Kesällä etsin lomalukemista ja valitsin Akateemisen kirjahyllystä Sieppari ruispellossa -kirjan, koska olin jo pitkään mieltynyt sen nimeen – ja olihan se klassikko. Mielessäni pyöri kohtaus Clint Eastwoodin elokuvasta Täydellinen päivä, jossa pikkupoika juoksee pellolla, pitkien korsien seassa pakoon kidnappaajaa – siepparia.
Kirjan hankittuani paljastui, että teoksella ei ole mitään tekemistä kidnappaajien kanssa. Eikä myöskään ruispellossa pelattavan baseball-pelin… Kirja kertoo teini-ikäisen radikaali-pojan elämästä 1940-luvun lopulla Amerikassa. Radikaalin pojasta tekee se, että hänet potkitaan ulos koulusta laiskuuden takia ja hän haastaa tovereitaan tappeluihin.
Vastikään lehdessä oli juttu siitä, kuinka nykyajan nuoriso lainaa kirjastosta kyseistä kirjaa tai katsoo Käpy selän alla –elokuvaa kuvitellen, että he saavat kokea jotain todella rietasta ja kohahduttavaa. Pettymys on suuri, kun 40- ja 60-luvun riettaus ei tunnu miltään 2010-luvun teinille, joka voi nähdä enemmän paljasta pintaa aamu-tv:ssä. En lähtökohtaisesti ajatellut kirjan olevan kohahduttava, mutta ajattelin sen olevan – noh, hyvä. Kun se kerran oli klassikko, niin pakkohan sen olisi olla! Olin väärässä.
Samanlaisen pettymyksen koin yläasteella, kun luokkamme pakotettiin lukemaan toinen klassikko, Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri. Kyseinen teos oli 130 sivua pelkkää kituuttamista! Juoni menee kutakuinkin seuraavasti: vanhus miettii kalaan lähtemistä, vanhus lähtee kalaan, vanhus odottelee kalan nappaamista, kala nappaa, mutta vanhus ei jaksa nostaa kalaa veneeseen, vanhus uuvuttaa kalaa…pit-kään… kolmen päivän verran! Viimein vanhus saa sidottua siiman veneeseensä ja soutaa maihin. Matkalla hait syövät kalan… Jos satutte näkemään kyseisen kirjan kirjastossa tai kirjakaupan alehyllyssä – JÄTTÄKÄÄ SE VÄLIIN! SE EI OLE SEN ARVOINEN!
En voi kuin ajatella, onko vanhojen kirjaklassikoiden kohdalla tapahtunut Keisarin uudet vaatteet –ilmiö? Kirjat eivät todellisuudessa kestä aikaa ja vaikuttavat nykyihmisen silmissä uuvuttavan tylsiltä, mutta kukaan ei kehtaa sanoa sitä ääneen, koska nehän ovat ”klassikoita”. Se on tyhmä, joka ei ymmärrä niiden hienoutta!
Legenda kertoo suomalaisesta Alastalon salissa –kirjaklassikosta, jota kirjallisuuden alan ammattilaiset kehuvat maasta taivaisiin, mutta kukaan ei tunnusta lukeneensa sitä kokonaisuudessaan. 800-sivuinen teos kertoo Alastalon salissa käytävästä 6 tuntisesta kokouksesta, jossa mm. noin 70 sivua on omistettu kohtaukselle, jossa Härkäniemen isäntä valitsee piippua.
Itse asiassa, R-kioskin halpis pokkarihylly ja sen roskaromaanit alkavatkin vaikuttamaan kovin kiinnostavilta!
Skeidaa. T: Holden
VastaaPoista