Töissä

Neljän ja puolen kuukauden tauon jälkeen olen taas töissä. Töihin paluun suurin shokki on ollut se, että pitää taas totutella nousemaan 7.30, eikä voi vaan kääntää kylkeä, kun mies lähtee töihin.

Väistämättä uudessa työpaikassa herää kysymyksiä. Näin minulla:

Apua, mitä mä laitan päälle!??

Se mitä laittaa päälleen ensimmäisenä päivänä määrittää sen, minkälaisen ensivaikutelman kanssatyöntekijät sinusta saavat. Jos alipukeudut, olet hulttio. Jos ylipukeudut, olet snobi.

Eräs työkaverini sanoi entisestä työpaikastani, että se on ainut paikka, missä ihmiset saattoivat tulla töihin vaikka yöpuvussa eikä kukaan sanonut mitään. Samaisessa työpaikassa kävin kesällä töissä punaisissa minishortseissa ja verkkosukkahousuissa (koska en kehdannut pitää minishortseja ilman sukkiksi ). Syy tähän oli se, että työhuoneessamme oli lähes 30 astetta lämmintä, joten piti keksiä innovatiivisia tapoja pukeutua mahdollisimman vähiin vaatteisiin, niin että päällä on kuitenkin jotain. Valitettavasti – ja onneksi – monessa työpaikassa on pukukoodit – sekä parempi ilmastointi.

Onneksi olin työhaastattelussa tarkkasilmäisenä pannut merkille mitä kelläkin oli päällä, joten osasin pukeutua suht asiallisesti. Täytyy vain vielä miettiä milloin uskallan laittaa päälleni sen 50-luvun vintage-mekon, jonka olin hankkinut työvaatevarastooni…

Kuka sä oot?

Puolessatoista viikossa olen tavannut noin 100 henkeä, joista muistan nimeltä noin 5. Saman ajan olen kulkenut työpaikan käytäviä käsi ojossa ja kätellyt kaikki vastaantulijat, niin siivoojista talon vieraisiin, kun en ole tiennyt kuka on tarpeeksi tärkeä ja tarpeellinen tutustuttavaksi. Enää en kehtaa kahvitauolla sanoa vierellä istuvalle ”Ollaanko me jo tavattu?”, koska todennäköisesti olemme – jo kolmesti – mutta en vain muista häntä.

Mistä täällä saa kahvia?

Joskus kello kahden aikoihin se iskee: mahdoton väsymys yhdistettynä hermostuneeseen tytinään. Äkkiä kahvia!! Mutta mistä sitä saa? Epätoivoisen tiedustelureissun tuloksena sain tietää, että minun osastollani kukaan ei juo kahvia ja mikäli haluan sitä, minun on haettava sitä toisesta talosta (!!) ala-aulan maksuautomaatista tai toiselta osastolta. Nyt joka aamu käyn sisäistä kamppailua siitä yritänkö olla ilman kahvia vai lähdenkö naapuritalon ala-aulaan (jonka kahvi on hyvää, mutta automaattiannokset kovin pieniä – kahvi on juotu ennen kuin pääsen takaisin työpisteelleni) tai toiselle osastolle (jossa pariin kertaan olen käynyt toteamassa, ettei kukaan ole edes keittänyt pannullista).

Ajan kanssa varmasti löydän uusia kysymyksiä - ja vastauksia -, opin tunnistamaan ihmisiä ja pärjään ilman kahvia (Niin varmaan!). Ajan kanssa tästäkin työpaikasta tulee varmasti tuttu ja turvallinen, mutta sitä ennen olen yhtenä kysymysmerkkinä.

Hullu väärässä kontekstissa

Kuvittele tilanne, jossa olet naiskollegasi kanssa kahvilassa istuksimassa ja tämä yhtäkkiä avaa paitansa ja ottaa rintansa esille. Tai tilannetta, jossa ystäväsi kuvailee kakan koostumusta facebook-statuksessaan. Tai, kun tuttusi viettää aikaa vaatteissa, joille on oksennettu. Hullua eikö? Tämän yhtälön tekee täysijärkiseksi vain yksi asia. Vauva.

Äideille on hyväksyttävää ottaa julkisella paikalla rinnat esiin ja alkaa imettävää. Harva tätä tekee kovin julkisesti, mutta silti se on ymmärrettävää ja sopivaa. Jos tämän tekee ilman vauvaa, henkilö on itsensäpaljastaja. Jokainen äiti tietää tunteen, kun vauva on taas kerran puklannut päällesi, vaatteet haisevat, mutta et silti viitsi vaihtaa niitä, koska seuraava puklauskerta on todennäköisesti tiedossa aika pian. Kaupungilla, oksennuspaidassa kulkeva henkilö on todennäköisesti spurgu.

Keskustelupalstoilla ja toisten äitien keskuudessa on ihan normaalia keskustella lapsen kakan koostumuksesta ja siitä onko se normaalia. Eräs tuttavani kertoi, kuinka äitiysloman aikana hän menetti täysin käsityksen siitä, mistä on sopiva puhua ja mistä ei. Vasta lounaspöydässä vastaantulevista katseista hän tajusi, ettei lapsen oksennuksen väri ole sopiva puheenaihe ei-äitien joukossa.

Tarkoitus tässä ei ole kritisoida äitejä heidän käytöksestään vaan osoittaa kuinka hullu maailma on. Se mikä toisaalla on paheksuttavaa ja outoa, on toisaalla sopivaa ja ymmärrettävää. Sama kuin, jos henkilö oleskelee kesäaikaan pihallansa alusvaatteissa, hän on kylähullu, mutta jos kyseessä on yhtä peittävä uimapuku, siinä ei ole mitään ihmeellistä.

Junassa kerran istuin vanhemman rouvan vieressä, joka pölisi itsekseen koko ajan. Luulin, että hän puhui puhelimessa, mutta jossain puolivälissä matkaa Kouvolasta Helsinkiin tajusin, ettei rouvalla ollut kännykkää ollenkaan. Pöpi siis! Samanlaisia itsekseen pölisijöitä löytyy junan työntekijävaunut pullollaan, mutta näistä henkilöistä tekee täysjärkisen hand-free, jota ei välttämättä aina edes huomaa.

Seuraavan kerran, kun eteen astuu, joku hullun tapainen tyyppi, ei kannata siis pelästyä. Ehkä siinä on vaan kotiäiti väärässä kontekstissa tai kiireistä uranaista imitoiva mummo.

Kutsu työhaastatteluun

Eräänä maanantai-iltapäivänä. Kitinaa, kolinaa, ihmisten puheensorinaa. Paineilmalla toimivat bussin ovet rysähtävät auki. Kännykkä soi.

M: Haloo! [Kuka ihme nyt tähän aikaan soittaa?!!]

S: Tässä ..hfh.., jhghjg..:sta, hei! Soitanko huonoon aikaan?

[Voi hitto! Taas joku puhelinmyyjä!!]

M: No joo, on vähän huono hetki. Olen tässä juurikin liikenteessä, mutta jos nopeesti asias sanot. [Toivottavasti se ei jaksa höpöttää kauaa.]

S: Soitin vaan tästä …hfgh..assistentin paikasta, johon olit hakenut. Oletko edelleen kiinnostunut tästä työpaikasta ja, jos olet, kyselisin sulta vähän lisätietoja?

[Hitto! Hitto! Se onkin joku työhaastattelija!! Toivottavasti mä en ollut liian tyly!
Mistä työpaikasta se sanoi soittavansa??]

M: Aaa, joo. Tottakai olen edelleen kiinnostunut. Kysy vaan.

S: Ihan aluksi, mikä sai sut kiinnostumaan tästä tehtävästä?

[Mihin mä olinkaan laittanut hakemuksen jokskin assistentiksi??]

M: No se työnkuva vaikutti mielenkiintoiselta ja omaan kokemukseen sopivalta. Ja mä olen kuullut vaan pelkkää hyvää teistä työpaikkanakin.

S: Selvä. Minkälaista kokemusta sulla on tästä sosiaalisen median hyväksikäytöstä markkinoinnissa?

[No, kyllähän mä facebookissa hengaan koko ajan…]

M: Edellisessä työpaikassa käytettimme sitä aktiivisesti. [… ja twitter oli mulla auki aina koneella.]

S: Entä onko sulla kokemusta Google Analyticsin käyttämisestä?

M: Kyllä, juurikin edellisessä työpaikassa käytettiin sitä verkkomainonnan seuraamiseen. [Istuinhan mä siinä vieressä, kun Pena sitä käytti..]

S: Entäs sun kirjoittamistaito? Pystytkö tuottamaan sujuvaa markkinointitekstiä?

M: Siis kyllä, mä vapaa-ajalla kirjoitan aika paljon [..sähköposteja, FB-statuksia, tekstareita].

S: Mites sun entiset työkaverit kuvailis sua ihmisenä?

M: Sosiaalinen, luova ja kaikkien kanssa toimeentuleva. [Kaisakin aina töissä sano, että mä käytän puolet työajastani muitten kanssa höpöttämiseen ja keksin kaikenmaailman tekosyitä, ettei hommia tarvis tehdä.]

S: No, mutta kuulostaa hyvältä. Kyllä mä haluisin sut tavata ihan kasvotusten. Pääsisitkö sä vaikka ensi torstaina klo 10 tänne meille haastatteluun?

[Jes!]

M: Joo, tottakai. Sanotko sä vielä sen osoitteen, niin mä kirjoitan sen mulle tähän muistiin?

S: Albertinkatu 8, A-rappu. Nähdään sitten torstaina!

M: Joo, nähdään! Kiitos paljon!

[Täytyy vielä kotona googlettaa mikä työpaikka tää oli.]

Kertomus ei perustu millään tavalla todellisiin tilanteisiin – tai jos perustuukin, niin vain löyhästi.