Aivan niin kuin tuo kaverin lapsi, minäkin olen halunnut selvitä kaikesta yksin. Kun teini-ikäisenä muutin vanhempien luota Kouvolaan opiskelemaan, ensimmäinen ajatukseni oli, että nyt minä näytän, kuinka pärjään tässä aikuistenmaailmassa. Keräsin rahaa kesätöistä ja kituutin niillä läpi vuoden. Kun äitini ujutti tililleni rahaa, vähän jopa suutuin siitä, että kuvitteliko se, että en pärjäisi.
Sama selviytyjän kiukku iski viime syksynä, kun päätin ostaa loput osuudet nykyisestä asunnostani. Hätäpäissäni laskin tililläni olevia jokaista senttiä ja mietin, miten saisin ne riittämään, mutta kun vanhemmat ja poikaystävä tarjoutuivat auttamaan taloudellisesti, tokaisin vain: "Ei tarvii auttaa. Pärjään ihan ite." Samalla kiukulla pyöräilin opiskeluaikoina keuhkoputkentulehduksessa terveyskeskukseen hakemaan lääkettä ja parikymppisenä raahasin huonekaluja pulkalla kierrätyskeskukseen, kun en halunnut pyytää ketään autollista auttamaan. Jos olisin pyytänyt apua, olisin osoittanut muille, kuinka heikko olen ja muista riippuvainen.
Työssä tiimin vetäjänä olen joutunut opettelemaan, ettei kaikkea voi ja ehdi tehdä itse. Vaikka välillä tuntuukin, että itse saisi tehtyä kaikki asiat nopeammin ja paremmin, työaika ei käytännössä riitä kaiken hoitamiseen. Ja usein se toisen hoitama osuus on ihan yhtä hyvä kuin omakin - tai usein jopa parempi. Valitettavasti tämänkin olen oppinut kantapään kautta.
Välillä taas tulee niitä tilanteita, kun kaikesta yrittämisestä huolimatta, edes omat resurssit eivät riitä. Sellaisina rankkoina aamuina olisi ihanaa, jos eteisessä olisi äiti odottamassa, nostamassa vaatteita yksi kerrallaan päälle ja sanoisi perään: "Kyllä se siitä! Ja jos tarvitset apua, ei tarvitse kuin soittaa...".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti