä.”  Kotiin lähetettyyn sairausselontekoon lääkäri oli kuitenkin kirjoittanut ”Vointi ollut varsin mukava.” Siis olimmekohan me olleet samassa tapaamisessa?

Alkuaikoina minulta pumpattiin koeputkitolkulla verta, kun diagnoosia varten haluttiin sulkea pois vaihtoehtoisia sairauksia. Kun työterveystarkastuksen yhteydessä otettiin yksi putkilo verta ja hoitaja kysyi haluisinko lasin tuoremehua, minun teki mieli nauraa ja tokaista, että ”Hei, multa otettiin viimeks 9 putkiloa. Eihän tuo nyt ole mitään!”.

Vaivojen vaihdellessä on ollut outoa seurata, kun kroppa ei yhtäkkiä toimikaan. Joinakin aamuina olen herännyt siihen, että sormet eivät kertakaikkisesti taivu. Vartin jumppaamisen jälken olen saanut käden toimimaan yhtä nimetontä lukuunottamatta. Sitten piti koko päivä elää harottavan sormen kanssa.

Toisena päivänä kyyristyin lattialle nostamaan jotain ja huomasin, että en pääsekään ylös, koska polvet eivät taivu ja ranteet ovat niin kipeät, ettei niille uskalla laittaa painoa. Pienen pohdinnan jälkeen tulin tulokseen, että ei auttanut kuin odottaa, että puoliso pääsi auttamaan.

Mutta kaikesta huolimatta, minun vaivani ovat pieniä ja nyt oikeastaan voin jo hyvin. Edellisessä työpaikassani työtoverini sairasti hiljalleen syöpää. Hän istui yksin työhuoneessa, ei valittanut kivuistaan eikä halunnut vaivata muita taudillansa. Loman jälken tuli tieto, että hän ei koskaan palaisikaan työpaikalle ja pian sen jälkeen saimme tietää, että hän oli menehtynyt sairauteensa.

Pienen kivun kanssa pärjää – onhan olemassa särkylääkkeitä. Kun jalka ei taivu, niin voin vain todeta, ettei minusta sprintteriä ollut tulossakaan! Ja eihän se lopullinen diagnoosikaan tautia pois veisi. Eli näiden vaivojen kanssa pystyy kyllä elämään – olen vain pieni, sairas tapaus.