Meikillä vai ilman?

Mieheni hokee minulle aina, että enhän minä mitään meikkiä tarvitse. Näytän kuulemma kauniilta ilmankin. Silti kaivan aina ripsivärin ja kulmakynän esille, kun suuntaamme kylille. Ilman niitä tuntisin itseni alastomaksi. Mistähän se johtuu?

Minä olen vielä kevyt meikkaaja. Aikoinaan häkellyin, kun työreissulla kollega heräsi tuntia aikaisemmin itseään ehostamaan. Luonnonkaunis nainen lisäsi niin paljon pakkelia, ettei omaa ihoa enää näkynyt - ja minä ajattelin vain "miksi?". Tammikuussa Yle tv 2:lla pyörineestä Sinkut paljaana -ohjelmasta näkyi sama ilmiö. Julkkismeikkikaunottarien paksujen maalikerrosten, kilometrien päähän näkyvien feikkiripsien alta paljastui kauniita kasvoja. Meikattuina he olivat kuin eri ihmisiä.

Viime viikolla Helsingin Sanomissa julkaistiin tiedeartikkeli meikkaamisesta. Siinä yhden tutkimuksen mukaan ihmiset meikkaavat kahdesta syystä: joko piiloutuakseen naamion taakse tai tuodakseen itseään esiin. Naamioitujat pelkäävät, että heistä tulee huono kuva, ja siksi parantelevat ulkonäköään. Esiintuojat sen sijaan haluavat luoda itsestään mahdollisimman edustavan kuvan ja siksi korostavat ulkomuotoaan.

Itse koen, että sekä naamioitujista ja esiintuojista kuin runsaasti meikkaavista ja kevyemmin ehostavista huokuu se, ettei muka alkuperäinen ulkomuoto ole tarpeeksi. Helsingin Sanomien artikkelissakin myönnetään, että syitä meikkaamiseen ovat myös sosiaaliset paineet ja odotukset. Tutkimuksien mukaan ehostettujen naisien on helpompi löytää töitä kuin meikkaamattomien. Työelämässä odotetaan siis sitä, että naiset laittautuvat.

Kumpi on parempi,
meikillä vai ilman?

Aina välillä katselen kadehtien niitä todella ehostettuja ihmisiä ja mietin, että pitäisikö minunkin olla tuon näköinen - mutta sitten tajuan, että vaikka pitäisi, en todellakaan jaksaisi sitä tuntia päivässä. Se ripsari ja kulmakynä saa riittää. Aikoinaan mietin jopa, jos hankkisin itselleni rakennekynnet. Olin kyllästynyt korjailemaan kuluneita kynsilakkoja. Sitten totesin, etteivät ne taida sopia elämäntapaani. Käteni olivat aina maalijäänteissä taidehommista ja voin vain kuvitella sitä lohjenneiden kynsien määrää kiipeilyharrastuksessa.

Vauvavuosi ja korona ovat tuoneet helpotusta meikkidilemmaan. Kotona lapsen kanssa ei tarvitse meikata ja jos johonkin lähdemmekin, maskin takaa näkyy vain silmät. Silti samaan aikaan, kun lisään kulmiin väriä, mietin, mitä minä opetan tyttärelleni. Miten minä samaan aikaan vakuutan lapselle, että sinä riität tuollaisena kuin olet, kun yhteiskunta odottaa muuta ja minäkin turvaudun kulmakynään?