Tämän haluan opettaa sinulle

Nyt, kun olen tässä 4 kuukautta yrittänyt kasvattaa toista ihmistä, olen alkanut miettimään, mitä arvoja arvostan ja minkälaisen lapsestani toivoisin kasvavan. Yhtäkkiä mielessä on pyörinyt ne sadat epäonnistumiset, menetykset, kolhut, voitot, saavutukset ja ilon hetket, joita olen saanut kokea. Jotenkin toivoisin, että lapseni säästyisi niistä kovimmilta - mutta todellisuudessa hän tulee kulkemaan omaa polkuaan. Ennen pitkään hän kokee omat rakkautensa ja surunsa. Sitä ennen toivon, että pystyn tartuttamaan häneen joitakin itse oivaltamiani ajatuksia, jotta haasteiden kohtaaminen olisi helpompaa:

Suhtaudu ihmisiin lempeydellä. Me jokainen olemme epävarmoja hyväksytäänkö meidät sellaisena kuin olemme. 

Jos joku käyttäytyy ilkeästi sinua kohtaan, älä provosoidu. Ilkeästi käyttäytyvät ihmiset käyvät omaa kamppailuaan, joka ei johdu sinusta.

Älä mieti, mitä muut ajattelevat sinusta. Kylmä totuus on, että suurin osa ihmisistä ajattelee vain omia asioitaan, eivät sinua.

Elämässä kuuluu välillä epäonnistua. Vain niin oppii. Joskus sitä oppii uuden taidon, joskus oppii, ettei joku taito ole sinua varten. Kaikkea ei tarvitse osata.

Työ on vain työ. Valitse työ, jossa viihdyt 8 tuntia päivässä. Tee aina parhaasi, mutta jos se ei riitä, muista että myös muita töitä ja työpaikkoja löytyy.

Myös kilteille, hyville ihmisille tapahtuu huonoja asioita - vaikkeivat he niitä ansaitsekaan.

Toisten kadehtiminen on turhaa. Aina löytyy ihmisiä, joilla on enemmän rahaa, parempi palkka, enemmän ystäviä ja mielenkiintoisempi elämä. Kadehtimisen sijaan pidä huolta ystävistäsi ja perheestäsi ja täytä elämäsi itseäsi kiinnostavilla asioilla.

Saat olla eri mieltä muiden kanssa. Vaikka toinen olisi eri mieltä kanssasi, häntä ei tarvitse vihata tai väheksyä. Joskus voi olla samaa mieltä siitä, että ollaan eri mieltä.

Tarkista aina faktat, ennen kuin jaat tietoa.

Kaikki rakkaudet eivät pääty onnelliseen loppuun asti. Joskus on suurinta rakkautta luopua - eikä see tee koetuista hyvistä hetkistä yhtään vähempiarvoisia.

Älä tuomitse asioita vain koska muut tuomitsevat. Muodosta oma mielipiteesi perustuen tosiasioihin.

Uskalla olla höpsö, herkkä ja hauras. Itke, kun siltä tuntuu. Älä pidä tunteita sisällä, muuten ne patoutuvat.

Anna muiden olla erilaisia. Se ei vie sinulta mitään, vaan tuo väriä elämään.

Parhaat neuvot lapsivuodeaikaan

Meidän "pötkylä" on kohta 3 kuukautta. Aika kuluu ihan älyttömän nopeasti vauvan kanssa. Vasta, kun tapasin tuttavan 2 viikkoisen lapsen, muistin kuinka haastavaa alussa oli. Siitä tuntuu olevan ikuisuus ja äkkiä sitä unohtaa kaikki alun vaikeudet. Siksi ajattelin kirjata muistiin parhaat neuvot, joita sain tuolle ajalle:

"Ensimmäiset 2 viikkoa ovat kaikista rankimmat." Tämä on totta. Synnytyksen jälkeen kroppa on ihan sekaisin. Se on juuri käynyt läpi tulivuorenpurkauksen, sisuskalut on eri paikoilla kuin ennen ja alkava imetys vie valtavasti energiaa. Nukuttua tulee miten sattuu, eikä sitä oikein edes tiedä, onko väsynyt vai pirteä. Hormonit sekoittavat pään ja sitä itkee mitä ihmeellisimmille asioille, surusta, ilosta tai hämmennyksestä. Yhtenä päivänä mies löysi minut vollottamasta sohvalta. Katsoin söpöjä koiravideoita.

Vaikka synnytyksestä selvisi ilman isompia vammoja, kaikki sohvalla makaamista suurempi tuntui urheilusuoritukselta. Huoneesta toiseen liikkuminen sai läähättämään. Vie aikansa, että kroppa palautuu. Ja p.s. Ei ne raskauskilot katoa ihan yössä. Siihenkin menee aikaa. Kun yhdistät nämä kaikki vaivat ja uuden tulokkaan kanssa selviytymiseen kotona, lopputulos voi tuntua kestämättömältä. Kun sitä ei vielä tiedä, miten lapsi toimii ja miten asiat pitäisi tehdä, itku voi tulla pienemmästäkin vastoinkäymisestä. Silloin on hyvä muistaa, että ennen pitkää asiat helpottuvat, vauvan hoito rutinoituu, energiat palaavat ja opit tunnistamaan vauvan tarpeet ihan erilailla.

"Kuukauden päästä sinulla on ihan eri vauva edessä." Näin sanoi neuvolan täti ensimmäisillä viikoilla, kun ihmettelin, miksi lapsi itkee ilman selkeää syytä. Ja niin se oli. Lapsi kasvaa ja kehittyy kamalalla vauhdilla. Alussa se on vain tissiä imevä, vaunussa möllöttävä, vaipan sisältöjä tuottava pötkilö. Silloin sen itkulla ei ollut sävyjä ja joka kerta piti käydä läpi tarkistuslista "nälkä-vaipat-masuvaivat-kylmä/kuuma", jotta keksi, mitä sitä vaivasi. Yhtäkkiä sinulla onkin edessä silmiin tuijotteleva, hymyillen jokelteva jälkeläinen, joka yrittää tarttua kaikkeen kiinnostavaan. Itkuunkin tulee sävyjä, joista tunnistaa mistä vaivasta on kyse. Ja tämä kaikki vain yhdessä kuukaudessa! Ja kun näet ne ensimmäiset hymyt, unohdat alkuvaiheiden vaikeudet.

"Se on vaan vaihe", on äitien tapa lohduttaa toisiaan aina, kun jotain rankkaa tapahtuu. Ja niitä vaiheita riittää! Jotkut kestää 18 vuotta, toiset 2 päivää, kolmannet pari kuukautta. On suoliston kehittymistä, tiheänimunkausia, d-vitamiinin käyttöönottoa, rokotteiden jälkivaikutuksia, hampaiden tuloa yms. On hyvä muistaa, että kaikki vaiheet päättyvät aina ajallaan. 

"Vauvaan kiintyminen ei tapahdu aina hetkessä." Ennen synnytystä yksi pelkoni oli, mitä jos en kiinny lapseeni. Se voi kuulostaa hassulta, mutta kuulemma tunne on aika yleinen. Tähän hyvä ystäväni, synnytyssairaalassa työskentelevä 4 lapsen äiti, sanoi, että se on ihan normaalia. Eihän kukaan äiti tunne todella lastaan ennen syntymää. Sitä ennen lapsi on vain muljahduksia vatsassa, potkuja ja sykettä. Vasta, kun lapsi syntyy, sen pikkuhiljaa kehittyvään persoonaan voi alkaa tutustua. Sitä mukaa, kun vauva kasvaa ja kehittyy, myös vanhempien kiintyminen kasvaa.

"Koskaan ei voi tietää, minkälainen isä miehestä tulee." Vaikka mies kuinka toivoisi lasta, se voi yllättää, miten hän käyttäytyy uuden tulokkaan kanssa. Jotkut eivät esimerkiksi kestä vauvan itkua, omaa väsymystä tai huomion puutetta. Toiset jättävät vauvan hoidon sillä selityksellä, että lapsen äiti tekee sen paremmin. Mutta asiat voivat yllättää myös positiivisesti. Itse jännitin jääköhän lapsen hoito kokonaan harteilleni, mutta mieheni ottikin isän roolin luontevasti vastaan. Hän hoitaa pikkuista siinä, missä minäkin, tarjoutuu väsyttävinä öinä vaihtamaan vaipan ja hytkyttelemään itkevää lasta - vaikka joutuu aamulla lähtemään töihin - sekä ottaa vauvan töiden jälkeen sohvalle jutustelemaan. Joskus jopa melkein kisaamme siitä, kumpi saa ottaa vauvan syliin ja saa palkinnoksi sen valloittavan hymyn.

"Muista juoda". Mikäli päädyt täysimetykseen, pidä vesipullo mukanasi aina. Imetys vaikuttaa kropan nestetasapainoon ja tätä kautta jaksamiseen. Tämä oli yksi syy, miksi heti synnytyksen jälkeen olin aivan kanttuvei pitkän aikaa. Kun aloin muistaa juoda säännöllisesti, olo tokeni huomattavasti. Vasta nyt ymmärrän, miksi raskausvaiheessa osa äideistä vaahtosi, kuinka lastenvaunuissa pitää olla lisävarusteena mukiteline.

Ja vielä omat opit:

• Vauvan pyyhe kannattaa olla vaalea, jotta erotat parhaiten onko siinä kakkaa.

• Kun kuulet kakkaplörinän valahtavan vaippaan. Odota hetki. Sitä todennäköisesti tulee lisää. Mutta toimi kuitenkin tarpeeksi nopeasti, jotta kyseinen satsi ei leviä housuihin, selkään, niskaan ja kaikkeen, mitä on ympärillä.

• Pidä huolta, että teidän taloudessa joku nukkuu välillä hyvin. Mikään ei ole pahinta kuin 2 väsynyttä vanhempaa ja kitisevä vauva. 

• Harsoja ei voi olla liikaa.

• Vieraassa paikassa, vuoraa vaipanvaihtopiste pyyhkeillä tai harsoilla. Yllätyskakka hoitopöydällä ei ole mikään kiva juttu. Ja siivousyrityksistä huolimatta, sitä sotkua ei ole mukava jättää jälkeensä.

• Reissussa tutti kannattaa olla tuttinauhalla kiinni. Auta armias, jos se ainut mukana oleva tutti tippuu kuralätäkköön tai yleisen vessan roskikseen (niin kuin meillä)  ja joudutte loppureissun olemaan ilman.

Oikea katastrofielokuva

Maailmanlaajuinen katastrofit näyttävät niin erilaisilta elokuvissa. Todellisuudessa pandemia on paljon tylsempi.

Jos eläisimme elokuvamaailmassa, virus saapuisi sumupilvessä, jota osaisimme varoa. Se hiipisi hiljalleen maata myöten kaupungista kaupunkiin ja ihmiset pakenisivat sitä kauhuissaan karkuun sisätiloihin. Vaikka harva talo on ilmatiivis, silti ikkunat ja seinät suojaisivat meitä. Todellisuudessa Covid-virus on näkymätön. Se voi olla jo vierelläsi kulkevalla työmatkalaisella hänen tietämättään tai olet voinut saada sen jo lounasbuffetin salaattiottimista. Sumua pelottavampaa on se, että kannat sitä tietämättäsi ja tartutat sen johonkin riskiryhmäläiseen.

Elokuvissa viruksen iskiessä ihmiset muuttuvat aivottomiksi zombieiksi, jotka vaeltavat kaduilla etsien ihmislihaa. Todellisen pandemian pelätyimmät hirviöt ovat maskittomat tampiot, jotka tulevat ruokakaupan jonossa köhimään niskaasi. En tiedä kumpi on pelottavampaa, varomattomasti yllättäen käyttäytyvä kansalainen vai selkeästi yhden asian perässä kulkeva zombie.

Katastrofin käyttäytymistapoihin kuuluu hamstraus. Kotona kuuluu olla purkkiruokaa seuraavaksi kolmeksi vuodeksi sekä välineet veden suodattamiseksi juomavedeksi, jotta kotiin linnoittuminen on mahdollista. Todellisuudessa jostain syystä ihmiset lähinnä panostivat vessapaperin hamstraukseen. Nyt, kun kaikilla on koti täynnä paperia, kauppojen hyllyt ovat pysyneet täysinä ja ostokäyttäytyminen normaalina.

Kun amerikkalaisissa elokuvissa katastrofista tulee kansallinen, ihmiset usein hyppäävät autoihinsa ja tukkivat kaikki kaupungista poistuvat tiet. Näinhän se meilläkin melkein kävi. Kun laajenevasta pandemiasta tiedotettiin, yhtäkkiä kaikilla oli kova kiire mökille, jopa siihen asteeseen asti, että Uudenmaan rajat piti sulkea.

Tiukan paikan tullen elokuvissa aina joukko taviksia alkaa selvittämään ratkaisua katastrofille. He keksivät lääkkeen virukseen, kehittävät keinon avaruusolentojen päihittämiseen tai pysäyttävät tulivuoren purkauksen. Ja mitä me olemme tehneet? Olemme keskittyneet sisustamaan kotia, leiponeet pataleipää, latailleet hauskoja videoita Tiktokkiin ja vastailleet some-haasteisiin.

Elokuvissa aina joku keksii yllättäen lääkkeen leviävään tautiin. Ratkaisu löytyy sattumalta, väärinymmärretyn asiantuntijan ansiosta. Kukaan ei tule hänelle sanomaan, että itseasiassa meidän pitäisi testata tätä ensin pari vuotta laboratoriossa ja koehenkilöillä, sitten tunnistuttaa sivuoireet ja haittavaikutukset ja vasta vuonna 2025 jotain voidaan alkaa puhua valmiista lääkkeestä.

Jos Covidista tehtäisiin elokuva, se olisi todennäköisesti draama-komedia, jossa ihmiset turhautuisivat eristykseen, välttelesivät ihmiskontakteja Prisman käytävillä, kiroaisivat takkuavia Teams-videopuheluyhteyksiä pieruverkkarit jalassa ja kansoittaisivat

Kolin näköalatasanteen selfie-kuvaajilla.

Äidin kuntokuuri

Vuosi sitten minulla oli lihaksia. Kävin harrastamassa urheilua 1-3 kertaa viikossa. Kiipeilin, uin, joogasin ja käytin pikkukoiraa lenkillä kerran viikossa. Sitten tulin raskaaksi ja raskauden ensimmäinen kolmas vei energiat totaalisesti. Istuin vain illat sohvalla laskeskellen minuutteja siihen, koska sai mennä nukkumaan.

Raskauden toinen kolmas oli mukavampaa. Silloin energia palasi ja tunsin itseni hyvinvoivaksi - mutta kasvavan vatsan takia kaikkea "vaarallista", kuten hyppelyä, kiipeilyä, vatsalihas- ja kiertoliikkeitä piti karsia. Jäljelle jäi lähinnä jooga ja kävelylenkit. Uikkareihin en enää mahtunut. Raskauden viimeisellä kolmanneksella urheilun saattoikin sitten melkein unohtaa. Jaksoin vain tehdä kävelylenkkejä hitaasti vaappuen.

Vaikka en urheillut lähes 9 kuukauteen kunnolla, ajattelin, että kasvava vatsa olisi kehittänyt selkääni pikkuhiljaa tukilihastoa. Kun lapsi syntyi, totuus oli toinen. Kaikki vatsa- ja selkälihakseni olivat kadonneet ja jäljellä oli vain löysää massaa. Näkemiin kiipeilyssä pikkuhiljaa kasvatetut käsilihakset, uinnissa ja joogassa saatu keskivartalon tuki!

Raskauden aikana painoni nousi vain 6 kiloa. Se on kuulemma vähän - mutta kaikki vararavinto vauvalle lähtikin lihaksistani ja rasvavarannoista.

Nyt en ole se äiti, joka kantaa lastansa kokoajan mukanaan - koska yksinkertaisesti en jaksa - fyysisesti. Kaiken lisäksi lapsen paino kasvaa jatkuvalla syötteellä, eikä oma fyysinen kehitys pysy perässä. 15 minuutin nostelun jälkeen selkä alkaa vihjailemaan, että eikös tämä riitä, ja käsiä juimii. Urheiluun ei ole aikaa, eikä sitä heti synnytyksen jälkeen saakaan täysillä harrastaa. Siksi olenkin lanseerannut tämän äitien kuntokuurin:

Liike 1. Lavuaarijumppa

Riisu lapselta vaippa, nosta hänet lavuaarin ylle ja yritä pestä hänen peppunsa samalla, kun lapsi protestoi koko kroppaa sätkimällä. Toisella kädellä säädä veden lämpötilaa ja kauho vettä pepulle. Toisella kädellä yritä pitää tempoilevaa lasta ylhäällä, niin ettei hän satuta itseään peilikaapin tai lavuaarin kulmiin. Lopuksi ongi lattialle tippunutta pyllypyyhettä lapsi toisessa kädessä huutaen.

Vaikuttaa: käsi- ja keskivartalon lihaksiin

Liike 2. Nukutus-vatsareeni

Käy makaamaan sohvalle jalat koukkuun. Nosta lapsi polvia vasten selälleen lepäämään. Hytkyttele lasta vatsalihaksia nostelemalla. Tue käsillä lasta, ettei hän tipu kyydistä. Sopii erityisesti tilaan, jossa äiti ei enää kertakaikkiaan jaksa hytkytellä lasta sylissä istuen tai seisten.

Vaikuttaa: vatsa- ja selkälihaksiin

Liike 3. Saarekkeen ympäri marssi

Nosta vatsavaivainen lapsi syliin ja talsi keittiösaarekkeen ympäri korostetusti hytkyen 10-100 kertaa, riippuen tilanteesta. Kiertämiseen sopii mikä tahansa kierrettävä este. Sopii lapsen mm. ilmavaivojen hoitoon.

Vaikuttaa: jalkalihaksiin ja keskivartaloon.

Liike 4. Kärry-ylämäkitreeni

Nosta lapsi lastenrattaisiin ja etsi lähiseudun jyrkin mäki. Työnnä suorin käsin rattaita mäkeä ylös taukoa pitämättä. Toista tarvittaessa. Tehokkainta on, jos mäki löytyy esim. kauppareissun varrelta, jolloin saat ruokaostoksista lisäpainoa. Jos tarvitset lisäboostia, suorita sama talvella 15 cm lumisohjossa.

Vaikuttaa: jalkalihaksiin ja keskivartaloon.

Aluksi oma löllyvä keskivartalo oli kauhistus, mutta nyt alan tottua siihen. Se on äidin vatsa eli osoitus, että olen tehnyt 9 kuukauden kestävyyssuorituksen. Pikkuhiljaa nuo lihakset palaavat ja voin alkaa taas urheilemaan oikeasti. Sitä ennen nostelen vain tuota 5 kilon painoa.

Meidän Korona-kevät

Rakas lapseni, silloin kuin sinä synnyit, elimme eriskummalista aikaa. Olin viimeisillään raskaana, kun maailmalla jylläsi Korona-virus. Meno ympärillä oli kuin absurbista jännitysnäytelmästä, johon oli haluamattaan pakko osallistua. Tässäpä kerrottavaa jälkipolville.

Vuoden vaihteessa 2020 Korona-virus alkoi levitä maailmalla. Helmikuussa Suomessakin todettiin ensimmäinen tautiepäily. Me kuitenkin elimme vielä onnelassamme ilman huolta. Sehän oli vain "joku tauti, jossain kaukana". Helmi-maaliskuun lopulla matkasimme isäsi kanssa Espanjaan. Tämä oli meidän viimeinen villi ulkomaan reissu ennen syntymääsi. Kiersimme Andalucian turistikohteita ja nautimme vapaudesta tehdä, mitä huvittaa. Korona ei ollut vielä Espanjassa levinnyt, mutta Italia kieri jo ongelmissa.

2 viikkoa reissumme jälkeen ulkomaan matkailua alettiin rajoittaa. Espanja oli päätynyt samanlaisiin ongelmiin kuin Italia ja Euroopan maa toisensa jälkeen pisti pystyyn liikkumarajoituksia. Onneksemme olimme välttyneet tautipesäkkeiltä. Myös Suomessa suljettiin rajoja ja suositeltiin etätyöpakkoa ja pysymään kotona. Olin etukäteen stressannut, mitenköhän jaksan maalis-huhtikuussa, 8. kuulla raskaana matkata Hollolasta käsin Helsingin Vallilaan töihin, varsinkin kun olin laittanut Espoon työasuntoni vuokralle, mutta Korona ratkaisi ongelman. 

Ongelmaksi meinasi vain muodostua työasuntoni tyhjentäminen. Maaliskuun lopulla Suomen hallitus ilmoitti sulkevansa Uudenmaan taudin leviämisen estämiseksi. Kulkuamme Päijät-Hämeestä Espooseen aiottiin siis rajoittaa. Etätyöpakon takia en ollut ehtinyt siivoamaan ja pakkamaan asunnon tavaroita muuttovalmiiksi. Asunnolla oli säilössä myös laatikko kaupalla vaatteita ja tavaroita sinulle. Kiirehdimme isäsi kanssa vuokraamaan peräkärryn ja ajoimme iltamyöhään Espooseen ennen kuin rajat suljettiin. Uudellamaalla asuvien ystävien ja enosi avulla saimme asunnon pakattua ja palasimme Hollolaan lauantaina, päivä rajojen sulun jälkeen. Jännitimme rajasululla pääsemmekö takaisin kotiin. Olo oli kuin rikollisella ja olin valmis itkeätiruuttamaan  raskaushormonipäissäni, mikäli joku kyseenalaisti liikkumistamme. Onneksi ongelmia ei kuitenkaan tullut.

Uudenmaan rajalla tatioiduimme
Helsingin Sanomien liveseurantaan.

Maaliskuun lopun tein töitä kotoa, mutta huhtikuussa päädyin lomautetuksi, koska työnantajani, Vallilan myymälät suljettiin. Yli 10 henkilön kokoontumiset oli kielletty ja ihmiset välttelivät kaupoilla pyörimistä. Olin lomautukseen vain tyytyväinen, koska koti oli remonttien ja työasunnon muuton takia mullin mallin. Joka puolelta löytyi purkamattomia pahvilaatikoita. Nyt minulla oli hyvin 2 kuukautta aikaa laittaa kaikki kuntoon ennen syntymääsi. 

Isäsi oli harmitellut, että laskettu syntymäaikasi oli niin lähellä Jukolaa, Suomen suurinta suunnistustapahtumaa, ja nyt ensimmäistä kertaa yli 25 vuoteen hän joutuisi jättämään sen väliin. Vähän hän toivoi, että syntyisit sen verran etuajassa, että hän voisi matkata vielä Rovaniemelle "käväisemään" kesäkuun puolessa välissä. Mutta jälleen Korona toi ratkaisun. Koko tapahtuma siirrettiin vuodella eteenpäin. Eipä tarvinnut isäsi miettiä jalkapallon EM-kisojenkaan katsomista isyyslomalla, kun nekin peruttiin tältä vuodelta.

Täytyy myöntää, että olin paniikissa synnytyksestä, kun laskettuaikasi läheni. Kokoontumisrajoitusten takia kaikki synnytys- ja perhevalmennukset oli peruttu. Kaiken lisäksi sairaalat ilmoittivat rajaavansa isän pääsyä sairaalaan. Tukihenkilö pääsisi kyllä synnytykseen mukaan, mutta ennen ja jälkeen, hänen piti pysyä rakennuksen ulkopuolella. Jännitin, miten pärjäisin sairaalassa ilman tukea varsinkin, jos synnytys oli rankka.

Koko huhti-toukokuun ajan seurasin silmä kovana sairaalauutisointia ja toivoin, että rajoitukset peruttaisiin. Viimein toukokuun viimeisellä viikolla tuli tieto, että parantuneen tautitilanteen takia sairaalarajoitukset purettaisiin 1.6. Huokaisin helpotuksesta ja ajattelin, että nyt vain pitää jaksaa viikonlopun yli, niin kaikki menee hyvin - mutta sinulla oli muuta mielessä.

Perjantain ja lauantain välisenä yönä heräsin klo 01 lapsivesien menoon. Muistelin, että ohjeissa oli lukenut, ettei vielä vesien takia tarvitse rynnätä synnyrille, joten yritin vielä levätä. 20 minuuttia myöhemmin oli pakko herättää isäsi, koska todella kovat supistukset alkoivat. Noin puol tuntia kierin kotona, kun mitkään kotikivunlievitykset eivät auttaneet. Kuumahauteet, suihkut ja panadolit olivat ihan turhia, kun 1 minuutin kestäviä supistuksia tuli 3 minuutin välein. Kahden maissa olimme sairaalalla ja isäsi jäi autoon odottamaan lupaa päästä synnytyssaliin.

Muistan kulkeneeni tyhjässä sairaalassa tuskissani seiniä pitkin, seuraten epätoivoisesti lattian valkoista viivaa päästäkseni synnytysosastolle. Kun valkoinen viiva loppui hissille, ajattelin että joko pyörryn tai synnytän siihen pisteeseen, koska minulla ei ollut energiaa pähkäillä mihin kerrokseen piti jatkaa. Onneksi jotenkin sain itseni siirrettyä osastolle ja isäsi sai lähes heti luvan saapua synnytyssaliin.

8 tuntia tästä, lauantaina 30.5. Klo 10.18 sinä synnyit. Maanantaina 1.6. sairaalan Korona-rajoitukset poistettiin ja isäsi pääsi hakemaan meidät kotiin.

Ei oo kaikki äidit tehty sokerista, kanelista, inkivääristä ja kukkasista

"Odotapahan vain, kun se vauva syntyy! Sitten aika kuluu vain sitä vauvaa tuijotellessa ja haistellessa." Näin useampi tuttava valisti minua odotusaikana. Nyt vauvan syntymästä on 3 viikkoa. Tuijottelen sohvalla vauvaa. Se haisee pissalle (vaippa pitäisi vissiin vaihtaa). Tätäkö se kuuluisa vauvan tuoksu on? Ajatukset pyörii kaikessa muussa paitsi vauvakuplassa. Ois nälkä, mutta olen tissistä kiinni imetyksessä. Voisin selailla kännykästä uutisia samalla, mutta kännykkä jäi jonnekin käden ulottumattomiin. Vilkaisen vauvaa. Se vaikuttaa tyytyväiseltä. Onhan se maailman söpöin ja ihanin, mutta keksisin 10 asiaa, joita mielumin tekisin kuin imettäminen 8 kertaa vuorokaudessa.

Imetyksen pitäisi nostaa äidissä oksitosiinia, mielihyvähormonia. Olen miettinyt, missä minun oksitosiinit viipyvät. Imetys kyllä rauhoittaa, pystyn helposti nukahtamaan sen ääreen, mutta mielihyvää se ei aiheuta. Testasin rintapumppua. Sen ohjeessa luki, että vauvan tuijottelu voi edesauttaa maidon nousua. Tuijottelin vauvaa puoli tuntia pumpaten ja tunsin itseni idiootiksi, kun mitään ei tapahtunut. Lopulta luovutin ja homma alkoi pelittämään, kun ajattelin ihan jotain muuta.

Olen aina tiennyt, että haluan lapsen, mutta kun kaverit kolmekymppisinä pamahtivat paksuksi, ajattelin, että ovatko he tulleet hulluksi. Maailmassa oli kolmikymppisenä vielä niin paljon asioita, joita halusin kokea ja lasten hankinta olisi ollut esteenä niille. Kun ikä läheni 4-kymppiä, oli jo hilkulla etten olisi päätynyt äidiksi. Kun sain tietää, että olen raskaana, tiesin että selviydyn odotusajasta, synnytyksestä ja vauva-ajasta kyllä, mutta mielummin olisin tilannut postimyynnistä valmiin taaperon ja skipannut alkutaipaleen kokonaan - vaikka moni väittikin, että se on elämän parasta aikaa. Edelleen olen samaa mieltä.

Nyt vauva-aikana koen, että olen menettänyt suuren osan minuudestani: vapaa-ajan harrastaa minulle tärkeitä asioita, energiaa ideoida uutta - ja tuntuu, että aivokapasiteettikin on vähentynyt. En malta odottaa sitä hetkeä, kun vauva ei enää ole koko aikaa rinnassa kiinni, eikä häntä tarvitse kannella ympäriinsä. Tiedän, että jonain päivänä nämä asiat ovat taas osa elämääni, mutta se vie aikansa.

Älä ymmärrä nyt väärin! Vaikka vauva-aika on rankkaa, aion lusia sen kunnialla läpi. Noudatan orjallisesti imetysohjeita ja pumppuakin käytän vain sen takia, että pakkasessa olisi pahan päivän varalle ravintoa. Kantelen vauvaa kantoliinassa ympäri asuntoa, vaikka hiki valuu, jotta se saa tarpeeksi läheisyyttä. Lepertelen sille, vaikka se ei vielä osaa reagoida puheeseeni. Juoksisin palavaan taloon pelastamaan sen ja hyökkäisin nyrkit ojossa kenen tahansa kimppuun, joka häntä uhkaisi satuttaa. 

Olen todennut, etten ole sellainen pullantuoksuinen äiti, jolle teini-iästä asti lapsensaanti on ollut kutsumus ja jolle pelkkä vauvan tuijottelu on palkinto kaikesta vaivasta. Ei se haittaa, vaikka en olekaan - enkä usko, että kaikille muillekaan äideille se on. Sitä vaan ei kuulu sanoa ääneen. Pullantuoksuisen äidin sijaan olen kuin tiikeriemo, joka tekisi mitä vain jälkikasvunsa eteen. Ei oo kaikki äidit tehty sokerista, kanelista, inkivääristä ja kukkasista - vaan suolasta, pippurista, rikkaruohoista ja villistä huumorista. Ja sekin on hyvä se!

Huomioita äitiydestä

2 viikkoa äitiyttä takana. Tällaisia ajatuksia se herättää:

Verkkopikkuhousut eivät ole yhtä seksikkäät kuin verkkosukkahousut.

Yhtäkkiä kodista on tullut topless-baari, jossa tarjoillaan vain alaikäisille.

Nopeasti sitä oppii syömään vasemmalla kädellä, pitelemään imetettävää vauvaa oikealla ja poimimaan pudonnutta peittoa jalalla.

Äitiyslomalla eletään omalla aikavyöhykkeellä, jossa aamupala syödään milloin tahansa, milloin on valoisaa. 

Vaikka sitä vuoraisi koko kämpän pyyhkeillä, harsoilla ja vilteillä, ja vauva viettäisi pääosa-aikansa vaipoissa, joiden kiinnityskireys on tuplatsekattu, silti vähän joka puolelta voi löytyä pissaa, puglua ja välillä jopa kakkaa.

Kakkashow voi viedä kahdelta ihmiseltä 2,5 tuntia. Varsinkin, jos tyyppi kakkaa tunnin sisällä 3 kertaa ja yhdet niistä suoraan hoitopöydälle.

Käsittämätöntä, kuinka nopeasti mieli voi siirtyä ajatuksesta "Voispa toi jo nukahtaa" ajatukseen "Apua, miten tuo on noin hiljaa?".

3 tunnissa ehtii tehdä yllättävän vähän asioita.

"Onko tää normaalia?" on normaalikysymys.

Miehen huomio: Ihmislapsi on aika avuton. Metsäkauriin poikasen täytyy nousta jaloilleen lähes heti synnyttyään, jotta se ei joudu pedon kitaan. Ihmislapsi viettää 1. vuotensa toisten ihmisten kannettavana, ruokittavana ja putsattavana.

Luulisi, että 9 kk kasvava maha olisi kehittänyt timanttiset selkälihakset, jotka tukee keskivartaloa, mutta ei. Kaikki on aloitettava alusta.

Sitä pystyy kehittelemään miljoona eri syytä, miksi on huono vanhempi, kuten: 1) aina, kun lapsi itkee, annan maitoa, vaikka ei ole sen aika, 2) vaikka lapsi itkee, en anna maitoa, koska ei ole sen aika, 3) vaikka lapsi ei itke, annan maitoa, 4) lapsi ei itke ja unohdan antaa maitoa ajallaan… jne.

Siitäkin voi olla kateellinen, että mies joutuu heräämään seitsemältä ja lähtemään 8 tunniksi tapaamaan muita ihmisiä.

On luksusta käydä yksin Prismassa.

Koska me seuraavan kerran miehen kanssa ollaan vaan kahdestaan ja puhutaan muusta kuin vauvasta?

Vaikka hermot menee huutoon, yöheräilyyn ja kakkasirkukseen, on tuo pieni ihminen maailman tärkein ja ihanin!