Maailmanlaajuinen katastrofit näyttävät niin erilaisilta elokuvissa. Todellisuudessa pandemia on paljon tylsempi.
Jos eläisimme elokuvamaailmassa, virus saapuisi sumupilvessä, jota osaisimme varoa. Se hiipisi hiljalleen maata myöten kaupungista kaupunkiin ja ihmiset pakenisivat sitä kauhuissaan karkuun sisätiloihin. Vaikka harva talo on ilmatiivis, silti ikkunat ja seinät suojaisivat meitä. Todellisuudessa Covid-virus on näkymätön. Se voi olla jo vierelläsi kulkevalla työmatkalaisella hänen tietämättään tai olet voinut saada sen jo lounasbuffetin salaattiottimista. Sumua pelottavampaa on se, että kannat sitä tietämättäsi ja tartutat sen johonkin riskiryhmäläiseen.
Elokuvissa viruksen iskiessä ihmiset muuttuvat aivottomiksi zombieiksi, jotka vaeltavat kaduilla etsien ihmislihaa. Todellisen pandemian pelätyimmät hirviöt ovat maskittomat tampiot, jotka tulevat ruokakaupan jonossa köhimään niskaasi. En tiedä kumpi on pelottavampaa, varomattomasti yllättäen käyttäytyvä kansalainen vai selkeästi yhden asian perässä kulkeva zombie.
Katastrofin käyttäytymistapoihin kuuluu hamstraus. Kotona kuuluu olla purkkiruokaa seuraavaksi kolmeksi vuodeksi sekä välineet veden suodattamiseksi juomavedeksi, jotta kotiin linnoittuminen on mahdollista. Todellisuudessa jostain syystä ihmiset lähinnä panostivat vessapaperin hamstraukseen. Nyt, kun kaikilla on koti täynnä paperia, kauppojen hyllyt ovat pysyneet täysinä ja ostokäyttäytyminen normaalina.
Kun amerikkalaisissa elokuvissa katastrofista tulee kansallinen, ihmiset usein hyppäävät autoihinsa ja tukkivat kaikki kaupungista poistuvat tiet. Näinhän se meilläkin melkein kävi. Kun laajenevasta pandemiasta tiedotettiin, yhtäkkiä kaikilla oli kova kiire mökille, jopa siihen asteeseen asti, että Uudenmaan rajat piti sulkea.
Tiukan paikan tullen elokuvissa aina joukko taviksia alkaa selvittämään ratkaisua katastrofille. He keksivät lääkkeen virukseen, kehittävät keinon avaruusolentojen päihittämiseen tai pysäyttävät tulivuoren purkauksen. Ja mitä me olemme tehneet? Olemme keskittyneet sisustamaan kotia, leiponeet pataleipää, latailleet hauskoja videoita Tiktokkiin ja vastailleet some-haasteisiin.
Elokuvissa aina joku keksii yllättäen lääkkeen leviävään tautiin. Ratkaisu löytyy sattumalta, väärinymmärretyn asiantuntijan ansiosta. Kukaan ei tule hänelle sanomaan, että itseasiassa meidän pitäisi testata tätä ensin pari vuotta laboratoriossa ja koehenkilöillä, sitten tunnistuttaa sivuoireet ja haittavaikutukset ja vasta vuonna 2025 jotain voidaan alkaa puhua valmiista lääkkeestä.
Jos Covidista tehtäisiin elokuva, se olisi todennäköisesti draama-komedia, jossa ihmiset turhautuisivat eristykseen, välttelesivät ihmiskontakteja Prisman käytävillä, kiroaisivat takkuavia Teams-videopuheluyhteyksiä pieruverkkarit jalassa ja kansoittaisivat
Kolin näköalatasanteen selfie-kuvaajilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti