7 syytä olla kiitollinen

Teini-ikäisestä asti olen kirjoittanut päiväkirjaa. Se on oikeastaan valitusten kirjan. Kirjoitan sitä vain, kun asiat ovat todella huonosti ja ahdistaa niin paljon, että asioiden sanominen ääneen tuntuu liian rankalta ja teksti on niin julmaa, ettei sitä blogiin voi kirjoittaa. Tänä vuonna olisi luullut, että kirjan sivut olisivat täyttyneet urakalla. On ollut niin valtavasti vastoinkäymisiä: läheisten sairastumisia, irtisanomisia, keskenmeno ja haasteellisia työkuvioita.

Silti en muista tästä vuodesta kuin hyviä asioita ja kokoajan olen tiennyt, että kyllä näistä kaikista haasteista selvitään. Näistä kaikista asioista olen kiitollinen vuodelle 2019:

1. Oma tukiverkosto

Kesäkuussa kun makasin yksin vertavuotavana, vatsakramppien kourissa Naistenklinikan päivystyksessä, ei tuntunut siltä, että olin yksin. Viestit kulkivat tiuhaan useammalle hyvälle ystävälle sekä omalle miehelle sadan kilometrin päähän. Sillä välin, kun mies järjesteli asiat niin, että pääsi lähtemään töistä, ystävät pitivät huolen, että pärjäsin. Oman tukiverkoston olemassaoloa ja tärkeyttä ei välttämättä tajua, ennen kuin sille on tarvetta. 

2. Koulutus

Maalis-huhtikuun niinä parina "työttömyyden" kuukautena en hetkeäkään epäillyt, etteikö osaamiselleni olisi käyttöä. Olen koko aikuisikäni säännöllisesti opiskellut työn ohella lisää, janonnut enemmän tietoa ja pistänyt itseni tilanteisiin, joissa on joutunut oppimaan uutta. Työttömyyden suurin haaste oli se, että osasin tarpeeksi selkeästi esitellä mahdollisille työnantajille taitoni. Suomessa me olemme todella onnekkaita siitä, että voimme milloin vain kouluttaa itseämme lisää tai jopa vaihtaa alaa. Meillä on iltalukioita, työväen opistoja, yksittäisiä kursseja tai kokonaisia ammattitutkintoja, joita voi suorittaa ilmaiseksi, pientä maksua vastaan tai aikuisopintotuen turvin.

3. Tärkeät läheiset

Vastoinkäymiset tiivistävät. Kun kaikki menee hyvin, läheisten olemassaolon ottaa itsestäänselvyytenä. Vasta, kun pelkää menettävänsä toisen, sitä tajuaa, kuinka tärkeä osa elämää tämä on.

4. Paras puoliso

Jos löydät puolison, jonka kanssa asuminen yli vuoden jälkeen on edelleen ihanaa joka ikinen päivä, jonka kanssa koko asunnon remontoiminen on kivaa puuhaa, jolta saat halauksen joka kerta, kun lähdet töihin tai suukon ennen nukkumaan menoa, pidä siitä kiinni. Näitä ei löydy joka kulman takaa.

5. Ystävät, jotka pysyvät

Aina en ole se henkilö, joka pitää ystäviini yhteyttä säännöllisesti. Välillä unohdun remonttiprojektin pariin puoleksi vuodeksi ja unohdan sosiaalisen elämän. Siksi on ihanaa, että on ystäviä, jotka eivät unohda, jotka ottavat yhteyttä spontaanisti ja kysyvät, pitäisikö nähdä - jotka kutsuvat kylään, elokuviin, näyttelyihin, urheilemaan, kahville tai vaikka vain kävelylenkille.

6. Mahdollisuus nähdä maailmaa

Kun olin lapsi, olin onnekas, jos pääsin kerran viidessä vuodessa Kanariensaarille turistikylään uima-altaan ääreen. Jo silloin ulkomaille matkustaminen oli jännittävää ja silmiä avaavaa. Sitä se on edelleenkin. Nyt minulla vain on mahdollisuus tehdä niin 1-2 kertaa vuodessa, parhaan matkakumppanin kanssa. Vaikka matkustaminen on nykyään ympäristön kannalta eettisesti väärin, olen kiitollinen siitä, että minulla on ollut mahdollisuus nähdä, minkälaista elämä on muualla. Enkä tarkoita näkymää uima-altaan viereltä. Muualla matkailu tuo perspektiiviä siihen, miksi jossain eletään erilailla ja tehdään toisenlaisia päätöksiä kuin meillä koti-Suomessa.

7. Tulevaisuus

Tämä vuosi on ollut pohjustusta ensi vuodelle. Tuleva vuosi tuo mukanaan paljon suuria muutoksia - nimittäin mikäli kaikki menee hyvin, meille syntyy ensi kesäkuussa vauva. Se tarkoittaa kokoaikaista Espoosta, työelämästä ja villistä vapaa-ajasta irrottautumista. Viimeinkin siirrän viimeisetkin muuttolaatikkoni Hollolaan, luovun Leppävaaran viikkoasunnosta ja rupean ihmettelemään, mitä se rauhallinen perhearki on. 

En vielä osaa kuvitella, minkälainen ensi vuodesta tulee - mutta tämä vuosi on luonut sille ainakin hyvän perustan.

Ei se mennyt niin

Näinhän sen kuuluisi mennä: opiskele nuorena itsellesi ammatti. Löydä sopiva työpaikka. Tapaa parikymppisenä unelmiesi puoliso. Muuta yhteen. Hanki koira. Osta omakotitalo. Mene naimisiin alle 3-kymppisenä ja hanki lapsia. Viihdy samassa työssä eläkeikään asti. Sitten odottele lapsenlapsien tuloa. Aina se ei mene näin.

Pari kuukautta sitten kävin keskustelua ystävän kanssa, jonka avioliitto oli hajonnut vuosien yhdessäolon jälkeen. Hän ihmetteli, kuinka toinen osapuoli voi vain kadota elämästä kaiken yhdessä koetun jälkeen. Keskustelun jälkeen jäin miettimään, kuinka paljon me oletamme, miten elämämme pitäisi mennä. Jokainen parisuhdehan oletetaan päättyvän yhteisiin eläkepäiviin. Jos elämä ei mene niin kuin "pitäisi", tulkitsemme, että olemme epäonnistuneet.

Jos elämää arvostellaan näin, minä olen epäonnistunut niin monessa asiassa. Olen opiskellut itselleni toisen ammatin, koska ensimmäinen ei ollutkaan sitä, mitä halusin tehdä koko loppuelämäni. En jäänyt nuoruuden ihastuksen kanssa elämään. Olen vaihtanut työpaikkaa olosuhteiden pakosta 7 vuoden välein. En ole naimisissa, omista omakotitaloa tai ole saanut lapsia. Sen sijaan elän kahdella paikkakunnalla, vietän viikonloput avomieheni kanssa ja arki-illat kimppakämpässä muualla. Ei lainkaan normaalia 38-vuotiaalta. Kaikista näistä epänormaaleista asioista huolimatta, olen todella tyytyväinen elämääni. Tuntuu siltä kuin kaikki olisi mennyt juuri niin kuin pitääkin. 

Kuinka moni henkilö onkaan onneton, koska hän tekee niin kuin "pitää"? Kuinka paljon maailmassa onkaan ihmisiä, jotka puurtavat epämiellyttävässä työpaikassa vain, koska sen vaihtaminen ei tulisi kuuloonkaan? Tai kuinka moni kituuttaa huonossa parisuhteessa? Tai kuinka paljon maailmassa on lapsia, jotka saavat toimivasta parisuhteesta väärän kuvan, koska heidän vanhempansa ovat yhdessä pakosta? 

Tämän oikeastaan halusin sanoa ystävälleni: se, että elämä ei mene niin kuin muilla, ei tarkoita etteikö elämä olisi hyvä. Ja se, että jokin asia päättyy, vaikka sen oletti jatkuvan, ei tarkoita sitä, että menneet vuodet olisivat olleet epäonnistuneita. Jokainen tehköön itse päätöksensä siitä, mikä on heille normaalia.  Ja jokainen itse määrittäköön, minkälaisesta elämästä he tulevat onnellisiksi - ei yhteiskunta tai toiset ihmiset. Tämä pätee niin sinuun itseesi kuin kadonneeseen aviomieheen. Jokaisella on oikeus tehdä omat päätöksensä.

Vähän aika sitten puhuimme mieheni kanssa siitä, pitäisikö mennä naimisiin. Kumpikin päätyi kysymykseen "Miksi?". Ai, siksikö, koska niin kuuluu tehdä? Vai, koska kaikki muutkin ovat? Emmekö voi muka muutoin sitoutua yhteen? Vai pitäisikö se tehdä vain hääjuhlien takia? Emme löytäneet tähän mitään hyvää vastausta. Joten kysyjille tiedoksi: emme suunnittele häitä. Asiat ovat hyvin juuri näin.

Roadtrippauksen alkeet

Heinä-elokuun vaihteessa tuli reissattua Keski-Eurooppaa ristiin rastiin autolla. Itse istuin kartturin paikalla ja yritin avittaa Googlen navikaattorin reittitulkinnoissa (välillä hyvin, välillä huonommin tuloksin) sekä keskityin maisemien ihasteluun. 

Rakastan roudtrippausta! Lapsuudessani vietin kesiä auton takapenkillä matkaten ympäri Suomea. Elimme karavaanarielämää ensin vaunun kanssa, myöhemmin asuntoautolla. Maisemat vaihtuivat auton ikkunasta, välillä pysähdyttiin extempore katsomaan nähtävyyksiä tai tutuille leirintäalueille lepäämään.

Parasta reissuissa on yllätykset kulman takana: koskaan et tiedä minkälainen nähtävyys, näköala tai kokemus seuraavan kulman takaa löytyy - sekä tietysti yhdessä vietetty aika läheisten kanssa. Mutta lupaavinkin reissu voi mennä pahasti pieleen, jos siihen ei ole valmistautunut kunnolla. Tässä aloittelijan vinkkejä roadtrippaamiseen ulkomailla:

1. Plan ahead
Ennen kuin hyppäät auton rattiin ja suuntaat reissulle, matkoja kannattaa suunnitella etukäteen. Kartalla matka voi näyttää lyhyeltä, mutta kun pistät navigaattoriin reittipisteet, ajotunnit voivatkin kasvaa hurjasti. Varsinkin Keski-Eurooppaa katkovat vuoret, joiden kiertäminen tai ylittäminen kasvattaa matka-aikaa rutkasti. 8 tunnin ajo joka päivä väsyttää kuskin, jonka olisi hyvä olla skarppina vieraassa maastossa, joten matkat kannattaa palastella sopivan lyhyiksi etapeiksi. Kannattaa myös jo etukäteen miettiä, haluatteko ajaa isoja valtateitä, joilla maisemat ovat tylsemmät, vaikka pikkuteitä, joilla näkee enemmän, mutta kulku on hitaampaa.

2. Navikoi
Kunnon navigaattori on oiva apu vierailla teillä. Monissa vuokra-autoissa tällainen tuleekin jo automaattisesti mukana - mutta vieraan navigaattorin opiskelu voi olla myös tuskaista reissussa. Kun ajat ruuhkassa satasta 5 kaistaista moottoritietä, todellakin haluat mahdollisemman selkeät ohjeet siitä, mikä kaista kannattaa ottaa ja minkä nimisestä liittymästä pitää erkaantua - muutoin vastassa saattaa olla 10 kilometrin extralenkki seuraavaan liittymään ja takaisin.

Itse olemme huomanneet, että jo pelkkä Google maps -navigointi puhelimen kautta toimii erinomaisesti. Ja kun lataat alueen kartat puhelimeen etukäteen, vältyt turhilta mobiilidatamaksuilta. Mukaan kannattaa ottaa oma kännykkäteline, jolla puhelimen saa näkyvälle paikalle kiinni ja sitä on helppo seurata. Mapsista voit myös valita haluatko vältellä valtateitä, tietulleja tai lauttoja.

3. Eväät - eväät - ja eväät
Yleisin roadtripin epäonnistumisen vaaranpaikka on se hetki, kun matkaajien edellisestä ruokailusta on liikaa aikaa, verensokeri laskee ja väsymys painaa. Silloin hermot kanssamatkustajiin menee helpommin ja skarppius tiellä ei ole parhaimmillaan. Siksi mukana on hyvä pitää pientä syötävää, jota ottaa esiin silloin tällöin tai pysähtyä välillä jaloittelemaan ja pitämään lounastaukoa kauniille näköalapaikoille.

Meillä Googlen navigaattori on ollut paras apu myös lounaspaikan etsintään. Kun reittivalikkoon syötää "Hae matkan varrelta" ja "Ravintolat", mapsi näyttää matkan varrelta löytyvät ravintolat ja kuinka monta minuuttia extramatkaa se tuo reissuun. Pahimman nälän yllättäessä me olemme etsineet ulkomailla lähimmän Burger Kingin. Vaikka hampurilaispaikka onkin aika tylsä valinta, Burger Kingejä löytyy melkein joka maasta teiden varsilta ja ruokavaihtoehtoa ei tarvitse kauaa empiä, kun vaihtoehdot ovat aina samat. Lisäksi nykyään lähes kaikista Burger Kingeistä löytyy tilausautomaatti - joten ulkomailla maissa, joissa englantia ei pahemmin osata, tilauksen saa tehtyä helposti ilman kielimuuria.

4. Kieli haltuun
Ennen kuin lähtee matkaan on hyvä opiskella kohdemaan perussanasto vähintään "kiitoksesta" numeroihin. Vaikka kuinka yritän painaa mieleen sanoja, minulla menee kuitenkin aina sekaisin missä maassa sanotaa "Grazie" ja missä "Gracias" - joten yleensä mumisen jotain tältä väliltä. Kännykän Google Translate-sovellus selvittää kieliongelmat missä vain. Kännykkään voi myös ladata kohdemaan kielet valmiiksi, joten et tarvitse nettiä.
Ravintolan menynkin saat käännettyä kätevästi Google Translaten kameratoiminnalla: ota vain kuvaa tekstistä ja sovellus kääntää tekstit suoraan kuvaan päälle. Todella elämää helpottavaa, kun mieli ei tee burgereita ja ette tarjoilijan kanssa löydä yhteistä kieltä!

5. Hyödynnä vessatauot
Käy vessassa AINA kun mahdollista - AINA! Koskaan et voi tietää, milloin vastaan tulee seuraava kunnollinen vessa. Joskus on pakko turvautua puskapissaan, joten paperia on hyvä kantaa mukana - mutta joskus esim. kun matkaat Italian maaseudulla, josta löytyy vain aavaa peltoa ja perässä kulkee hitaasti etenevä letka muita autoilijoita, puskaakaan ei ole mahdollisuus. Siksi kannattaa hyödyntää jokainen huoltoasema, ravintola tai levähdyspaikka, josta vain löytyy wc.

6. Pysähdy ja ihastele
Kiire vie roadtrippaamisesta ilon. Jos näette matkan varrella jotain hienoa, pysähtykää, ihastelkaa, pitäkää taukoa. Kuskikin jaksaa paremmin, kun hän saa välillä katsella nähtäviä tien sijaan. Jos vain kiiruhdatte paikasta A paikkaan B, menetätte kaiken näkemisenarvoisen matkan varrelta. Tämä pätee niin matkusteluun kuin elämään itseensä. Nauttikaa matkasta!

Kesken

Anna, kun kerron hullusta elämästäni.

Pariin vuoteen en ole osannut suunnitella elämääni pitkäkestoisesti. Pyrin ottamaan kaikki vastaantulevat käänteet vastaan innokkaalla positivismilla jäämättä murehtimaan turhaan menetyksiä tai vastoinkäymisiä. Aina, kun alan stressaamaan jotain turhanpäiväistä, otan käyttöön ajatuksen siitä, mitä jos nyt menettäisin muistini, mitä murheita jäisi jäljelle. Terveys- ja rahaongelmat sekä huoli läheisistä jäisi, mutta kaikki muu päänsisäinen murhe katoaisi tuulena ilmaan. Turha siis murehtia sitä, miten asiat voisivat olla. Tärkeintä on konkreettiset asiat. Tämän myötä olen siis antanut asioiden tulla vastaan sellaisena kuin ne tulevat. Ja oi, minkälainen vuosi tämä tähän asti onkaan ollut.

Alkuvuodesta kamppailin työpaineiden kanssa. Sitä mukaan kun sain suunnitelmia vuodelle 2019 aikaiseksi, asiat muuttuivat ja kaikki piti aloittaa uudestaan. Alkuvuosi toi myös uusia mielenkiintoisia haasteita, kun minut nostettiin pikkutiimini esimieheksi. Työnantajalle tuo roolin muutos oli varmasti vain välttämätön liike vastuukuvioissa, mutta itse pidin sitä etappina urakehitykselle. Olinhan kaivannut jotain muutosta työelämääni.

Helmikuussa muutimme vihdoinkin poikaystäväni kanssa yhteen ja muuttokuorma kärräsi suurimman osa tavaroistani Hollolaan. Leppävaaraan jäi edelleen työviikkoja varten kaupunkiasunto, jonka jaoin kämppiksen kanssa, mutta tästä lähtien "kotini" oli Päijät-Hämeessä. Vaikka muutto olikin odotettu ja riemua täynnä, samaan aikaan surin eroa pikkukoirasta. Pääsääntöinen Hollolassa asuminen tarkoitti sitä, etten voinut enää pitää koiraa pitkiä viikonloppuja ja etäpäiviä.

Maaliskuu toi suuria uutisia. Työpaikkani YT:t loppuivat siihen, että sain lähteä. Vaikka työkaverini surivatkin lähtöäni, itse ajattelin vain, että tämäpä mahdollisuus päästä tekemään jotain muuta. YT-päätöstilaisuudessa huomasin olevani ainut hymyilevä henkilö - ja 2 kuukauden palkallinen, työvelvoiteton irtisanomisaika tuli tarpeeseen rankan kevään jälkeen.

2 kuukautta kulki vauhdilla. Selailin työpaikkailmoituksia, mutta mitään kiinnostavaa ei tuntunut löytyvän. Ajankuluksi auttelin ystäviä uuden yrityksensä pystyyn pistämisessä sekä tapasin kavereita. Toukokuun lopulla lykästi: 1. työhakemus, jonka olin lähettänyt ulos poiki haastatteluihin ja lopulta uuteen työpaikkaan.

Olin päässyt unelmatyöpaikkaani - mutta samaan aikaan elämäni oli pyörryksissä. 2 viikkoa Yt-irtisanomispäätöksen jälkeen sain tietää olevani raskaana. Tieto oli todellakin hämmentävä, koska minulle oli koko pienen elämäni toitotettu, että "tässä iässä" raskaaksi tuleminen on sitten "todella vaikeata" ja siitä oli vain kuukausi, kun olimme poikaystävän kanssa päättäneet luopua ehkäisystä sen enempää asiaa ajattelematta. Samalla viikolla, kun aloitin uudessa työpaikassa, kävin naistenklinikalla toteamassa keskenmenon 11. raskausviikolla. Elämäni oli siis todella pyörryksissä.

Keskenmeno ei tullut yllätyksenä. Sitä oli enteillyt 3 viikon oireilu. Jollekin, joka olisi suunnitellut raskautta pitkään, se olisi varmasti ollut suuri shokki - mutta itse olin asennoitunut koko raskauteen niin, että uskoin kaiken todeksi vasta, kun näkisin sykkeen ultrassa. Siihen ei koskaan päästy. En siis koskaan ehtinyt suunnittelemaan vauvaelämää, joten asia oli vain yksi yllätyksellinen käänne lisää tässä vuodessa.

Se, miksi haluan kertoa tästä on, koska minua häiritsee ihmisten asenne. Joka 3. nainen kokee keskenmenon ja 15% raskauksista päätyy siihen, mutta silti ihmiset käyttäytyvät niin, etteikö niitä muka tapahtuisi. Keskenmenoista pitäisi hiljetä ja häpeillen pitää salaisuutena. Hiljeneminen pitää yllä myyttiä siitä, että se olisi harvinaista - ja kun tämä sitten osuukin kohdalle, sitä helposti alkaa kuvittelemaan, että olen jotenkin huonompi ihminen. Totuus kuitenkin on, että yksittäinen keskenmeno tarkoittaa vain sitä, että tämä yksilö ei vain ollut valmis syntymään.

Tulevaisuuden suunnitelmista en osaa sanoa yhtään mitään, mutta tämän osaan kertoa: tämä vuosi on vielä kesken. Mitä vain voi vielä tapahtua.

Yritysten lyhyt historia somessa

Siitä on vain 15 vuotta, kun Facebook lanseerattiin. Youtube astui kuvioihin 2005, Twitter 2006 ja Instagram vasta 2010.* Sosiaalisen median myötä ihmisten kanssakäyminen mullistui, mutta niin mullistui yritystenkin…

Sosiaalisen median alkuaikoina yritykset arkailivat tätä outoa verkkoilmiötä. Facebook ja Twitterhän olivat alustoja, joissa kuka tahansa ihminen pystyi haukkumaan yrityksen tuotteet ja palvelut julkisesti. Oli parempi pysyä poissa niistä, jotta keskustelu ei provosoituisi. Työntekijöille annettiin ohjeita, että somessa ei saa sitten kirjoittaa MITÄÄN yrityksestä. Minäkin kuulin nämä sanat myöhemmin IT-perehdytyksessä, kun 2012 aloitin markkinointiassistenttina keskisuuressa b2b-yrityksessä. Tilanne oli koominen, koska minut oli palkattu yritykseen juurikin lanseeraamaan heidän sosiaalisen median kanavia.

Tätä ennen olin 2000-vuosikymmenen lopulla töissä järjestöpuolella, jossa sosiaalisen median voima tajuttiin. Some oli paikka, jossa ihmiset kokoontuivat, jakoivat ajatuksiaan ja muodostivat sosiaalisia ryhmiä. Some-alustat olivat vähäresurssiselle organisaatioille optimaalinen väline jäsenviestintään. Ne olivat ilmaisia, nopeita, helppoja käyttää ja seurata sekä ennen kaikkea tehokkaita. Kun järjestön sivuilla julkaistiin mielenkiintoinen sanoma, se kulovalkean tavoin levisi jäseneltä jäsenelle tykkäyksien ja kommenttien avulla - jopa niille, jotka eivät seuranneet meitä.

2010-luvun alussa koitti yritysten massaryntäys someen. Hekin tajusivat, että siellä missä on ihmisiä, kannattaa olla. Joka yrityksellä piti olla oma Facebook-sivu ja Twitter-profiili, riippumatta siitä olivatko heidän kohderymänsä somessa. Istuin tapahtuma-alan seminaarissa ja kuuntelin, kun viestintätoimiston edustaja toitotti kovaan ääneen pienyrittäjille, kuinka "KAIKKIEN tulee olla siellä!" ja mietin, miksi ihmeessä jonkun hoivapalveluja tarjoavan yrityksen pitäisi olla somessa, kun eivät heidän asiakkaansakaan olleet siellä. Viestintätoimiston täti oli oikeassa, mutta vain edellä aikaansa! Vasta vuonna 2018 n. 25 % yli 65-vuotiaista käytti sosiaalisen median yhteisöpalveluja viikoittain. *

Kun jokaisella firmalla oli nyt oma some-alustansa, he olivat pulman edessä: Mitä ihmettä siellä pitäisi julkaista? Toiset julkaisivat kuvia yrityksen virkistyspäivistä, toiset sitä samaa tavaraa, mitä muillakin kanavilla: mainoksia. Oletettiin, että jos päivitys on heidän mielestä kiva, niin kyllä muutkin tykkäävät. Koska käytössä oli monta some-kanavaa, jaettiin jokaiseen samaa sisältöä, riippumatta siitä, että jokaisella kanavalla oli omat ominaispiirteensä. Keksittiin, että mm. kilpailuilla sai paljon tykkäyksiä ja näkyvyyttä, joten jokainen firma jakoi ilmaista tavaraa - mutta vaikka sivustojen seuraajamäärät kasvoivat kohisten, se ei johtanutkaan tulovirran kasvattamiseen.

Alussa somessa näkyminen yrityksenä oli helppoa. Esimerkiksi Facebookin algoritmi suosi yritysten sisältöjä, koska tietysti mediafirmassa tajuttiin, että mitä enemmän yrityksiä on alustoilla, sitä enemmän he saisivat rahaa. Mutta, mitä enemmän yrityksiä valui someen, sitä enemmän heidän sanomansa katosi toisten yritysten viestintätulvaan. Samaan aikaan kuluttajat alkoivat kyllästymään mainosmaiseen sisältöön ja Facebook uusi algoritmiään - ja yllätys, yllätys - niin, että yritysten oli pakko käyttää enemmän rahaa näkyvyyteen.

Nykyään yritysten markkinointi somessa on vaikeampaan ja kalliimpaa kuin 2010-luvun alussa. Facebook on muuttunut yritysten temmellyskentäksi, jossa erilaiset mainosmateriaalit kilpailevat näkyvyydestä - ja kuluttajat ovatkin kadonneet keskustelemaan suljettuihin ryhmiin ja muihin sovelluksiin, joissa mainontaa ei vielä näy. Uusia alustoja ilmestyy lisää joka vuosi ja yrityksillä onkin kova työ pysyä kärryillä, missä kannattaa näkyä ja miten. Onneksi yritysten tueksi on ilmestynyt useita sosiaalisen median toimistoja, freelansereitä ja digimarkkinoinnin koulutusohjelmia - ja työmarkkinoilla “sisällöntuottaja” onkin haetumpi pesti kuin perinteinen “markkinointisuunnittelija”.

Mitä historia on siis opettanut:

1. Jos resurssisi ovat rajatut, valitse vain ne kanavat, jotka ovat kohderyhmillesi oleellisia. Jos resurssisi ovat rajattomia, sen kun vaan näy kaikissa kanavissa.
2. Älä jaa samaa sisältöä joka sovelluksessa. Twitteriin sopii paremmin lyhyet kirjoitukset hastagien kanssa, Facebookiin kuvat, tekstit, videot ja linkit, Instagramiin laadukkaat kuvat, Linkediniin työmaailmaan liittyvät päivitykset. Anna kuluttajalle syy seurata yritystäsi eri kanavissa. Jos jaat samaa sisältöä kaikkialla, miksi hän seuraisi sinua muualla.
3. Julkaise sisältöä, joka kiinnostaa kohderyhmääsi, ei sitä, mistä itse olet kiinnostunut. Mikäli et tiedä, mikä heitä kiinnostaa, tutki.
4. Pidä huolta, että sosiaalisen median markkinoinnillasi on samat tavoitteet kuin muullakin markkinoinnilla. Vaikka somessa on kiva jakaa hauskoja kuvia ja kerätä isoja seuraajamääriä, tavoite on kuitenkin saada yrityksesi menestymään. Myös sosiaalisen median täytyy siis palvella sitä.
5. Luota ammattilaisiin. Vaikka pystyisit luomaan hauskan henkilökohtaisen päivityksen, josta tykkäävät kymmenet kaverisi, se ei vielä tarkoita, että vastaava toimisi yrityksen julkaisuna. Yritysten yleisöt reagoivat eri lailla, kuin hyvät kaverit. Maailmalta löytyy nykyään lukematon määrä sometoimistoja ja freelance-sisällöntuottajia, jotka ovat tutustuneet kohderyhmiin, tuntevat eri kanavat sekä osaavat muotoilla haluamasi sisällön kohderyhmää kiinnostavalla tavalla.
6. Anna työntekijöittesi näkyä somessa. Sosiaalinen media koostuu ihmisistä. Jos omat työntekijäsi eivät saa puhua työstään somessa, miksi kukaan muukaan siitä innostuisi.

Lähteet:
https://en.wikipedia.org/wiki/Timeline_of_social_media
https://someco.fi/blogi/sosiaalinen-media-suomessa-2018/

Kuinka minusta tulikaan onnellinen

Minun olisi pitänyt herätä tänä aamuna murheen murtamana. Pari viikkoa sitten työnantajani sanoi, ettei tarvitse enää palveluksiani. Yhtäkkiä työpanostukseni ei ollut enää minkään arvoinen ja yli puoli vuotta niska limassa raatamani markkinointisuunnitelman sai heittää roskikseen. Minun olisi pitänyt rynnätä itkien kotiin, mutta sen sijaan olen sen jälkeen joka aamu herännyt hymyillen. Nyt jälkikäteen ajatellen monet vaikeudet elämässä ovat tehneet minusta onnellisemman ihmisen.

Kun on räpiköinyt huonoissa suhteissa aikansa, sitä ymmärtää, mitä hyvä parisuhde tarkoittaa. Sitä ymmärtää, kuinka onnekas on, kun toinen hyväksyy sinut sellaisena kuin olet, uskaltaa puhua ongelmista, eikä pakene niitä töihin, baariin tai toisten naisten luo tai, kun riidat voi päättää niinkin, että kumpikin on samaa mieltä siitä, että ollaan eri mieltä. Sitä iloitsee jo pelkästään siitä, että voi perjantaina käpertyä toisen viereen sohvalle katsomaan Sohvaperunoita - eikä tehdä mitään muuta.

Kun on herännyt siihen, että sormet eivät liiku ja polvet eivät taivu, sitä kunnioittaa jokaista päivää, kun voi nousta sängystä ilman ongelmia. Kun on elänyt jatkuvan kivun kanssa, jokainen kivuton päivä on ilon aihe. Ja kipuilu on tehnyt minusta terveellisemmin elävän ihmisen. Jotta seuraavan kerran, kun niveljumit iskevät, lihakset kantaisivat, liikun nykyään vähintään kaksi kertaa viikossa ja olen löytänyt uusia harrasteita, joihin luulin, etten koskaan kykenisi.

Kun on työmaailmassa heitetty haasteesta toiseen, jatkuvassa vaatimuspaineessa, vähillä resursseilla ja muuttuvilla tekijöillä - ja silti selviytynyt siitä - sitä tietää, että pärjää melkein missä vain ja on oppinut tunnistamaan omat vahvuutensa ja osaamisensa. Sitä myös arvostaa selkeitä tavoitteita, yhteenpuhaltavia työkavereita, kannustavaa esimiestä ja hyvää työilmapiiriä, joita ei joka paikasta löydy.

Jos en olisi saanut potkuja, en olisi saanut vihdoinkin aikaa hengähtää, muuttaa kokoaikaisesti maaseutukotiini, viettää kunnolla aikaa mieheni kanssa ja miettiä rauhassa, mitähän haluisin tehdä isona.

Kuten huomaat, minun elämässäni on yhtä paljon ongelmia kuin kenen tahansa muunkin, mutta pari vuotta sitten tajusin tärkeän asian (josta olen toitottanut varmasti ennenkin): Kaikki, mitä minulla on, voi olla poissa minä tahansa hetkenä - siis ihan kaikki! Voisin käyttää kaiken aikani kaiken tämän murehtimiseen, mutta siitä ei olisi mitään hyötyä. Sen sijaan olen oppinut nauttimaan arjen pienistä iloista, vastaantulevista ihmetyksistä ja pienistäkin saavutuksista. Siksi joka aamu on kiva herätä tähän elämään.

Kuinka ei olla feikki

Kukapa ei oli nuoruudessaan kadehtinut niitä yläasteen koviksia, jotka pukeutuivat aina trendin mukaan ja katselivat nenänvartta pitkin paheksuvasti merkittömiä farkkujasi? Heillä oli aina kaikki kunnossa, meikit, vaatteet ja elämä, kainalossa oli kulmakunnan kuumin kundi tai misu ja ajopelinä uusin mopo, pyörä tai skootteri. Heidän elämänsä vaikutti täydelliseltä, mutta tiesitkö koskaan, kuinka paljon siitä oli vain pintaa?

Et varmastikaan nähnyt, mitä heidän kotioloissaan tapahtui? Siellä saattoi olla yhtälailla alkoholismia, eronneita vanhempia ja rahaongelmia kuin niillä, jotka kulkivat rytkyissä. He eivät vaan antaneet sen näkyä. Nämä lapset oli kasvatettu siihen, että kaikki täytyy näyttää hyvältä, vaikka minkälainen tilanne olisi. He katselivat epätäydellisesti pukeutuvia ja käyttäytyviä ihmisiä nenän varttaan, koska heiltäkään ei hyväksytty epätäydellisyyttä.

Yläasteen jälkeen näiden ihmisten menopelit vaihtuivat mersuihin, muotivaatteet tyköistuviin merkkipukuihin ja koulustatus yritysten menestyviksi myyntitykeiksi ja johtajiksi. Heillä on aina hiukset siististi suorina, asunto suositulla asuinalueella ja Linkedinissä jaossa pelkkiä menestystarinoita. Saatat ehkä vieläkin kadehtia heitä - mutta ehkä ihan suotta!

Et tiedä, mitä täydellisen pinnan alta löytyy! Kuinka monta tuntia puunausta täydellinen iho, hiuksen ja vaatetus vaatii? Kuinka paljon työtunteja ja kärsineitä ihmissuhteita huikea ura ja yleellinen elämäntapa vie. Kuinka paljon työtä täytyy tehdä sen eteen, että peittää kaikki virheensä? Ja silti nämä ihmiset kamppailevat ihan samanlaisten ongelmien kanssa kuin me kaikki muutkin: talousongelmien, addiktioiden, yksinäisyyden tunteen, vinoutuneiden ihmissuhteiden, terveyshaasteiden, epävarmuuden, jaksamisen ja parisuhdedraamojen - mutta he eivät vain voi puhua niistä. Ja tajuatko kuinka rankkaa on pitää nämä kaikki sisällään ja teeskennellä täydellistä?!

Totuushan on, ettei täydellisyyteen kukaan pääse, mutta se miten suhtaudut siihen, määrittää minkälainen ihminen olet. Oletko feikki vai aito?

Mikäli olet vaarassa pudota feikkiyden alhoon, tässä pari vinkkiä sen ehkäisemiseksi:

• Älä kampaa hiuksiasi. Anna letin välillä hulmuta tuiskeessa.
• Älä pukeudu merkkiin vaan johonkin mukavaan. Se tuntuu paremmalta.
• Kun epäonnistut, sano se ääneen, mutta lisää perään "Tästä opin..."
• Mene välillä töihin ripsarit poskilla, paita väärinpäin tai sukkahousut paidan päällä ja katso, ketä kiinnostaa.
• Älä korjaa kirjoitusvirheitäsi, ellei se muuta sanomaa. Live on the edge!
• Kun menestyt, anna kunnia aina sen ansaitseville. Älä itsellesi.
• Kun sinulla on rahaa, käytä se lähimmäisiisi eikä siihen, että näytät, että sinulla on rahaa.
• Kun sinulla on ongelmia, puhu. Ei välttämättä koko maailmalle, mutta lähipiirillesi. Et voi ikinä tietää, mistä suunnasta apu tulee.

Se, että näyttää ja hyväksyy virheensä, ei tarkoita sitä, etteikö jatkaisi täydellisyyden tavoittelua. Ei suinkaan! Kun myöntää puutteensa, niiden kehittäminen on paljon helpompaa.

Kuinka koira jaetaan

Nyt parin vuoden ajan olen toiminut ruotsinlapinkoiran yhteishuoltajana. Pikkukoira on viikottain reissannut kahden kodin välillä ja viipynyt luonani välillä parista tunnista kokonaiseen viikkoon, vaikka en sitä virallisesti omistakaan. Nyt tämä aikakausi on päättymässä - ja se on elämäni vaikein päätös.

Koiran yhteishuoltajuus on ollut oikeastaan paras ratkaisu yksin asuvalle. Pitkinä työpäivinä minun ei ole tarvinnu stressata yksin kotona odottavaa koiraa ja vapaailtoina olen voinu olla ja mennä. Toisaalta silloin kun se on ollut minulla, olen saanut säännöllisesti ulkoilla, lenkeillä kohdannut mitä hienoimpia  luonnonilmiöitä ja päässyt nauttimaan pikkukoiran riemukkaista leikeistä ja rakkaudenosoituksista.

Helppoa se ei ole ollut, joten siksi haluankin jakaa parhaat vinkit muille samaa harkitseville:

1. Sovi kirjallisesti
Koiran vaihtoajat, ruokavalio, käyttäytymissäännöt, yhteiset käytännöt - Asioita ei tarvitse kirjata paperille, esimerkiksi pelkkä Watsup-keskustelu riittää. Tärkeintä on kukin osapuoli voi siitä tarkastaa, mitä on sovittu, kun oma muisti pettää. Ja välillä yhteisistä keskusteluista eri osapuolille jää täysin omat mielikuvansa. Kun asiat ovat kirjallisina, tekstistä on helppo tarkastaa, oltiinko lopputulemasta samaa mieltä.

2. Noudata yhteisesti sovittujasääntöjä - vaikka ne tuntuisivat tyhmiltä
Joskus toisten asettamat säännöt tai käytännöt voivat tuntua itsestä typeriltä, mutta koiran koulutuksen kannalta on tärkeää, että niitä noudatetaan kummassakin kodissa yhtäläisesti. Jos esimerkiksi koira toisessa kodissa saa lenkillä vetää ja toisessa ei, se saa ristiriitaisia signaaleja eikä ikinä opi käyttäytymään remmissä.

3. Jousta
Aina suunnitelmat eivät mene niin kuin sovittiin. Aikataulut pettävät, ilmenee uusia menoja tai sovitut asiat unohtuvat. Jotta yhteistyö olisi helppoa, kummankin puoleinen jousto on tärkeää.

4. Kunnioita toisten aikaa
Vaikka joustaminen on tärkeää, toisten aikaa täytyy myös kunnioittaa. Kukaan ei tykkää odotella tuntikaupalla saapuvaa koiraa tai koiran noutajaa.

5. Älä jää hautomaan vaan keskustele
Mikäli yhteiset säännöt eivät miellytä, myöhästelyt harmittavat tai watsup-kommunikaatio ei suju, puhu, äläkä jää kantamaan kaunoja. Kaikkien tavoite on kuitenkin pikkukoiran hyvinvointi ja suurin osa harmistuksista johtuu väärinymmärryksistä. Kun kommunikaatio on avointa, kaikki hyötyvät järjestelyistä.


Pikkukoirasta luopuminen on elämäni vaikein asia - pahempi kuin yksikään ero, sairastelut tai työkriisit - ja olen itkenyt tätä jo yli puoli vuotta - siitä asti, kun aloimme puhumaan miesystävän kanssa muutosta yhteiseen kotiin. Vaikeimmaksi asian tekee se, että päätös on kokonaan omani.

Koirasta luopumisen vaikeutta on vaikea selittää henkilölle, jolla ei koskaan ole ollut koiraa. Se on hiukan sama kuin yhtäkkiä joutuisit päättämään ettet näe veljeäsi/siskoasi enää ikinä. Ystävät yrittävät tukea sanomalla "ainahan voit ottaa uuden koiran", mutta miltä sinusta tuntuisi, jos joku sanoisi, että "ainahan voit adoptoida naapurista uuden veljen"? - Ei se ole sama asia. Koira on perheenjäsen siinä missä veli, sisko tai lapsikin.

Olen valtavan kiitoksen velkaa pikkukoiran toisille huoltajille siitä, että he ovat mahdollistaneet huoltajuuden. Jatkossakin otan pienen ilopillerin vastaan avosylin vastaan milloin vain pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi, mutta 100 kilometrin päässä se ei ole enää niin helppoa kuin ennen. Onneksi tiedän, että se asuu hyvässä kodissa, jossa siitä pidetään huolta, se saa tarpeeksi aktiviteetteja ja se pääsee säännöllisesti ulos peuhaamaan.

Ensi viikko on viimeinen viikko yhdessä ja nautimme yhdessä olosta koko sen ajan edestä.

Kahden maailman välissä

Jos et ole vielä kuullut, elän tällä hetkellä kahden maailman välissä. Toinen niistä on Espoossa ja toinen Hollolassa. 

Arkisin olen kiireinen kaupunkilainen. Töiden jälkeen juoksen harrastuksiin ja tapaamaan ystäviä. Maalaan, piirrän, kiipeän, joogaan, vierailen taidenäyttelyissä ja syön kohtuuttoman hintaisia illallisia ravintoloissa. Ystävät ovat elämäni suola, pikkukoira rakkain seuralaiseni. Elän kaupungin sykkeen mukana ja tavoittelen uraa, joka kasvaisi kunnianhimoni tahtiin. Kaupungissa kaikki on mahdollista, lähikauppa 24 tuntia auki, nepalilainen ravintola naapurissa ja joogasali kulman takana.  Kaikki erikoisliikkeet, nähtävyydet tai tapahtumat ovat vain yhden juna- tai metromatkan päässä. Aina, kun kysyn, löytyy kaveri, joka lähtee kupposelle, lounaalle tai lasilliselle parantamaan maailmaa.

Viikonloppuisin minusta tulee toinen ihminen. Pakkaan laukkuni ja matkaan maalle. Siellä minua odottaa toinen kotini ja se, mitä kutsun pikku-perheekseni. Maalla ei ole kiirettä, eikä 24h avoinna olevaa kauppaa. Siellä kulkee julkiset vain tunnin välein ja silloinkin sinne, minne et välttämättä haluisi mennä. En tunne sieltä paljon ketään enkä osaa suunnistaa lähimpään ruokakauppaan ilman karttaa. Silti haluan olla siellä, sillä siellä mieli lepää. Siellä tontin rajalta alkaa metsä, järvimaisemat ja luontopolut. Siellä ei ole kiire, elämää ei määritä strategiset tavoitteet tai 8:sta 22:een suorittaminen. Siellä on silmänkantamattomiin latuja, busseja, joissa takaovelta huudetaan kuskille heipat ja naapureita, joiden kanssa jutellaan aidan yli - ja ennen kaikkea yksi mies, jonka kanssa haluisin jakaa loppuelämäni.

Jo jonkun aikaa olen matkannut edestakaisin näiden kahden maailman välillä, mutta nyt keväällä on viimeinkin aika luopua toisesta - ainakin osittain. Valitettavasti ilman kaupunkielämän työtä en voi elää - enkä halua luopua urahaaveistani - mutta parin kuukauden sisällä siirrän suurimman osan omaisuudestani toiseen kotiini, maalle. Tämä tietenkin tarkoittaa isoa muutosta ja monesta tärkeästä asiasta luopumista - osasta niin rakkaasta, että sydäntäni raastaa pelkästään sen ajatteleminen.

En muuta vain sen toisen ihmisen takia tai koska kaipaisin kiireestä taukoa - vaan koska tämän kaupunkielämän olen jo nähnyt. Olen juossut näyttelyissä, ravintoloissa ja kaupunkitapahtumissa jo aikani - eivätkä ne mihinkään katoa, vaikka paikkakuntani olisi kauempanakin. Sen sijaan haluan kokea, mitä uusi maailma tuo ja jakaa sen jonkun tärkeän kanssa. Toivon, että maiseman muutos tuo paljon uutta nähtävää ja koettavaa - sekä uusia ystäviä, harrastuksia ja asioita, joista on vaikea luopua.