Pieni, hauras elämämme

Olen miettinyt yhtä asiaa todella paljon viime aikoina. Kun läheiset ramppaavat jatkuvasti sairaalassa, eikä varmaa diagnoosia tai parannuskeinoa näy, sitä pakostikin alkaa miettimään elämän haurautta. Kuka tahansa meistä voi kuolla minä hetkenä tahansa. Kuka tahansa. Kuka vaan voi jäädä huomenna auton alle, lyödä päänsä suihkussa tai saada sairaskohtauksen. Toiset ovat tietoisempia kuoleman todennäköisyydestä. Ne, joille on kerrottu, ettei aikaa välttämättä ole enää kauaa. 

Miten kuoleman todennäköisyys muuttaa elämää? Yhtäkkiä jokainen hetki on arvokas? Rakkaiden tärkeys korostuu? Sitä ei kiinnitä huomiota enää toisarvoiseen? Ei stressaa turhia asioita?

Miksi tämä eroaa niiden elämästä, jotka eivät tajua kuolevansa?

Mietin pitkään, voinko minä kirjoittaa tästä aiheesta. Enhän minä tiedä mitään elämän epävarmuudesta kanssa elämisestä. Mutta ehkä kirjoitankin, jotta muutkin tajuisivat: minä hetkenä tahansa sinun läheisesi saattaa olla poissa. 

Me elämme tätä elämää liian usein sillä ajatuksella kuin me kaikki eläisimme 100-vuotiaaksi. Käytämme aikamme viihdeohjelmien töllöttämiseen, Instagramin täyttämiseen tai kodin sisustuksen suunnitteluun. Jokainen päivä on kuin rivi tunteja, joille täytyy keksiä sisältöä, jotta viihdymme loppuun asti. Millään tällä ei ole mitään väliä, jos tietäisit ajan olevan rajallinen.

Älä asennoidu tähän pelolla. Te olette tässä nyt, yhdessä, elossa, täynnä energiaa. Käytä tämä hetki niin kuin joka ikinen. Tuottaen läheisille hyvää, luoden hyviä muistoja, arvostaen nykyhetkeä ja unohtaen turhat asiat.

Koska kukaan meistä ei tiedä, mitä on tulevan.