Kuinka koira jaetaan

Nyt parin vuoden ajan olen toiminut ruotsinlapinkoiran yhteishuoltajana. Pikkukoira on viikottain reissannut kahden kodin välillä ja viipynyt luonani välillä parista tunnista kokonaiseen viikkoon, vaikka en sitä virallisesti omistakaan. Nyt tämä aikakausi on päättymässä - ja se on elämäni vaikein päätös.

Koiran yhteishuoltajuus on ollut oikeastaan paras ratkaisu yksin asuvalle. Pitkinä työpäivinä minun ei ole tarvinnu stressata yksin kotona odottavaa koiraa ja vapaailtoina olen voinu olla ja mennä. Toisaalta silloin kun se on ollut minulla, olen saanut säännöllisesti ulkoilla, lenkeillä kohdannut mitä hienoimpia  luonnonilmiöitä ja päässyt nauttimaan pikkukoiran riemukkaista leikeistä ja rakkaudenosoituksista.

Helppoa se ei ole ollut, joten siksi haluankin jakaa parhaat vinkit muille samaa harkitseville:

1. Sovi kirjallisesti
Koiran vaihtoajat, ruokavalio, käyttäytymissäännöt, yhteiset käytännöt - Asioita ei tarvitse kirjata paperille, esimerkiksi pelkkä Watsup-keskustelu riittää. Tärkeintä on kukin osapuoli voi siitä tarkastaa, mitä on sovittu, kun oma muisti pettää. Ja välillä yhteisistä keskusteluista eri osapuolille jää täysin omat mielikuvansa. Kun asiat ovat kirjallisina, tekstistä on helppo tarkastaa, oltiinko lopputulemasta samaa mieltä.

2. Noudata yhteisesti sovittujasääntöjä - vaikka ne tuntuisivat tyhmiltä
Joskus toisten asettamat säännöt tai käytännöt voivat tuntua itsestä typeriltä, mutta koiran koulutuksen kannalta on tärkeää, että niitä noudatetaan kummassakin kodissa yhtäläisesti. Jos esimerkiksi koira toisessa kodissa saa lenkillä vetää ja toisessa ei, se saa ristiriitaisia signaaleja eikä ikinä opi käyttäytymään remmissä.

3. Jousta
Aina suunnitelmat eivät mene niin kuin sovittiin. Aikataulut pettävät, ilmenee uusia menoja tai sovitut asiat unohtuvat. Jotta yhteistyö olisi helppoa, kummankin puoleinen jousto on tärkeää.

4. Kunnioita toisten aikaa
Vaikka joustaminen on tärkeää, toisten aikaa täytyy myös kunnioittaa. Kukaan ei tykkää odotella tuntikaupalla saapuvaa koiraa tai koiran noutajaa.

5. Älä jää hautomaan vaan keskustele
Mikäli yhteiset säännöt eivät miellytä, myöhästelyt harmittavat tai watsup-kommunikaatio ei suju, puhu, äläkä jää kantamaan kaunoja. Kaikkien tavoite on kuitenkin pikkukoiran hyvinvointi ja suurin osa harmistuksista johtuu väärinymmärryksistä. Kun kommunikaatio on avointa, kaikki hyötyvät järjestelyistä.


Pikkukoirasta luopuminen on elämäni vaikein asia - pahempi kuin yksikään ero, sairastelut tai työkriisit - ja olen itkenyt tätä jo yli puoli vuotta - siitä asti, kun aloimme puhumaan miesystävän kanssa muutosta yhteiseen kotiin. Vaikeimmaksi asian tekee se, että päätös on kokonaan omani.

Koirasta luopumisen vaikeutta on vaikea selittää henkilölle, jolla ei koskaan ole ollut koiraa. Se on hiukan sama kuin yhtäkkiä joutuisit päättämään ettet näe veljeäsi/siskoasi enää ikinä. Ystävät yrittävät tukea sanomalla "ainahan voit ottaa uuden koiran", mutta miltä sinusta tuntuisi, jos joku sanoisi, että "ainahan voit adoptoida naapurista uuden veljen"? - Ei se ole sama asia. Koira on perheenjäsen siinä missä veli, sisko tai lapsikin.

Olen valtavan kiitoksen velkaa pikkukoiran toisille huoltajille siitä, että he ovat mahdollistaneet huoltajuuden. Jatkossakin otan pienen ilopillerin vastaan avosylin vastaan milloin vain pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi, mutta 100 kilometrin päässä se ei ole enää niin helppoa kuin ennen. Onneksi tiedän, että se asuu hyvässä kodissa, jossa siitä pidetään huolta, se saa tarpeeksi aktiviteetteja ja se pääsee säännöllisesti ulos peuhaamaan.

Ensi viikko on viimeinen viikko yhdessä ja nautimme yhdessä olosta koko sen ajan edestä.

Kahden maailman välissä

Jos et ole vielä kuullut, elän tällä hetkellä kahden maailman välissä. Toinen niistä on Espoossa ja toinen Hollolassa. 

Arkisin olen kiireinen kaupunkilainen. Töiden jälkeen juoksen harrastuksiin ja tapaamaan ystäviä. Maalaan, piirrän, kiipeän, joogaan, vierailen taidenäyttelyissä ja syön kohtuuttoman hintaisia illallisia ravintoloissa. Ystävät ovat elämäni suola, pikkukoira rakkain seuralaiseni. Elän kaupungin sykkeen mukana ja tavoittelen uraa, joka kasvaisi kunnianhimoni tahtiin. Kaupungissa kaikki on mahdollista, lähikauppa 24 tuntia auki, nepalilainen ravintola naapurissa ja joogasali kulman takana.  Kaikki erikoisliikkeet, nähtävyydet tai tapahtumat ovat vain yhden juna- tai metromatkan päässä. Aina, kun kysyn, löytyy kaveri, joka lähtee kupposelle, lounaalle tai lasilliselle parantamaan maailmaa.

Viikonloppuisin minusta tulee toinen ihminen. Pakkaan laukkuni ja matkaan maalle. Siellä minua odottaa toinen kotini ja se, mitä kutsun pikku-perheekseni. Maalla ei ole kiirettä, eikä 24h avoinna olevaa kauppaa. Siellä kulkee julkiset vain tunnin välein ja silloinkin sinne, minne et välttämättä haluisi mennä. En tunne sieltä paljon ketään enkä osaa suunnistaa lähimpään ruokakauppaan ilman karttaa. Silti haluan olla siellä, sillä siellä mieli lepää. Siellä tontin rajalta alkaa metsä, järvimaisemat ja luontopolut. Siellä ei ole kiire, elämää ei määritä strategiset tavoitteet tai 8:sta 22:een suorittaminen. Siellä on silmänkantamattomiin latuja, busseja, joissa takaovelta huudetaan kuskille heipat ja naapureita, joiden kanssa jutellaan aidan yli - ja ennen kaikkea yksi mies, jonka kanssa haluisin jakaa loppuelämäni.

Jo jonkun aikaa olen matkannut edestakaisin näiden kahden maailman välillä, mutta nyt keväällä on viimeinkin aika luopua toisesta - ainakin osittain. Valitettavasti ilman kaupunkielämän työtä en voi elää - enkä halua luopua urahaaveistani - mutta parin kuukauden sisällä siirrän suurimman osan omaisuudestani toiseen kotiini, maalle. Tämä tietenkin tarkoittaa isoa muutosta ja monesta tärkeästä asiasta luopumista - osasta niin rakkaasta, että sydäntäni raastaa pelkästään sen ajatteleminen.

En muuta vain sen toisen ihmisen takia tai koska kaipaisin kiireestä taukoa - vaan koska tämän kaupunkielämän olen jo nähnyt. Olen juossut näyttelyissä, ravintoloissa ja kaupunkitapahtumissa jo aikani - eivätkä ne mihinkään katoa, vaikka paikkakuntani olisi kauempanakin. Sen sijaan haluan kokea, mitä uusi maailma tuo ja jakaa sen jonkun tärkeän kanssa. Toivon, että maiseman muutos tuo paljon uutta nähtävää ja koettavaa - sekä uusia ystäviä, harrastuksia ja asioita, joista on vaikea luopua.

Älä pelkää muutosvastarintaa

Oletko joskus kuulunut muutosvastarintaliikkeeseen? Siis esimerkiksi niihin tyyppeihin, jotka vastustivat Espoon metrouudistusta - koska se olisi kallista, turhaa ja liikkumista vaikeuttavaa? Koska metro ei kuitenkaan vähentäisi autoliikennettä Länsiväylälle, helpottaisi poikittaisliikennettä tai nopeuttaisi vaihtoaikoja.

Siellä missä on muutosta, on muutosvastarintaa. Ihmiset pitävät tutusta ja turvallisesta, joten tottakai uusi ja epävarma pelottaa. Joillekin tuttu huonompi ratkaisu on mieluisampi valinta kuin uusi, jonka lopputuloksen laadusta ei ole takeita. Tutun valinnan kohdalla sitä sentään tietää, mitä saa.

Siitä hetkestä alkaen, kun muutosehdotus on muodostettu, alkaa vastustus kasvamaan. "Mutta, kun. Mutta, kun. Mutta, kun."-mantra voi kasvaa niin voimakasääniseksi, että muutoksen tekijä unohtaa, miksi sitä kannattaa kuunnella.

Pahimmassa tapauksessa muutoksesta ei äännähdä ketään. Sillon muutos ei joko ole oikeasti muutos tai kukaan ei välitä sen lopputuloksesta. Pahinta on jos muutoksen osalliset vain hiljaa seuraavat vierestä, kun uudistus karahtaa karille ja nauravat itsekseen epäonnistumiselle.

Kun joku älähtää muuttuvista tekijöistä, muutoksen tekijän pitäisi olla kiitollinen, koska se tarkoittaa, että joku välittää. Valituksia kannattaa kuunnella kiinnostuksella, koska muutosvastarintalaiset tuovat esille huomioita, jotka on hyvä ottaa huomioon muutosta tehdessä.

Mitä tapahtui Espoon metrolle? Alussa metrojunat myöhästelivät tai eivät välillä kulkeneet ollenkaan. Vaunut olivat ruuhka-aikoina niin täynnä, ettei sisään meinannut päästä ja kun metrokuskit lakkoilivat, tiettyihin kohteisiin ei kulkenut mitään kulkuneuvoa. Mutta HSL kuunteli asiakkaitaan, testaili erilaisia vaihtoehtoja ja päivitti yhteyksiään palautteen perusteella. Tällä viikolla HSL ilmoitti, että se palauttaa joitakin bussilinjoja Länsi-Espoosta Kamppiin.

Aina muutos ei mene niin kuin se on suunniteltu, mutta muutosvastarinta on hyvä työkalu sen kehittelemiseen. Ja tiedättekö mitä? On se hemmetin paljon mukavampi odottaa metroa katetussa, lämpimässä metrotunnelissa kuin räntäsateessa bussipysäkillä!

118. blogikirjoitus

Olen kirjoittanut 117 blogikirjoitusta, joista suosituinta on luettu lähes 300 kertaa. Näistä yksi on noussut Facebookissa Hymyhuulet-huumorisivuston kautta kiertäväksi meemiksi, josta on tykännyt noin 3000 ihmistä ja joista yksi on julkaistu Metro-lehden vieraskynä-kolumnipalstalla. Silti häkellyn aina, kun joku sanoo lukeneensa blogiani.

Kun 7 vuotta sitten aloitin blogin kirjoittamisen, sen piti sisältää "hauskaa läppää". Tein jatkuvasti mielestäni hauskoja huomioita elämästä ja minulla oli tarve kertoa ne jollekulle. Koska en aina löytänyt sopivaa kuulijaa, aloin kirjoittamaan. Samalla teksteistä muodostui oma kirjoitusharjoitukseni.

Ajan kanssa tekstien sävy vakavoitui. Joka kerta aloitin tekstin sillä ajatuksella, että tästä tulee hauska juttu, mutta kun pääsin loppuun asti, huomasin, että olinkin kirjoittanut jotain paljon syvällisempää. Tekstit kietoituivat omien elämänkoittelemusten, valintojen ja tunteiden ympärille. Kun erosin vaikeasta suhteesta, kesti pitkän aikaa ennen kuin pystyin kirjoittamaan siitä - mutta kun tein sen, oli kuin asia olisi käsitelty ja sen kanssa pystyi elämään. Jokainen kirjoitus oli siis kuin terapiaistunto, joka selkeytti ajatuksia, palasteli ne käsiteltävän kokoisiksi ja auttoi ymmärtämään sekä itseä, että muita - ja toivoin, että tätä se teki muillekin.

Pari kertaa olen saanut palautetta siitä, onko minun pakko kirjoittaa niin henkilökohtaisista asioista, varsinkin jos kirjoitus lähentelee läheisiä suhteita, ystäviä, perheenjäseniä tai entisiä poikaystäviä. Joskus palaute on aiheellista, joskus taas hämmennyn siitä, kuinka joku on nähnyt itsensä tekstissäni, vaikka se on käsitellyt jotain aivan muuta.

En yleensä kirjoita suoraan ihmisistä, joita tunnen. Tekstit ovat voineet saada alkusysäyksensä aidoista keskusteluista, tilanteista tai kokemuksista, mutta ne harvoin käsittelevät suoranaisesti ystäviäni, läheisiäni, työtäni tai työyhteisöäni - eikä niiden tarkoitus varsinkaan ole tuomita ketään, vaan ymmärtää ympärillä pyörivää maailmaa.

Kuten eräs ystäväni sanoi "Sä kirjoitat sellaisista asioista, jotka voisi tapahtua kenelle vain". Olen huomannut, että jokainen tulkitsee kirjoituksiani omasta näkökulmastaan ja huomioi ne kohdat, jotka ovat itselle merkityksellisiä. Jos siis tuntuu siltä, että teksti osuu liiankin lähelle, tulkinta on todennäköisemmin lukijan päässä.

Palautteen perusteella minun pitäisi todennäköisesti muuttaa kirjoitustapojani ja käsitellä asioita toisin - mutta sitten toisaalta: huono blogikirjoitus ei tunnu missään. Jos olen siis saanut jonkun ajattelemaan, kai olen tehnyt jotain oikein.

Väistämisen taito

Prahan vanhassa keskustassa pariskunta on kävellä minua päin. Viime hetkellä vedän pari sivuaskelta ja vilahdan vasemmalta ohi. Ohi sujahtaessa kuulen vaimeat sanat "Excuse me...". Oho!, ajattelen. Eivät he olleetkaan kävelemässä päin, vaan tulossa kysymään neuvoa. Siinä ripeitä kävelyaskelein eteenpäin marssiessani mietin, että tällaisia me suomalaiset ollaan: väistämisen ammattilaisia.

Tiedättehän sen tilanteen, kun ulkomainen puhuja on saatu Suomeen yleisön eteen ja hän yrittää osallistaa yleisöä? Yleisön katse harhailee takaseinästä omiin jalkoihin, muttei varmastikaan osu puhujaan, joka yrittää etsiä yleisön joukosta yhtä vapaaehtoista. Vaikka puhujaa on varoitettu tuppisuisista suomalaisista, ei hän siltikään ole osannut varautua siihen, minkälaiselle maaperälle on astunut. Suomalaiset eivät osallistu, kommentoi tai varsinkaan kysy lisäkysymyksiä. He väistävät. Sama taito on hyödyllinen Narinkkatorilla feissareita kohdatessa,  työpaikalla ylimääräisiä työtehtäviä jaettaessa tai taloyhtiön vuosikokouksessa uusia hallitusjäseniä etsittäessä. Katse horisonttiin tai omiin kenkiin ja ripein askelin ohi.

Työskentelin hetken aikaa erityislaatuisten ihmisten kanssa. He eivät tunne väistämisen termiä. Kun partiolaisille sanoo, että jotain pitäisi tehdä, he ovat jo perustamassa toimikuntaa, joka kerää varoja, rekryävät vapaaehtoisia ja kehittelevät somekampanjaa asiasta - oli kyse sitten työpöydän siirtämisestä tai ilmastonmuutoksen pysäyttämisestä. Ja se toimeentarttuminen on tarttuvaa.

Kun vaihdoin työpaikkaa, sama toimeentarttumisen taito pysyi mukana. Äkkiä olin uuden työpaikan Green office -toimikunnassa, sitten sen vetäjänä, muutoslähettiläänä, henkilöstön edustajistossa sekä Suomessa että maailmalla ja järjestelin työpaikan varastonsiivous- ja yhteiskuntasuhdepäiviä. Kun joku kysyi apua, en osannut vastata ei.

Mutta väistäjien valtakunnassa, toimeentarttujien elämä voi olla rankkaa. Liiasta vastuusta ja tehtävästä uupuu. Pian huomasin, että toimistokokouksissa katseeni alkoi harhailla takaseinään, kun etsittiin vapaaehtoisia. Olin kertakaikkisen ylityöllistetty ja väsynyt. Joku muu saa välillä hoitaa tämän, ajattelin - ja huomasin monen muun vierelläni ajattelevan samoin.

Mistä niitä väistäjiä syntyy? Toiset ovat ylityöllistettyjä, toiset arkoja, kolmannen kyllästyneet siihen, etteivät he saa kiitosta ekstrapanostuksestaan, neljänsiä ei kiinnosta - ja viidennet ovat vain kertakaikkisen laiskoja. Ja koska väistäjiä on niin paljon, kaikki ylimääräinen tekeminen jää toimeentarttujien hartioille. Hyvä juttu on se, että kuten partiolaisten kanssa huomasin, toimeentarttuminen on tarttuvaa. Jos siis ensi kerralla ryhdyn hommiin, tuletko mukaan?

Väärissä vaatteissa

Musta kotelomekko ja samettinen jakku - tyylikäs, busines-uskottava, näytän niissä kokeneelta markkinointipäälliköltä. Punainen kukkamekko - ihana, vähän lapsellinen, ei yhtään busines-uskottava. Vai kuluneet stretch-housut ja reisiin ulottuva tunika - rennot ja mukavat, mutta ei yhtään tyylikkäät? Tämä on se dilemma, jonka kohtaan joka aamu. Mitä laittaa päälle töihin? Miltä minun pitäisi näyttää?

Minun tavoitteeni on olla markkinointipäällikkö joskus, mutta minusta tuntuu, etten näytä siltä. Yritän kovasti. Joka aamu vietän aikaa vaatekaapin edessä ja mietin, että vedänkö päälle sen jakkutakin, joka ei tunnu yhtään minulta, mutta näyttää virallisen uskottavalta. Usein jätän sen valitsematta ja otan jotain rentoa ja mukavaa, jonka kanssa on kiva istua tietokoneen ääressä 8 tuntia tai tyttömäistä ja hauskaa, joka pitää mielen iloisena koko päivän. Virallisimpina päivinä, silloin, kun tapaan talon ulkopuolisia vieraita tai istun johtoryhmän kanssa samassa huoneessa, valitsen sen kotelomekon. Jakkutakki jää henkariin. Siihen en pysty.

Sama työidentiteettikriisi pyörii päässäni muissakin tilanteissa. Kokouksissa arvon ollako vakava, faktoja lateleva ja tilastot tunteva markkinointiguru vai murjaisenko vitsin. Kun valitsen vitsin ja kukaan ei naura sille, voisin vajota pöydän alle. Olisi pitänyt valita faktat - niillä niitä ylennyksiä saadaan, eikä hauskoilla jutuilla.

Vaikka sosiaalinen media on intohimoni, ahdistun Linkedinistä. Linkedin on yritysmaailmassa se paikka, jossa pitää olla - verkostoitua, näkyä ja seurata muita - mutta en osaa olla niin kuin siellä kuuluisi. Linkedinissä kuuluu kehuskella rivienvälissä saavutuksillaan, kertoa oivaltaneensa viimeisemmässä asiakaskohtaamisessa/seminaarissa/toimistopalaverissa jotain suurta tai kysellä kanssasomettajilta itsestään selviä asioita ylevästä, kuten "Onko perinteinen printtimarkkinointi kuollut? Kokemuksia?". Minä vain haluisin jakaa kannustavia inspiraatiolauseita ja hauskoja meemejä, mutta niillä ei luoda kuvaa osaavasta markkinoinnin ammattilaisesta.

Oisko tänään
kotelomekkopäivä?

En halua teeskennellä jotain, mitä en ole, mutta päästäkseni tavoitteeseeni, pitääkö minun muuttua? Olenko väärissä vaatteissa vai löytyykö jostain markkinointipäällikön paikka, jossa voi pukeutua kukkamekkoon?

Minä itte!

Kaverin lapsi vetelee eteisessä kilareita. Ulkovaatteet on ripoiteltu tasaisesti ympäri huonetta ja lapsen äiti poimii niitä kasaan. Yksi kerrallaan hän yrittää kiskoa niitä lapsen päälle, mutta tyttö vastustelee raajat uhmakkaasti heiluen ja huutaa naama punaisena: "Minä itte!". Seuraan tilannetta vierestä ja tunnen sielujen sympatiaa. "I feel you girl!", ajattelen. "Niin minäkin."

Aivan niin kuin tuo kaverin lapsi, minäkin olen halunnut selvitä kaikesta yksin. Kun teini-ikäisenä muutin vanhempien luota Kouvolaan opiskelemaan, ensimmäinen ajatukseni oli, että nyt minä näytän, kuinka pärjään tässä aikuistenmaailmassa. Keräsin rahaa kesätöistä ja kituutin niillä läpi vuoden. Kun äitini ujutti tililleni rahaa, vähän jopa suutuin siitä, että kuvitteliko se, että en pärjäisi.

Sama selviytyjän kiukku iski viime syksynä, kun päätin ostaa loput osuudet nykyisestä asunnostani. Hätäpäissäni laskin tililläni olevia jokaista senttiä ja mietin, miten saisin ne riittämään, mutta kun vanhemmat ja poikaystävä tarjoutuivat auttamaan taloudellisesti, tokaisin vain: "Ei tarvii auttaa. Pärjään ihan ite." Samalla kiukulla pyöräilin opiskeluaikoina keuhkoputkentulehduksessa terveyskeskukseen hakemaan lääkettä ja parikymppisenä raahasin huonekaluja  pulkalla kierrätyskeskukseen, kun en halunnut pyytää ketään autollista auttamaan. Jos olisin pyytänyt apua, olisin osoittanut muille, kuinka heikko olen ja muista riippuvainen.

Työssä tiimin vetäjänä olen joutunut opettelemaan, ettei kaikkea voi ja ehdi tehdä itse. Vaikka välillä tuntuukin, että itse saisi tehtyä kaikki asiat nopeammin ja paremmin, työaika ei käytännössä riitä kaiken hoitamiseen. Ja usein se toisen hoitama osuus on ihan yhtä hyvä kuin omakin - tai usein jopa parempi. Valitettavasti tämänkin olen oppinut kantapään kautta.

Välillä taas tulee niitä tilanteita, kun kaikesta yrittämisestä huolimatta, edes omat resurssit eivät riitä. Sellaisina rankkoina aamuina olisi ihanaa, jos eteisessä olisi äiti odottamassa, nostamassa vaatteita yksi kerrallaan päälle ja sanoisi perään: "Kyllä se siitä! Ja jos tarvitset apua, ei tarvitse kuin soittaa...".