Uuden kodin koeaika

Aivan kuten työpaikoilla, myös asunnoilla pitäisi olla koeaika. Vasta, kun asunnossa on asunut jonkin aikaa huomaa, onko kämppä todella sopiva kodiksi. Teoriassa hyvältä kuulostava ja näytössä loistava asunto voi osoittautua käytännössä huonoksi valinnaksi. Ja syitä voi olla monia:

"Miten tämä asunto yhtäkkiä tuntuu niin pieneltä?"

Bad neigborhood

Tuttavan naapurista löytyi kaunista luontoa, metsää ja mukavan oloisia kallioita, joilla olisi ollut hienoa ottaa aurinkoa. Valitettavasti paikalliset ryyppyporukat olivat löytäneet kalliot myös. Viikonloppujen jälkeen maasto oli päällystetty lasinsirpaleilla, joten koiranomistajan täytyi tyytyä asfalttiteillä lenkkeilyyn – luonnon sijaan. Toisen tuttavan naapuristossa olisi voinut harrastaa huumeneulojen bongailua. Joka lenkillä löytyi vähintään yksi. Sitäpä ei lukenut asuntoesittelyssä.

Kolmas ystävä olisi saanut seuraa joka ilta naapuriston räkälästä.  Joko ovelta löytyi seinustalle kuseskelija taikka lepohetkeä kaivannut maailmanmatkaaja. Asuntonäytön aikaan, klo 12 naapuristo oli vaikuttanut kovin hiljaiselta. Illat näyttivät ympäristön toisen luonteen. Oman opiskelija-asuntoni ala-aulasta löysin kerran iltasaikaan juopuneen miehen, joka kyseli ”Täältäkö niitä maksullisia naisia saa?”. Ei saanut.

Paljon melua tyhjästä

Kun asuntoa käy katsomassa, harvoin tulee huomioitua minkälainen on naapuriston melutaso. Häiritsevää melua ei huomaa päivällä näyttöaikaan – vaan vasta yöllä, sunnuntaina tai aamuvarhain. Tällöin asunto on jo hankittu ja valittaminen turhaa. Pahimmassa tapauksessa naapurissa asuu ikuinen remontoija, jonka sunnuntaivarustukseen kuuluu sirkkeli, pora ja vasara. Edes lasten huuto tai koirien haukunta ei vedä vertoja korvia vihlovalle poran äänelle, joka toistuu epätasaisella tahdilla. Remonttia varten tyhjennetty asunto toimii myös tehokkaana kaikukoppana työnäänille. Näkemiin pitkät viikonloppu-unet!

Naapureitasi et voi valita

Naapuri seuraa ovisilmästä mitä rappukäytävässä tapahtuu. Kun astut portaikkoon, kuuluu kolahdus. Ääni lähtee siitä, kun kyylä-naapuri asettuu ovisilmän äärelle. Voit melkein kuulla hengityksen oven takaa. Tutkimukset eivät ole vielä selvittäneet, mitä tapahtuu kyylä-naapurin mielessä. Onko hän kontrollifriikki? Saako hän jotain sairasta mielihyvää siitä, että tietää mitä naapurit puuhailevat? Vai onko hänen televisionsa kenties rikki ja porraskäytävä on ainut viihdyke, jota tarjolla on?

Edellisessä asunnossani kyylä-naapuri meni niin pitkälle, että uskaltautui rappukäytävään. Hän tuijotti naapuriasuntoihin sisään näiden postiluukkujen kautta.  Todistimme tätä ovisilmästä katsellen. Me kyylät.

Mitä, jos asunto ei ole… vain sopiva?

Kuvittelin, että asunnollani oli minua jotain vastaan. Aina tuntui olevan seinä edessä. Olin mustelmilla, kun törmäilin ovenkarmeihin ja tavarat tippuilivat hyllyistä. Epäilin jo jonkinlaista asunnonhenkeä, joka oli päättänyt etten kuulunut sinne. Parissa kuukaudessa tajusin missä vika todella oli. Asunto oli liian pieni! Ovenkarmit kävivät iholle, koska seinän ja oven välissä oli liian vähän tilaa ja tavarat eivät pysyneet hyllyillä, koska ne olivat niin täynnä. Näytössä vanha 50-luvun asunto näytti romanttisen somalta - käytännössä se oli vanhanaikaisen pieni kömpelölle naisihmiselle. Mutta eihän sitä olisi voinut tietää kokeilematta.


Jos ”väärä” asunto tulee valittua, ei voi kuin uneksia siitä seuraavasta, täydellisestä kodista. Ja sitten, kun muutto siihen uuteen asuntoon tulee ajankohtaiseksi, sitä vanhaa, ”epäsopivaa” kotia tulee todennäköisesti ikävä.

Medialukutaitoa, kiitos!

Tässä oli ennen metsä, jossa leikin.

Viime päivinä yksi jos toinen tuttu on jakanut Facebookissa Helsingin Sanomien juttua ”Naapurit hylkivät vammaisia” (HS 10.6.2013) taikka netissä pyörivää vastakirjoitusta tälle ” Avoin kirje Kaitaan vammaisten asumisyksikköä – ja muutakin – vastustaville”.  – Ja se pistää vihaksi.

Ei vammaisten takia – vaan sen takia, miten ihmiset sokeasti luottavat lukemaansa. Helsingin Sanomien jutussa toimittaja sekä vammaisen lapsen äiti ovat ne, jotka tulkitsevat, että vastustus johtuu nuorten vammaisuudesta. Lapsen äiti sanoo "Tässä on kyse siitä, että aikuiset koulutetut ihmiset osaavat verhota valituksensa muuhun kuin vammaisten vastustamiseen”. Mitään muuta todistusta asiasta ei sitten kerrotakaan. Tonttipaikan naapurista löytyy asukas Henrik Lampen, joka kertoo vastustavansa asuntolaa mm. lento-oravien takia.

Päivää myöhemmin ” Avoin kirje Kaitaan vammaisten asumisyksikköä – ja muutakin – vastustaville”-kirjoituksen kirjoittaja haukkuu Henrik Lampenin ”Itsekeskeiseksi ja välinpitämättömäksi ihmiseksi” ja kirjoitusten kommenteissa ihmiset avoimesti ovat vihaisia kaitaalaisille naapureille heidän julmuudestaan.

Noin vuosi sitten kävin kävelyllä lapsuuskotini läheisyydessä. Yllätyksekseni lähimetsä oli kaadettu kokonaan. Sinne kuulemma oltiin rakentamassa isoa asuinaluetta. Itku tuli. Siinä samassa metsässä olin leikkinyt miljoonat kerrat ja yhtäkkiä, täysin varoittamatta se oli poissa. Olisin vedonnut liito-oraviin, lepakoihin tai vaikka autoliikenteen vaikuttamaan meluun, jotta olisin voinut saada sen takaisin.

Onko kellekään tullut mieleen, että ehkä Henrik Lampen ja muut naapurit vain haluavat pitää kotiseutunsa sellaisena kuin se ennenkin on ollut? Ehkä todellakaan kyse ei ole ”vammaisten vastustamisesta”, kuten hesarin toimittaja asian haluaa julistaa – vaan yksinkertaisesti vanhan, tutun omakotitaloalueen suojelemisesta?

Asian voi verhota liito-oravien suojelemiseksi taikka liikennemelun lisääntymiseksi, mutta totuushan on että seudun dynamiikka muuttuu, kun omakotialueella yhdelle tontille muuttaa yhtäkkiä 15 henkeä – vammaisia tai ei. Tiesittekö, että myös Espoon Westendiin rakennettavaa Marriot-hotellia vastustettiin samaan tapaan. Tällöin vedottiin alueella eläviin lepakoihin. Miksei tästä kirjoitettu juttua, kuinka westendiläiset hylkivät turisteja?

Kirjoitukset aiheesta:

http://www.hs.fi/kaupunki/a1370663138491?jako=4d590fe744ab2761a2928c926d106e01&ref=og-url
http://leijonaemojenblogi.wordpress.com/2013/06/10/avoin-kirje-kaitaan-vammaisten-asumisyksikkoa-ja-muutakin-vastustaville/
http://www.lansivayla.fi/artikkeli/223257-lepakkokiista-viemassa-espoon-eu-karajille

Kaksin aina kaunihimpi – vai onko?

Yksin asuessa sitä harmittelee mitä kaikkea menettää, kun ei asu jonkun kanssa. Yksin asuminen on kallista, kaikki kotityöt pitää tehdä itse ja juttuseuraakin pitää etsiä. Kaksin on vain niin paljon helpompaa ja mukavampaa… vai mitenkä se nyt menikään?

KUN ASUT YKSIN, roskapussi odottaa töiden jälkeen eteisessä, johon sen unohdit.
KUN ASUT TOISEN KANSSA, roskapussi voi edelleen odottaa siinä eteisessä, koska kukaan ei ole PYYTÄNYT viedä sitä ulos.

KUN ASUT YKSIN, et voi kello kolmelta yöllä pyytää ketään menemään rappukäytävään tarkastamaan mistä pelottava melu tulee.
KUN ASUT TOISEN KANSSA, et kuule rappukäytävän meluja, koska kumppanisi kuorsaa niin kovaa.

KUN ASUT YKSIN, SINÄ siivoat, SINÄ peset pyykin, SINÄ maksat laskut.
KUN ASUT TOISEN KANSSA, TE kinastelette siitä kenen vuoro on tiskata, pestä pyykit ja maksaa laskut.

KUN ASUT YKSIN, ketään ei ole sinua kotona odottelemassa.
KUN ASUT TOISEN KANSSA, saatat ihmetellä missä se toinen taas on? Ja miksei se ole ilmoittanut milloin se on kotona?!

KUN ASUT YKSIN ja jätät likaiset vaatteet lojumaan johonkin, vielä viikon päästäkin se lojuu siinä.
KUN ASUT TOISEN KANSSA, keräilet päivät pitkät likaisia vaatteita, jotka SE TOINEN on jättänyt lojumaan.

KUN ASUT YKSIN, vietät illat sohvalla, yksin, telkkaria katsellen.
KUN ASUT TOISEN KANSSA, vietätte illat telkkaria katsellen – sinä olohuoneessa katsellen Satuhäitä, hän makuuhuoneessa katsellen illan matsia.

KUN ASUT YKSIN, haaveilet romanttisista päivällisistä unelmiesi kumppanin kanssa.
KUN ASUT TOISEN KANSSA, tilaatte pitsaa.

Väärinymmärretty Espoo

Jos pyytäisin sinua luettelemaan Suomen suurimmat kaupungit väkiluvun mukaan, kuinka monennelle sijalle sijoittaisit Espoon? Harva tietää, että tuo kaupunki ilman keskustaa, on Suomen 2. suurin kaupunki heti Helsingin jälkeen, ennen Tamperetta, Vantaata ja Turkua (tässä järjestyksessä). Silti kukaan ei puhu Espoosta samaan tapaan kuin Tampereesta tai Turusta – intohimoisesti, puolustelevasti, sen historiaa korostaen.

Espoon Haukilahden ranta erään auringonlaskun aikaan.

Vastikään Metro-lehden kolumnisti, Jenni Utriainen kirjoitti ennakkoluuloistaan Espoota kohtaan. Hän yritti henkisesti valmistautua muuttamaan tähän”citymaastureiden luvattuun kaupunkiin” ja kiteytti pääkaupunkiseudun kaupungit seuraavasti: ”Espoossa asuu snobeja, Vantaalla juntteja ja Helsingissä luusereita”.

Jopa Espoossa jo kauan asuneet vitsailevat sille. Radio NRJ:n Aamupoikien vakiovitsailun aihe on juontaja Anssin espoolaisuus sekä sen yhdessä sketsikuunnelmasarjassa, ”Espoo 112”:ssa, parodioidaan Espoon hälytyskeskuksen arkea ja naureskellaan espoolaisten rikkaiden ja opiskelijoiden uusavuttomuudelle. Helsingin Sanomissa puolestaan toimittaja Heikki Aittokoski Kilon lyyrikko –palstalla mm. runoili kotikaupungistaan: ” Hyödykkeitä! Hyödykkeitä! Meillä Espoossa on niin paljon hyödykkeitä että kun kerran Kampissa rastatukka pysäytti "hei kiinnostaako ihmisoikeudet?" niin piti oikein miettiä eikös mulla oo ne jo?”

Espoossa asuu siis uusavuttomia rikkaita, snobeja insinöörejä, ihmisoikeuksista ja ympäristöarvoista välinpitämättömiä maastoautokuskeja. Ihmisiä, jotka eivät ole ylpeitä edes omasta asuinkaupungistaan. Espoo on muualta muuttaneiden kaupunki. Se ei tunnu olevan kenenkään koti, mutta on niin monen asuinpaikka.

Parin viikon päästä minusta tulee helsinkiläinen ja jätän lähes 10 vuoden asumisen jälkeen hyvästit Espoolle. Ja täytyy sanoa, että minulle tulee ikävä tätä hajalleen ripoteltua, itsekkäiden ja avuttomien ihmisten suurkaupunkia. Koska onhan Espoossa muutakin kuin rikkaita ja välinpitämättömiä ihmisiä. Lukuisat kerrat olen kulkenut Espoon rantaa myöten ja ihaillut sen maisemia. Olen ihmetellyt Tapiolan hienoa arkkitehtuuria ja ahminut taideteoksia Espoon modernin taiteen museo EMMAssa. Ystävien kanssa olen samonnut Nuuksion metsissä ja pulahtanut Bodom-järveen. Bussipysäkillä moikkaamme naapureitamme, vaikka emme heitä tunnekaan. Olen kerryttänyt täällä niin paljon hyviä muistoja ja tavannut hyviä tyyppejä.

Vaikka Espoo ei ole synnyinkaupunkini – on se silti ollut lähes 10 vuotta kotini. Malja sille!

Sairas tapaus

Taas kerran istun lääkärin vastaanoton odotustilassa ja mietin jokohan tänään saisin diagnoosin.

Kaikki alkoi noin 2,5 vuotta sitten, kun aamuisin heräilin käsien jäykkyyteen ja kipuun. Kävin valittamassa asiasta työterveyslääkärillä ja sain tulehduskipulääkettä toisensa perään. Lopulta minut ohjattiin reumatologin vastaanotolle ja siitä vasta alkoikin tutkimusten ja laboratoriokokeiden suma. 2,5 vuodessa diagnoosissa ei olla päästy sen pidemmälle kuin ”epäselvä artriitti” eli niveltulehdus. Todennäköisin syypää on suvussani oleva psoriaasis, mutta, kun sitä ei verikokeilla voida todistaa, eivät lääkärit halua tehdä lopullista diagnoosia.

Tänä aikana olen saanut tutustua koko lääkärikunnan värikkääseen kirjoon sekä testata palveluja niin julkisella kuin yksityisellä puolella:

Yksityisellä puolella eräs, lähes satakiloinen lääkäri pyysi minua makaamaan vatsalleni tutkimuspöydälle ja painoi lähes koko painollansa selkääni. Kun hän kysyi ”Sattuuko?”, en voinut kuin irvistellä kivusta ja miettiä ”Eikö sen muka pitäisi?”.

22.6.2012 Nimetön ei taivu
tämän enempää. Onneksi en osaa
käyttää 10-sormijärjestelmää,
joten ei haittaa!

Julkisella puolella törmäsin ulkomaalaistaustaiseen, tummahipiäiseen reumalääkäriin nimeltä Kura (siis todellakin: mies parka! Eipä hän ole nimensä merkitykselle mitään voinut, kun on tähän maahan päätynyt). Mieslääkäri osoittautui ihan päteväksi tyypiksi, mutta kun ensi tapaamisella tämä kirjoitti n. 10x10cm:n post-it-lapuille sairaskertomustani vartin (joita lopulta kertyi 8 kpl – 2-puoleisenä) ja tutki niveliäni 20 denierin sukkahousujen läpi, mietin, että ”Voi herran jumala, mihinkä minä nyt olen joutunut!”.

Toisen kerran päädyin jo eläkkeellä olevan, tuuraamaan tulleen reumalääkärin hoiviin. Tapaamiseen oli varattu vartti aikaa, mutta se suijuikin ihmeen nopeasti, jo 5 minuutissa. Puolet tästä ajasta lääkäri kertoi omasta työhistoriastaan. Vointiani kysyttäessä vastasin ”Ihan hyvä, mutta lonkka on ollut hiukan kipeä.”  Kotiin lähetettyyn sairausselontekoon lääkäri oli kuitenkin kirjoittanut ”Vointi ollut varsin mukava.” Siis olimmekohan me olleet samassa tapaamisessa?

Alkuaikoina minulta pumpattiin koeputkitolkulla verta, kun diagnoosia varten haluttiin sulkea pois vaihtoehtoisia sairauksia. Kun työterveystarkastuksen yhteydessä otettiin yksi putkilo verta ja hoitaja kysyi haluisinko lasin tuoremehua, minun teki mieli nauraa ja tokaista, että ”Hei, multa otettiin viimeks 9 putkiloa. Eihän tuo nyt ole mitään!”.

Vaivojen vaihdellessä on ollut outoa seurata, kun kroppa ei yhtäkkiä toimikaan. Joinakin aamuina olen herännyt siihen, että sormet eivät kertakaikkisesti taivu. Vartin jumppaamisen jälken olen saanut käden toimimaan yhtä nimetontä lukuunottamatta. Sitten piti koko päivä elää harottavan sormen kanssa.

Toisena päivänä kyyristyin lattialle nostamaan jotain ja huomasin, että en pääsekään ylös, koska polvet eivät taivu ja ranteet ovat niin kipeät, ettei niille uskalla laittaa painoa. Pienen pohdinnan jälkeen tulin tulokseen, että ei auttanut kuin odottaa, että puoliso pääsi auttamaan.

Mutta kaikesta huolimatta, minun vaivani ovat pieniä ja nyt oikeastaan voin jo hyvin. Edellisessä työpaikassani työtoverini sairasti hiljalleen syöpää. Hän istui yksin työhuoneessa, ei valittanut kivuistaan eikä halunnut vaivata muita taudillansa. Loman jälken tuli tieto, että hän ei koskaan palaisikaan työpaikalle ja pian sen jälkeen saimme tietää, että hän oli menehtynyt sairauteensa.

Pienen kivun kanssa pärjää – onhan olemassa särkylääkkeitä. Kun jalka ei taivu, niin voin vain todeta, ettei minusta sprintteriä ollut tulossakaan! Ja eihän se lopullinen diagnoosikaan tautia pois veisi. Eli näiden vaivojen kanssa pystyy kyllä elämään – olen vain pieni, sairas tapaus.

Pelottava teknologia

Television kaukosäädin.
Mitä tapahtuu Magic-nappulasta?
Vastaus: Ei mitään.

Eräänä päivänä Facebook kysyi minulta ”Miten hurisee?”. Häkellyin. Ihmettelin milloin meistä oli tullut niin tuttavallisia.
Toki käytän sovellusta päivittäin ja jaan siellä kaikki suurimmat saavutukseni ja pienimmät toiveeni, mutta mistä lähtien Facebook on tiennyt, että olen sellainen henkilö, jolla saattaa ”hurista” aina välillä?

Henkilökohtainen sähköpostini täyttyy roskaposteista, joissa ehdotellaan milloin mitäkin. Tänään saisin ilmaiset bokserit, laihdutusneuvoja sekä pikavippejä. En tiedä mistä he ovat yhteystietoni saaneet, mutta selvästi he tietävät, että olen puutteessa.

Ulkomaalainen nettisivusto mainostaa minulle suomalaista vaate-verkkokauppaa. Mistä se tietää, että osaan suomea? Tai että olen kiinnostunut vaatteista? Tai että juuri nyt vaatekaappini kaipaisi vaaleanpunaista kesämekkoa?

Facebookista löytyy kartta, joka kertoo missä olen käynyt. Se osoittaa jopa kuvat, jotka olen siinä paikassa ottanut. En ole sitä sinne ladannut enkä tietoja päivittänyt. Ilmeisesti syyllinen on kännykkäni, joka lavertelee tietoja aina, kun loggaudun Facebookiin taikka jaan siellä kuvia. Mistä lähtien kännykkäni on ollut noin epäluotettava?

Sama kännykkä on pettänyt minut ennenkin. Pari kuukautta sitten erehdyin kirjautumaan Linkediniin kännykälläni. Salamana puhelimeni yhteystiedot täyttyivät ”yhteyksistäni”. Tarpeelliset työnumerot katosivat satojen henkilötietojen joukkoon – henkilöiden, joille en tule koskaan soittamaan. Eihän minulla ole heidän numeroitakaan – vaan pelkät LinkedIn-tiedot.

Samainen teknologia, joka viihdyttää ja avustaa meitä, valvoo ja hallitsee meitä. Eikö ole pelottavaa?

 

Nuoruudessani poikaystävä vippasi minulle kaksikymppiä. Verkkopankin tiliotteessa luki pojan nimen vierellä ”Pano”. Mietin, mistä se kone tiesi?!

Ihminen on erehtyväinen

Vahingossa…

… unohdin laittaa sulatetun voin pannukakkutaikinaan. Se löytyi sitten aamulla mikroaaltouunista.

”Vahingossa" ostin nämä kengät.
Harvoinpa tulee niin hienoja juhlia, että niitä voisi
käyttää, mutta on ne vaan nii-in ihanat!

… kävin nykyisellä työpaikallani kaksi ensimmäistä kertaa miesten vessassa. Ihmettelin, että kylläpäs siellä siivotaan usein, kun kummallakin kerralla oli pöntön rinkula nostettu ylös. Vasta toisella kerralla tajusin katsoa ovikylttiä tarkemmin – ja tikku-ukkohan siellä oli, eikä -akka.

… kutsuin veljeni tyttöystävää veljeni entisen tyttöystävän nimellä.

… olen ostanut maustekaappiini 3 purkkia kirveliä, koska reseptejä läpikäydessäni en koskaan muista, että olisin hankkinut mitään niin ”harvoin käytettävää” maustetta.

… löin naapurin tyttöä rautakangella silmään kahdeksanvuotiaana. Siis ihan vahingossa!! Tai niin ainakin kerroin vanhemmilleni. Kukaan ei onneksi sokeutunut.

… salakuljetin sekä nesteitä, että lääkkeitä lentokoneella käsimatkatavaroissa Ruotsiin. Matkan jälkeen meikkipussin pohjalta löytyi kertakäyttö-silmätippoja ja lääkkeet olisi kuulemma pitänyt kuljettaa alkuperäispakkauksissaan reseptin kera. Noh, ei niistä kukaan kysellyt turvatarkastuksessa.

… vien aina mieheni mustat sukat. Pesukorissa ne näyttävät kaikki samoilta, mutta kun ne on ollut puoli päivää jalassa huomaan, että ovathan ne vähän isot.

Kiitos ja anteeksi!