Älä pelkää muutosvastarintaa

Oletko joskus kuulunut muutosvastarintaliikkeeseen? Siis esimerkiksi niihin tyyppeihin, jotka vastustivat Espoon metrouudistusta - koska se olisi kallista, turhaa ja liikkumista vaikeuttavaa? Koska metro ei kuitenkaan vähentäisi autoliikennettä Länsiväylälle, helpottaisi poikittaisliikennettä tai nopeuttaisi vaihtoaikoja.

Siellä missä on muutosta, on muutosvastarintaa. Ihmiset pitävät tutusta ja turvallisesta, joten tottakai uusi ja epävarma pelottaa. Joillekin tuttu huonompi ratkaisu on mieluisampi valinta kuin uusi, jonka lopputuloksen laadusta ei ole takeita. Tutun valinnan kohdalla sitä sentään tietää, mitä saa.

Siitä hetkestä alkaen, kun muutosehdotus on muodostettu, alkaa vastustus kasvamaan. "Mutta, kun. Mutta, kun. Mutta, kun."-mantra voi kasvaa niin voimakasääniseksi, että muutoksen tekijä unohtaa, miksi sitä kannattaa kuunnella.

Pahimmassa tapauksessa muutoksesta ei äännähdä ketään. Sillon muutos ei joko ole oikeasti muutos tai kukaan ei välitä sen lopputuloksesta. Pahinta on jos muutoksen osalliset vain hiljaa seuraavat vierestä, kun uudistus karahtaa karille ja nauravat itsekseen epäonnistumiselle.

Kun joku älähtää muuttuvista tekijöistä, muutoksen tekijän pitäisi olla kiitollinen, koska se tarkoittaa, että joku välittää. Valituksia kannattaa kuunnella kiinnostuksella, koska muutosvastarintalaiset tuovat esille huomioita, jotka on hyvä ottaa huomioon muutosta tehdessä.

Mitä tapahtui Espoon metrolle? Alussa metrojunat myöhästelivät tai eivät välillä kulkeneet ollenkaan. Vaunut olivat ruuhka-aikoina niin täynnä, ettei sisään meinannut päästä ja kun metrokuskit lakkoilivat, tiettyihin kohteisiin ei kulkenut mitään kulkuneuvoa. Mutta HSL kuunteli asiakkaitaan, testaili erilaisia vaihtoehtoja ja päivitti yhteyksiään palautteen perusteella. Tällä viikolla HSL ilmoitti, että se palauttaa joitakin bussilinjoja Länsi-Espoosta Kamppiin.

Aina muutos ei mene niin kuin se on suunniteltu, mutta muutosvastarinta on hyvä työkalu sen kehittelemiseen. Ja tiedättekö mitä? On se hemmetin paljon mukavampi odottaa metroa katetussa, lämpimässä metrotunnelissa kuin räntäsateessa bussipysäkillä!

118. blogikirjoitus

Olen kirjoittanut 117 blogikirjoitusta, joista suosituinta on luettu lähes 300 kertaa. Näistä yksi on noussut Facebookissa Hymyhuulet-huumorisivuston kautta kiertäväksi meemiksi, josta on tykännyt noin 3000 ihmistä ja joista yksi on julkaistu Metro-lehden vieraskynä-kolumnipalstalla. Silti häkellyn aina, kun joku sanoo lukeneensa blogiani.

Kun 7 vuotta sitten aloitin blogin kirjoittamisen, sen piti sisältää "hauskaa läppää". Tein jatkuvasti mielestäni hauskoja huomioita elämästä ja minulla oli tarve kertoa ne jollekulle. Koska en aina löytänyt sopivaa kuulijaa, aloin kirjoittamaan. Samalla teksteistä muodostui oma kirjoitusharjoitukseni.

Ajan kanssa tekstien sävy vakavoitui. Joka kerta aloitin tekstin sillä ajatuksella, että tästä tulee hauska juttu, mutta kun pääsin loppuun asti, huomasin, että olinkin kirjoittanut jotain paljon syvällisempää. Tekstit kietoituivat omien elämänkoittelemusten, valintojen ja tunteiden ympärille. Kun erosin vaikeasta suhteesta, kesti pitkän aikaa ennen kuin pystyin kirjoittamaan siitä - mutta kun tein sen, oli kuin asia olisi käsitelty ja sen kanssa pystyi elämään. Jokainen kirjoitus oli siis kuin terapiaistunto, joka selkeytti ajatuksia, palasteli ne käsiteltävän kokoisiksi ja auttoi ymmärtämään sekä itseä, että muita - ja toivoin, että tätä se teki muillekin.

Pari kertaa olen saanut palautetta siitä, onko minun pakko kirjoittaa niin henkilökohtaisista asioista, varsinkin jos kirjoitus lähentelee läheisiä suhteita, ystäviä, perheenjäseniä tai entisiä poikaystäviä. Joskus palaute on aiheellista, joskus taas hämmennyn siitä, kuinka joku on nähnyt itsensä tekstissäni, vaikka se on käsitellyt jotain aivan muuta.

En yleensä kirjoita suoraan ihmisistä, joita tunnen. Tekstit ovat voineet saada alkusysäyksensä aidoista keskusteluista, tilanteista tai kokemuksista, mutta ne harvoin käsittelevät suoranaisesti ystäviäni, läheisiäni, työtäni tai työyhteisöäni - eikä niiden tarkoitus varsinkaan ole tuomita ketään, vaan ymmärtää ympärillä pyörivää maailmaa.

Kuten eräs ystäväni sanoi "Sä kirjoitat sellaisista asioista, jotka voisi tapahtua kenelle vain". Olen huomannut, että jokainen tulkitsee kirjoituksiani omasta näkökulmastaan ja huomioi ne kohdat, jotka ovat itselle merkityksellisiä. Jos siis tuntuu siltä, että teksti osuu liiankin lähelle, tulkinta on todennäköisemmin lukijan päässä.

Palautteen perusteella minun pitäisi todennäköisesti muuttaa kirjoitustapojani ja käsitellä asioita toisin - mutta sitten toisaalta: huono blogikirjoitus ei tunnu missään. Jos olen siis saanut jonkun ajattelemaan, kai olen tehnyt jotain oikein.

Väistämisen taito

Prahan vanhassa keskustassa pariskunta on kävellä minua päin. Viime hetkellä vedän pari sivuaskelta ja vilahdan vasemmalta ohi. Ohi sujahtaessa kuulen vaimeat sanat "Excuse me...". Oho!, ajattelen. Eivät he olleetkaan kävelemässä päin, vaan tulossa kysymään neuvoa. Siinä ripeitä kävelyaskelein eteenpäin marssiessani mietin, että tällaisia me suomalaiset ollaan: väistämisen ammattilaisia.

Tiedättehän sen tilanteen, kun ulkomainen puhuja on saatu Suomeen yleisön eteen ja hän yrittää osallistaa yleisöä? Yleisön katse harhailee takaseinästä omiin jalkoihin, muttei varmastikaan osu puhujaan, joka yrittää etsiä yleisön joukosta yhtä vapaaehtoista. Vaikka puhujaa on varoitettu tuppisuisista suomalaisista, ei hän siltikään ole osannut varautua siihen, minkälaiselle maaperälle on astunut. Suomalaiset eivät osallistu, kommentoi tai varsinkaan kysy lisäkysymyksiä. He väistävät. Sama taito on hyödyllinen Narinkkatorilla feissareita kohdatessa,  työpaikalla ylimääräisiä työtehtäviä jaettaessa tai taloyhtiön vuosikokouksessa uusia hallitusjäseniä etsittäessä. Katse horisonttiin tai omiin kenkiin ja ripein askelin ohi.

Työskentelin hetken aikaa erityislaatuisten ihmisten kanssa. He eivät tunne väistämisen termiä. Kun partiolaisille sanoo, että jotain pitäisi tehdä, he ovat jo perustamassa toimikuntaa, joka kerää varoja, rekryävät vapaaehtoisia ja kehittelevät somekampanjaa asiasta - oli kyse sitten työpöydän siirtämisestä tai ilmastonmuutoksen pysäyttämisestä. Ja se toimeentarttuminen on tarttuvaa.

Kun vaihdoin työpaikkaa, sama toimeentarttumisen taito pysyi mukana. Äkkiä olin uuden työpaikan Green office -toimikunnassa, sitten sen vetäjänä, muutoslähettiläänä, henkilöstön edustajistossa sekä Suomessa että maailmalla ja järjestelin työpaikan varastonsiivous- ja yhteiskuntasuhdepäiviä. Kun joku kysyi apua, en osannut vastata ei.

Mutta väistäjien valtakunnassa, toimeentarttujien elämä voi olla rankkaa. Liiasta vastuusta ja tehtävästä uupuu. Pian huomasin, että toimistokokouksissa katseeni alkoi harhailla takaseinään, kun etsittiin vapaaehtoisia. Olin kertakaikkisen ylityöllistetty ja väsynyt. Joku muu saa välillä hoitaa tämän, ajattelin - ja huomasin monen muun vierelläni ajattelevan samoin.

Mistä niitä väistäjiä syntyy? Toiset ovat ylityöllistettyjä, toiset arkoja, kolmannen kyllästyneet siihen, etteivät he saa kiitosta ekstrapanostuksestaan, neljänsiä ei kiinnosta - ja viidennet ovat vain kertakaikkisen laiskoja. Ja koska väistäjiä on niin paljon, kaikki ylimääräinen tekeminen jää toimeentarttujien hartioille. Hyvä juttu on se, että kuten partiolaisten kanssa huomasin, toimeentarttuminen on tarttuvaa. Jos siis ensi kerralla ryhdyn hommiin, tuletko mukaan?