Kriisi hyvinvointiyhteiskunnassa

"Voi Vi#**u!"

Piti kirjoittaa pakolaisista. Olin jo saanut aikaiseksi monta kappaletta siitä kuinka pitäisi auttaa ja että kaikilla on hätä, mutta sitten jotenkin päädyin itseäni lähemmin koskevaan kriisiin: vessoihin.

Tässä eräänä päivänä seisoin koulun yleisessä vessassa käsi upotettuna wc-paperitelineeseen. Yritin onkia sieltä edes yhtä yksittäistä paperinpalaa ja ajattelin, että miten ihmeessä nämä yleiset vessat ovat minulle aina jotenkin henkilökohtaisen kriisin paikka. Aina niistä löytyy wc-annostelija, josta on mahdotonta saada kunnolla paperia. Nytkin koulun tauko läheni loppuaan ja hikipäässä yritin saada annostelijasta irti edes kolmea yksittäistä palaa tarkoitukseensa. Aina sain pyöritettyä jotenkin rullan pään ulottumattomiin ja sitten piti aloittaa uusi pyörityskierros.

Toisissa vessoissa ongelmana on automaattiannostelijat, jotka rullan loputtua räväyttävät tyhjän muovihylsyn vauhdilla suoraan sormille. Tai sitten se hylsy pitää raastaa sieltä kynsin ja hampain, jotta seuraava rulla tulee esiin. Tätä operaatiota tehdessäni olen saanut mm. haavan sormeeni ja venäyttänyt olkapääni.

Ystävieni luona vieraillessani pelkään, että istahdan pöntölle ja vasta tässä vaiheessa huomaan, että paperi on loppu. Ja sitten ne sairaat sadistit ovat piilottaneet vararullat jonnekin eteisen yläkaappiin, josta minun on mahdoton niitä saada ilman huomiota. Pakko on mennä huhuilemaan kaikkien kuullut, että täällä olisi hätä, ei paperia. Pahimmassa tapauksessa tämä tapahtuu sukujuhlissa, jossa lopulta kaikki tietävät, että Seela on kakalla.

Henkilökohtainen vessakriisini on niin vakava, että se menee uniini. Painajaisissani olen yleisessä vessassa, jonka paperi on loppu, pöntön reunat likaiset, viemäri on tukossa, oven takana kamala jono jyskyttämässä ovea – ja minulla kauhea hätä. Sama uni on toistunut vuosikymmeniä. Vain vessan ulkomuoto ja paikka vaihtelevat. Välillä olen laivalla risteilemässä tai jossain ulkomailla, valkoisin kaakelein päällystetyssä bukkerivessassa, jonka viemärit haisevat ja kukaan ei ymmärrä kieltäni. Alkukesästä näin unta, että siivosin kesätyönä festareilla bajamajoja. Kehitin siihen hyvän tekniikan ja lopulta johdin kokonaista siivoustiimiä. Kentien tämä johtui haikailuista nuoruuden festarikesiin ja oman elämän kaaoksen hallintaan.

Vessapainajaiseni ovat niin usein toistuvia, että luulen niiden johtuvan jostain lapsuuden traumasta. Ehkä minut on polvenkorkuisena unohdettu yleiseen vessaan. Tai potalleopettelu on ollut hiukan haastavampaa.

Mutta ottaen huomioon nykyisen maailman tilanteen, minun kriisini on ylitsepäästävissä - sillä jollain muilla taitaa olla vähän isompi hätä.