maanantai 24. elokuuta 2020

Parhaat neuvot lapsivuodeaikaan

Meidän "pötkylä" on kohta 3 kuukautta. Aika kuluu ihan älyttömän nopeasti vauvan kanssa. Vasta, kun tapasin tuttavan 2 viikkoisen lapsen, muistin kuinka haastavaa alussa oli. Siitä tuntuu olevan ikuisuus ja äkkiä sitä unohtaa kaikki alun vaikeudet. Siksi ajattelin kirjata muistiin parhaat neuvot, joita sain tuolle ajalle:


"Ensimmäiset 2 viikkoa ovat kaikista rankimmat." Tämä on totta. Synnytyksen jälkeen kroppa on ihan sekaisin. Se on juuri käynyt läpi tulivuorenpurkauksen, sisuskalut on eri paikoilla kuin ennen ja alkava imetys vie valtavasti energiaa. Nukuttua tulee miten sattuu, eikä sitä oikein edes tiedä, onko väsynyt vai pirteä. Hormonit sekoittavat pään ja sitä itkee mitä ihmeellisimmille asioille, surusta, ilosta tai hämmennyksestä. Yhtenä päivänä mies löysi minut vollottamasta sohvalta. Katsoin söpöjä koiravideoita.


Vaikka synnytyksestä selvisi ilman isompia vammoja, kaikki sohvalla makaamista suurempi tuntui urheilusuoritukselta. Huoneesta toiseen liikkuminen sai läähättämään. Vie aikansa, että kroppa palautuu. Ja p.s. Ei ne raskauskilot katoa ihan yössä. Siihenkin menee aikaa. Kun yhdistät nämä kaikki vaivat ja uuden tulokkaan kanssa selviytymiseen kotona, lopputulos voi tuntua kestämättömältä. Kun sitä ei vielä tiedä, miten lapsi toimii ja miten asiat pitäisi tehdä, itku voi tulla pienemmästäkin vastoinkäymisestä. Silloin on hyvä muistaa, että ennen pitkää asiat helpottuvat, vauvan hoito rutinoituu, energiat palaavat ja opit tunnistamaan vauvan tarpeet ihan erilailla.


"Kuukauden päästä sinulla on ihan eri vauva edessä." Näin sanoi neuvolan täti ensimmäisillä viikoilla, kun ihmettelin, miksi lapsi itkee ilman selkeää syytä. Ja niin se oli. Lapsi kasvaa ja kehittyy kamalalla vauhdilla. Alussa se on vain tissiä imevä, vaunussa möllöttävä, vaipan sisältöjä tuottava pötkilö. Silloin sen itkulla ei ollut sävyjä ja joka kerta piti käydä läpi tarkistuslista "nälkä-vaipat-masuvaivat-kylmä/kuuma", jotta keksi, mitä sitä vaivasi. Yhtäkkiä sinulla onkin edessä silmiin tuijotteleva, hymyillen jokelteva jälkeläinen, joka yrittää tarttua kaikkeen kiinnostavaan. Itkuunkin tulee sävyjä, joista tunnistaa mistä vaivasta on kyse. Ja tämä kaikki vain yhdessä kuukaudessa! Ja kun näet ne ensimmäiset hymyt, unohdat alkuvaiheiden vaikeudet.


"Se on vaan vaihe", on äitien tapa lohduttaa toisiaan aina, kun jotain rankkaa tapahtuu. Ja niitä vaiheita riittää! Jotkut kestää 18 vuotta, toiset 2 päivää, kolmannet pari kuukautta. On suoliston kehittymistä, tiheänimunkausia, d-vitamiinin käyttöönottoa, rokotteiden jälkivaikutuksia, hampaiden tuloa yms. On hyvä muistaa, että kaikki vaiheet päättyvät aina ajallaan. 


"Vauvaan kiintyminen ei tapahdu aina hetkessä." Ennen synnytystä yksi pelkoni oli, mitä jos en kiinny lapseeni. Se voi kuulostaa hassulta, mutta kuulemma tunne on aika yleinen. Tähän hyvä ystäväni, synnytyssairaalassa työskentelevä 4 lapsen äiti, sanoi, että se on ihan normaalia. Eihän kukaan äiti tunne todella lastaan ennen syntymää. Sitä ennen lapsi on vain muljahduksia vatsassa, potkuja ja sykettä. Vasta, kun lapsi syntyy, sen pikkuhiljaa kehittyvään persoonaan voi alkaa tutustua. Sitä mukaa, kun vauva kasvaa ja kehittyy, myös vanhempien kiintyminen kasvaa.


"Koskaan ei voi tietää, minkälainen isä miehestä tulee." Vaikka mies kuinka toivoisi lasta, se voi yllättää, miten hän käyttäytyy uuden tulokkaan kanssa. Jotkut eivät esimerkiksi kestä vauvan itkua, omaa väsymystä tai huomion puutetta. Toiset jättävät vauvan hoidon sillä selityksellä, että lapsen äiti tekee sen paremmin. Mutta asiat voivat yllättää myös positiivisesti. Itse jännitin jääköhän lapsen hoito kokonaan harteilleni, mutta mieheni ottikin isän roolin luontevasti vastaan. Hän hoitaa pikkuista siinä, missä minäkin, tarjoutuu väsyttävinä öinä vaihtamaan vaipan ja hytkyttelemään itkevää lasta - vaikka joutuu aamulla lähtemään töihin - sekä ottaa vauvan töiden jälkeen sohvalle jutustelemaan. Joskus jopa melkein kisaamme siitä, kumpi saa ottaa vauvan syliin ja saa palkinnoksi sen valloittavan hymyn.


"Muista juoda". Mikäli päädyt täysimetykseen, pidä vesipullo mukanasi aina. Imetys vaikuttaa kropan nestetasapainoon ja tätä kautta jaksamiseen. Tämä oli yksi syy, miksi heti synnytyksen jälkeen olin aivan kanttuvei pitkän aikaa. Kun aloin muistaa juoda säännöllisesti, olo tokeni huomattavasti. Vasta nyt ymmärrän, miksi raskausvaiheessa osa äideistä vaahtosi, kuinka lastenvaunuissa pitää olla lisävarusteena mukiteline.


Ja vielä omat opit:

  • Vauvan pyyhe kannattaa olla vaalea, jotta erotat parhaiten onko siinä kakkaa.

  • Kun kuulet kakkaplörinän valahtavan vaippaan. Odota hetki. Sitä todennäköisesti tulee lisää. Mutta toimi kuitenkin tarpeeksi nopeasti, jotta kyseinen satsi ei leviä housuihin, selkään, niskaan ja kaikkeen, mitä on ympärillä.

  • Pidä huolta, että teidän taloudessa joku nukkuu välillä hyvin. Mikään ei ole pahinta kuin 2 väsynyttä vanhempaa ja kitisevä vauva. 

  • Harsoja ei voi olla liikaa.

  • Vieraassa paikassa, vuoraa vaipanvaihtopiste pyyhkeillä tai harsoilla. Yllätyskakka hoitopöydällä ei ole mikään kiva juttu. Ja siivousyrityksistä huolimatta, sitä sotkua ei ole mukava jättää jälkeensä.

  • Reissussa tutti kannattaa olla tuttinauhalla kiinni. Auta armias, jos se ainut mukana oleva tutti tippuu kuralätäkköön tai yleisen vessan roskikseen (niin kuin meillä)  ja joudutte loppureissun olemaan ilman.

lauantai 15. elokuuta 2020

Oikea katastrofielokuva

Maailmanlaajuinen katastrofit näyttävät niin erilaisilta elokuvissa. Todellisuudessa pandemia on paljon tylsempi.

Jos eläisimme elokuvamaailmassa, virus saapuisi sumupilvessä, jota osaisimme varoa. Se hiipisi hiljalleen maata myöten kaupungista kaupunkiin ja ihmiset pakenisivat sitä kauhuissaan karkuun sisätiloihin. Vaikka harva talo on ilmatiivis, silti ikkunat ja seinät suojaisivat meitä. Todellisuudessa Covid-virus on näkymätön. Se voi olla jo vierelläsi kulkevalla työmatkalaisella hänen tietämättään tai olet voinut saada sen jo lounasbuffetin salaattiottimista. Sumua pelottavampaa on se, että kannat sitä tietämättäsi ja tartutat sen johonkin riskiryhmäläiseen.


Elokuvissa viruksen iskiessä ihmiset muuttuvat aivottomiksi zombieiksi, jotka vaeltavat kaduilla etsien ihmislihaa. Todellisen pandemian pelätyimmät hirviöt ovat maskittomat tampiot, jotka tulevat ruokakaupan jonossa köhimään niskaasi. En tiedä kumpi on pelottavampaa, varomattomasti yllättäen käyttäytyvä kansalainen vai selkeästi yhden asian perässä kulkeva zombie.


Katastrofin käyttäytymistapoihin kuuluu hamstraus. Kotona kuuluu olla purkkiruokaa seuraavaksi kolmeksi vuodeksi sekä välineet veden suodattamiseksi juomavedeksi, jotta kotiin linnoittuminen on mahdollista. Todellisuudessa jostain syystä ihmiset lähinnä panostivat vessapaperin hamstraukseen. Nyt, kun kaikilla on koti täynnä paperia, kauppojen hyllyt ovat pysyneet täysinä ja ostokäyttäytyminen normaalina.


Kun amerikkalaisissa elokuvissa katastrofista tulee kansallinen, ihmiset usein hyppäävät autoihinsa ja tukkivat kaikki kaupungista poistuvat tiet. Näinhän se meilläkin melkein kävi. Kun laajenevasta pandemiasta tiedotettiin, yhtäkkiä kaikilla oli kova kiire mökille, jopa siihen asteeseen asti, että Uudenmaan rajat piti sulkea.


Tiukan paikan tullen elokuvissa aina joukko taviksia alkaa selvittämään ratkaisua katastrofille. He keksivät lääkkeen virukseen, kehittävät keinon avaruusolentojen päihittämiseen tai pysäyttävät tulivuoren purkauksen. Ja mitä me olemme tehneet? Olemme keskittyneet sisustamaan kotia, leiponeet pataleipää, latailleet hauskoja videoita Tiktokkiin ja vastailleet some-haasteisiin.


Elokuvissa aina joku keksii yllättäen lääkkeen leviävään tautiin. Ratkaisu löytyy sattumalta, väärinymmärretyn asiantuntijan ansiosta. Kukaan ei tule hänelle sanomaan, että itseasiassa meidän pitäisi testata tätä ensin pari vuotta laboratoriossa ja koehenkilöillä, sitten tunnistuttaa sivuoireet ja haittavaikutukset ja vasta vuonna 2025 jotain voidaan alkaa puhua valmiista lääkkeestä.


Jos Covidista tehtäisiin elokuva, se olisi todennäköisesti draama-komedia, jossa ihmiset turhautuisivat eristykseen, välttelesivät ihmiskontakteja Prisman käytävillä, kiroaisivat takkuavia Teams-videopuheluyhteyksiä pieruverkkarit jalassa ja kansoittaisivat

Kolin näköalatasanteen selfie-kuvaajilla.