Hollola-life

Puolitoista vuotta sitten muutin suurimman osan tavaroistani Hollolaan, vuosi sitten siirsin Maistraatin kirjat ja puoli vuotta sitten viimein kärräsin viimeisimmätkin tavarani rippeet tänne Espoon työasunnosta. Vasta silloin minusta oikeasti tuli mielessäni hollolalainen. Hollolalaisuus ei tarkoittanut vain tavaroiden muuttoa, vaan koko ajatusmaailman muutosta.

Ensimmäiset erot pääkaupunkiseudun ja tämän maalaiskunnan välillä huomasin bussissa - tai linkussa, kuten täällä sanotaan. Nousin lähes tyhjään linja-autoon ja sain matkata Lahdesta Hollolaan rauhallisessa hiljaisuudessa. Kun viimein yksi matkustajista oli jäämässä kyydistä, hän pysäytysnappia painettuaan kipitteli keskioville. Bussi hidasti, ovet avautuivat ja matkustajan ääni kajahti kirkkaasti käytävällä. "Kiitos!", hän huikkasi ja poistui kyydistä. Olin tippua penkiltäni hiljaisuuden rikkoutuessa. Sama toistui jokaisen matkalaisen jäädessä kyydistä.

Kun tuli minun vuoroni poistua, emmin. Pääkaupunkiseudulla busseissa oli toki kokoajan ahtaampaa ja kovempi melu, mutta siellä matkustettiin silti omissa oloissa, eikä muita matkalaisia häiritä huudoilla. Totesin, että tämä on varmaan sitä maalaisseudun lähimmäisen lämpöä ja huikkasin kiitokset lähtiessäni.

Seuraavalla bussimatkalla tuo lähimmäisen lämpö oli syvästi mielessäni, kun uskaltauduin kysymään kuskilta neuvoa. En ollut ihan varma, mitä kautta bussi kulki ja kysyin menisikö se määränpääni kautta. Autonkuljettaja käänsi penkiltään päätään, tarkasteli minua hetken ja tokaisi "Jaa-a, enpä kyllä tiedä." Sitten hän käänsi päänsä takaisin menosuuntaan keskustelun päättymisen merkiksi. Tyrmistyneenä nousin bussista ja lähdin kännykällä selvittelemään reittivalintaani. Ei se sitten tainnutkaan olla päijät-hämäläistä lähimmäisen lämpöä, ajattelin. Samanlaiseen "mitäs sä nyt tuut kyselee?"-asenteeseen törmäsin myöhemmin muuallakin.

Nyt 1,5 vuoden jälkeen alan ymmärtämään tätä Hollola-lifeä. Täällä maalla eletään periaatteessa kauenpana toisistaan, mutta silti lähellä. Pihalla naapurit moikkaavat, mutta eivät tuppaa kylään. Lenkkipoluilla satunnaiset vastaantulijat saattavat tulla juttelemaan, mutta muihin pidetään kohtelias välimatka ja annetaan mahdollisuus perääntyä keskustelusta. Keskusteluissa ollaan suoria ja välittömiä. Jos bussikuski ei tiedä, mitä kautta kuljetaan, ei sitä jäädä vatvomaan. 

Asiat tapahtuvat omalla ajallaan. Linja-autot lähtevät päätepysäkiltä ajallaan, mutta välipysäkeillä on turha katsella virallisia aikatauluja. Täällä nauretaan tulospaineille ja kaiken mittaroinnille. Tärkeämpää on tekeminen ja työn jälki - se miltä ihmisestä tuntuu, ei se, miltä asiat näyttävät. Hollolassa parasta on luonto ja ulkoilumahdollisuudet. Talvella hiihtoladut alkavat miltei takapihalta. Lähimmälle kaupalle kävelee vartissa. Kunnan palvelut löytyvät kaikki samasta keskittymästä ja lääkärille saa ajan tarvittaessa nopeasti. 

Hollolalaisuus tarkoittaa minulle tietynlaista kiireettömyyttä, välittömyyttä, toisten yksityisyyden kunnioittamista, mutta silti välittämistä. Monen vuoden pääkaupunkiseutulaisen kiireen ja suorittamisen jälkeen tämä hollolalaisuus tekee ihan hyvää.