Vajaa 3 viikkoa hoitovapaalta palaamiseen. Samaan aikaan pelottaa, jännittää ja olen innoissani. On kivaa päästä arkipäiviksi aikuisten ihmisten pariin, näyttää kynteni osaamisalueellani ja työskennellä designin parissa, mutta pelottaa, koska...
Mitä jos en osaa enää mitään
Tätä olen hokenut koko hoitovapaani ajan: työalani digimedia muuttuu ja kehittyy koko ajan. Järjestelmät ja algorytmit päivittyvät ja uusia ohjelmia tulee lisää. Se, mikä oli eilen toimiva juttu, voi nyt olla menneisyyttä. Mitä, jos olen pudonnut vuodessa kehityksen kärryiltä? Mitä, jos en opi uutta? Vaikka olen vuoden ajan yrittänyt seurata alan trendejä ja osallistua erilaisiin webinaareihin, tekeminen on kuitenkin eri asia kuin asiasta kuuleminen.
Jos työnantaja on löytänyt parempia tilalle
Mitä siis jos seuraajani on minua parempi?! Mitä, jos he ovat tajunneet, että tällä uudella työntekijän avulla saamme enemmän aikaiseksi! Ja jos hän on muutenkin hurmaavampi, sosiaalisempi ja paremmin pukeutuva. Noh, omassa työpaikassani seuraajani, pomoni ja puolet työkavereistani ovat vaihtuneet, ja tilalle on tullut liuta uusia työntekijöitä - eli ehkä liuta minua parempia ihmisiä.
Jos en osaa enää pukeutua edustavasti
Kun on yli vuoden pukeutunut kotiverkkareihin, ei meikkaa tai käy kampaajalla ja vetäisee vain mammanutturan niskaan, töihin pukeutuminen kuulostaa järisyttävältä muutokselta. Osaankohan edes meikata enää tai ovatko työvaatteet sopivia - tai muodikkaita. Pukeutumisen helppous on ollut niin rentouttavaa, että työasun miettiminen tuntuu valtavalta hommalta.
Mitä, jos työnantaja ei jousta perheen takia
Ennen saatoin helposti tehdä pitkiä työpäiviä ja joustaa työajoista. Nyt on pakko lähteä kotiin tiettyyn aikaan hakemaan lasta päiväkodista. Ja mitä, jos päiväkodista soitetaan kesken tärkeän kokouksen, että nyt täytyy noutaa sairas lapsi kotiin? Ymmärtääköhän työnantaja tätä? Tuolla on kuitenkin liuta innokkaita, nuorempia, lapsettomia työnhakijoita, jotka mieluusti ottaisivat minun työpaikkani.
Mitä jos työmatkani venyvät liian pitkiksi
Ennen lasta meillä oli miehen kanssa hyvin toimiva asumisjärjestely: viikot asuin Espoossa työasunnollani, etäpäivät ja viikonloput kotonamme Hollolassa. Lapsen kanssa tämä ei ole mahdollista - joten nyt matkaan 1,5-2 tuntia suuntaansa joka päivä - kunnes löydämme uuden asunnon lähempää Lahden juna-asemaa. Saatan siis työpäivän lisäksi viettää jopa 4 tuntia työpäivän lisäksi poissa kotoa. 1-vuotiaan lapsen kanssa tämä poissaolo on raastavaa, mutta onneksi minulla on mies, joka pärjää lapsen kanssa yhtä hyvin ja teen nelipäiväistä viikkoa.
Tiedän, että monelle hoitovapaalta työelämään palaavalle lapsen päiväkotiin jättäminen on henkisesti vaikea juttu, mutta itse en tätä pelkää. Tyttäremme on niin kiinnostunut muista ihmisistä ja lapsista, että hän viihtyy varmasti päiväkodissa. Lisäksi siellä tarjotaan paljon järkevämpää ohjelmaa, mitä minä en ikinä osaisi järjestää. Tilanteet voivat tietysti muuttua. Mitä, jos lapsi alkaa potemaan kauheaa ikävää eron hetkellä tai ei enää nuku öitään hyvin muutoksen takia?
Tuhannet äidit käyvät näitä samoja tunteita läpi joka vuosi. En siis ole yksin. On ollut lohduttavaa kuulla ystäviltä, että alkuhaparoinnin jälkeen töihinpaluu on sujunut yllättävän hyvin. Silti ennen kuin meidän perhearki alkaa rullaamaan ja löydän paikkani työyhteisössämme, minulla on hiukan jännitettävää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti