Tosi elämän hauskat kotivideot

Välillä oma elämä tuntuu kuin tv-sarjalta, komediapainotteiselta sellaiselta. Päivät jaksottuvat sketseistä ja mielessä häilyy ajatus siitä, että elänkö kenties keskellä tosielämän hauskoja kotivideoita.

Ala-asteen opettajani kertoi joskus tarinaa siitä, kuinka hän oli nolannut itsensä bussissa. Hän oli istunut aivan takapenkillä ja aikonut jäädä seuraavalla pysäkillä kyydistä. Jostain syystä pysäytysnappi ei kuitenkaan toiminut ja toivottua ”Piip”-merkkiääntä ei kuulunut. Hän painoi nappia uudestaan ja uudestaan ja alkoi hätääntyä, kun bussi lähestyi pysäkkiä. Viimein hän pinkaisi ylös, mennäkseen kuskin tykö, kun bussi hidasti vauhtiaan. Pysähdysliikkeen voimasta opettajani tempautui läpi koko bussin, sen etuosaan asti – samalla huutaen kovaan ääneen ”Pii-iiiip!”

Oma elämäni on täynnä vastaavanlaisia tapahtumia. Olen muun muassa tukkinut kassajonon ruuhka-aikaan kaupassa kadotettuani pankkikortin käsilaukun pohjalle. Siinä tuli sitten leviteltyä koko kassin sisältö kaiken kansan näkyville, tamponeista käytettyihin nenäliinoihin, ennen kuin kortti löytyi. 

Olen myös marssinut läpi Helsingin keskustan hame jumittuneena sukkahousuihin. Aamun työmatkalaiset saivat hiukan viihdykettä, kun peppuni vilkkui aamuruuhkassa. Onneksi oli sentään ne sukkahousut.

Eräänä vappuna päätin tehdä kotikiharat juhlia varten. Kaivoin kaapin perältä höyrypapiljotit ja käytin kunnolla aikaa niiden asentamiseen. Kun kaikki papiljotit olivat päässä, ei tarvinnut kuin odottaa hiusten kuivumista ja viimeistellä kiharoiden pitävyys hiuslakalla. Hiusten kuivuttua hapuilin kaapin perältä tutunnäköistä purkkia. Ravistin ja painoin purkin nappia. Kuului ”Pruut” - ja pääni oli täynnä partavaahtoa. Ei auttanut muu kuin pestä kiharat päästä.

Ja vielä yksi tosi tarina. Opiskeluaikoina Kouvolassa polkupyörästäni hajosi kumi. Toimeliaana tyttönä päätin itse korjata sen vaikka en koskaan aikaisemmin ollut tätä tehnyt. Linnoittauduin huoltoyhtiöstä lainatun jakoavaimen kanssa pyörävarastoon ja pystytin itselleni pyöränkorjauspisteen . 

Sain rikkinäisen pyörän irti ja kuminkin paikattua, mutta sitten iskivät ongelmat. En muistanut enää miten pyörä asennettiin takaisin. Tuijottelin erilaisia osasia, joita olin saanut pyörästä irti ja yritin päätellä mikä niiden tarkoitus oli. Maassa kyykkiessäni varastoon tuli söpö venäläis-poika, joka kysyi heikolla englannilla tarvitsisinko apua. Vastasin että en. Kyllähän minä, etevä suomalais-tyttö tämän itse osaisin korjata, ajattelin.

Poika hyppäsi pyöränsä selkään ja polki pois. Puolituntia myöhemmin poika palasi pyöräreissultansa enkä ollut edennyt pyöränkiinnitysprojektissani sen pidemmälle. Poika nappasi renkaan kädestäni mitään sanomatta, kiinnitti sen ja muut irtonaiset osat ongelmitta sillä välin, kun minä punastelin vieressä. Myöhemmin törmäsin poikaan vielä pari kertaa, mutta en kehdannut sanoa hänelle mitään, koska häpesin niin paljon korjaussuoritustani.

Olisipa ollut kamera mukana. Kyllä nyt naurattaisi!