Suomalaisen sään ytimessä

Katson ulos ja mietin onko päivä vai yö. Yhtä pimeää. Harmaat pilvet peittävät taivaan, niin ettei auringosta näy pilkahdustakaan, vaikka kello on 12 päivällä. Mietin miksi ihmeettä esi-isämme päättivät asettua näille konnuilla tuhansia vuosia sitten. 

Arkkitehti katseli ympärilleen ja päätti -
tehdään jotain yksinkertaista.

Italian korkeudella olisi odottanut jatkuva vehreys ja kohtuullinen lämpö. Kuka muu tänne olisi jäänyt karua maata kylvämään kuin jääräpäinen sisupussi. ”Ja minähän kylvän tähän maahan vaikka mautonta perunaa, jos muu ei kasva!”, esi-isämme on varmasti raivonnut maata auratessaan – ja lopulta kansoittanut maan yhtä jukuripäisillä lapsenlapsillaan. Ei mikään ihme, että Suomessa sisu on kansanylpeys.

Aurinkoisen kesän ja kauniin värikkään syyskuun jälkeen harmaa ja märkä marraskuu tuntuu aina yllätykseltä. Poissa on kirkkaat värit ja lämpö. Tilalla on sumuista kosteutta ja kylmää, joka hiipii paksuimmankin toppatakin hiha-aukoista sisään jäätämään ihoa. Kylmä karaisee – niinhän sanotaan. Ja tätä samaa jatkuu pahimmillaan tammikuun alkuun asti. Kosteuden mukana saapuu flunssakausi. Terveyskeskuksissa jonotetaan influenssarokotteita kuin leipää pula-aikana. Lämpöä tulee ikävä.

Ei tarvitse pohtia miksi kansastamme on tullut yksinäisyydessä jurottava lauma , joka ei tervehdi vastaantulijoita. Ei meilläpäin ole ollut tapana olla sosiaalisia. Täällä aurinko laskee marraskuussa kolmen- neljän maissa. Entisaikaan silloin painuttiin sisälle lämpimään, oman väen pariin. Ei ollut aikaa viettää turuilla ja toreilla. Lyhyt päiväsaika vietettiin töitä tehden. Milloin siinä nyt ehtisi vaihtaa kuulumisia tuttujen ja tuntemattomien kanssa, kun leipä oli saatava pöytään? Olemme ahkera kansa. Työ ensin, lepo sitten.

Espoolaisessa lähiössä ulkona nököttävät rakennukset sulautuvat sumuiseen säähän. En voi kuin muistella ulkomailla näkemiäni taloja, joiden rakennuskulttuuri on saanut innoituksensa luonnon väreistä ja muodoista. Pitäähän se meilläkin tavallaan paikkansa. Ehkä noiden betonihökkeleiden suunnittelija on miettinyt, että talot sopivat hyvin suomalaiseen luontoon ja sen väreihin – ainakin marraskuussa.

Oikeastaan suomalainen syystalvi on tehnyt meistä sen mitä me olemme. Olemme ahkera, jukiripäinen kansa, joka ei kylmää pelkää tai naapuria morjesta. Jos nyt muuttaisin ulkomaille auringon lämpöön, alkaisikohan liika valo, leppoisa työhenki ja ylisosiaaliset ihmiset ahdistamaan? Osaisinko asua maassa, jossa kynttilän valossa, sohvannurkassa kyhjöttäminen perjantai-iltana ei olisi yleinen harraste? Tulisiko minulle Suomen pimeää syksyä ikävä?