Mies pyysi meidät autoonsa. Olimme nuoria ja tietämättömiä, emmekä oikein ymmärtäneet, mistä oli kyse, mutta joku varoitusääni päänsisälläni huusi, että kaikki ei ollut kunnossa. Juoksimme läheiselle talolle, jossa asui ystäväni luokkakaveri. Miestä ei näkynyt sen koommin, emmekä puhuneet asiasta vanhemmillemme, koska emme oikein osanneet.
Voit kauhistella sitä, mitä tapahtui - noin ei pitäisi tapahtua kenellekään 12-vuotiaalle - mutta minulle tuo oli suuri oppi. Se oli ensimmäinen kerta, kun tajusin, ettei maailma ole yhtä leikkiä ja vilpittömiä aikomuksia.
Myöhemmin elämässä olen oppinut sen toisen suuren opin. Myös tärkeimmät ja rakkaimmat ihmiset voivat pettää meidän luottamuksemme ja kääntää selkänsä. Myös läheisimmillämme voi olla salattuja aikomuksia ja omia agendoja. Näiden oppien ansiosta osaan nykyään olla varautuneempi enkä pidä kaikkea, mitä minulle sanotaan, automaattisesti täytenä totena.
Mutta näillä opeilla on myös nurja, epäreilumpi puoli: ne vaikuttavat kaikkiin myöhempiin ihmissuhteisiin - myös niihin tärkeimpiin ja rakkaimpiin, jotka eivät ole epäluottamusta mitenkään ansainneet. Vaikka tiedän, että suurin osa ihmisistä puhuu aina totta ja heidän aikomuksensa ovat vilpittömät, silti pelkään, että minua huijataan taas - ja tämä ei ole reilua muita kohtaan.
Paskoja juttuja tapahtuu meille kaikille joskus. Elämä ei ole aina leikkiä ja hyviä aikeita. Ehkä sen suurin opetus pitäisikin olla, että vaikka pahoja asioita tapahtuu, tästä kaikesta kuitenkin selviää. Menneet tapahtumat tekevät meistä ennen kaikkea vahvempia ja viisaampia. Ja kun tietää selviytyvänsä pahasta, sitä uskaltaa taas luottaa ja laittaa elämänsä likoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti