Eräänä päivänä heräsin Hollolasta kotiäitinä. Voisin vaikka vannoa, että siitä on vain pari kuukautta, kun olin vielä kiireinen uranainen Espoosta - mutta todellisuudessa lapsen syntymästä on jo 5 kuukautta. En vieläkään osaa käsittää, kuinka valtavasti elämä on muuttunut puolessa vuodessa. Eikä vain vanhemmuuden takia - vaan koko maailma on muuttunut.
Kun 10 maissa havahdun hereille omasta sängystä, vieressä tuhisee lapsi. Yön aikana heräsimme kahdesti syömään. Kasin maissa siirsin lapsen viereeni nukkumaan, kun mies oli lähtenyt töihin. Vuosi sitten olisin ollut jo töissä, pitänyt pari palaveria ja vastannut tusinaan sähköpostia. Äitiyslomalla aika kulkee omaa tahtiaan. Yhdessä päivässä en saa aikaiseksi mitään, mutta yhdessä yössä lapsi tuntuu kasvavan ainakin yhden vaatenumeron verran. Se on kuin aikaparadoksi. Toisaalta mitään ei tapahdu - toisaalta tapahtuu vaikka mitä.
Viime viikolla lapsi viimeinkin alkoi kierähtelemään selältä vatsalle. Seurasimme miehen kanssa yrityksiä kuin suurempaakin sirkusshowta. Kaikki muut samanikäiset lapset osasivat nämä temput jo kuukausi sitten. En tiedä osaanko enää keskustella ns. normaaleista aiheista. Kun joku kysyy, mitä kuuluu, alan selittämään silmät kiiluen, kuinka lapsi on juuri oppinut tarraamaan jalkoihinsa - aivan, kuin hän olisi löytänyt atomin ytimen ja ehdolla Nobelin fysiikan palkinnolle. Onneksi on vertaistukea. Muut äidit ymmärtävät hulluuteni. Turha oli raskausaikana hokea, että "musta ei tuu sitt sellasta äitiä, joka puhuu vaan lapsistaan". Ei ole mitään muita puheenaiheita. Elämässä ei yksinkertaisesti tapahdu muuta!
Tuntuu kuin olisin pudonnut Liisan kaninkolosta toiseen maailmaan. Kaukana ovat pääkaupunkiseudun työkiireet ja tulospaineet. Vielä keväällä suunnittelin, että syksyllä sitten reissaan junalla moikkaamaan kavereita ja työkavereita vauvan kanssa. Pandemia on vienyt viimeisimmänkin innon matkustaa Helsinkiin. Täällä maalla olemme turvassa väenpaljoudelta ja ahtaudelta. Niinä päivinä, kun matkustan bussilla Lahden keskustaan, tuskailen sitä, kuinka lähelle ihmiset tulevat - rattaiden kanssa, kun ei pääse niin kätevästi karkuun.
Vuosi sitten suurimmat haasteeni olivat, kuinka saada markkinointibudjetti kestämään koko vuodelle ja saada sillä parhaat tulokset. Nyt laskeskelen syöttövälejä ja yritän hahmottaa kaupungilta parhaita paikkoja imettää ja vaihtaa vaipat. Kun näen somessa kuvia illanvietoista kaupungin vilinässä, se tuntuu niin vieraalta. Missä vaiheessa näin kävi? Missä vaiheessa "aikuistuin" ja aloin arvostaa rauhallista kotielämää?
Mikä sitten ei ole muuttunut? Me olemme edelleen miehen kanssa tiimi. Kun ennen laadimme kesäksi sotasuunnitelmia Euroopan valloitukseen, nyt punomme juonia lapsen nukuttamiseen. Kun toinen väsyy hyssyttelyyn ja hytkyttelyyn, toinen astuu tilalle. Illalla sänkyyn nukahtaa kaksi yhtälailla väsynyttä vanhempaa. Euroopanvalloituksia ja yhteistä aikaa on ikävä, mutta ilman lastakin reissaaminen on nyt mahdotonta.
Kun vihdoin palaan äitiysloman jälkeen työelämään, toivon, että voin pitää palan tästä maailmasta: maaseudun rauhallisen ajatusmaailman, ihmisläheisyyden, turhan stressin välttelyn ja seesteisyyden - mutta sitä ennen tämä maailma ehtii muuttua vielä moneen kertaan - toivottavasti parempaan suuntaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti