Vanhemmuuden sudenkuopat

Vanhemmuuden sudenkuopat ovat niitä koloja, joihin äideillä ja isillä on vaara vajota. Ne on niitä muka itsestäänselviä lapsenkasvatuksen haasteita, joita jokainen vanhempi luulee selvittävänsä helposti - mutta, kun ne osuvat kohdalle, ei se olekaan niin yksiselitteistä. Tunnistatko nämä?

Lapsenkehityksen kilpajuoksu

"Meidän 2-vuotias piirtää jo monalisa-piirroksia, hoitaa aamutoimet itsenäisesti, kakkii pottaan jo puolivuotiaana ja käy nyt meidän puolesta kaupassa". Tiedättehän nämä ihmiset? Vaikka sitä, kuinka hokisi itsekseen, että jokainen lapsi kehittyy omaa tahtiaan ja omaa omat erityistaitonsa, sitä silti salaa vertaa lastaan kaikkiin muihin lapsiin. Kuka sanoi ensimmäisen sanan? Kuka nousi ensimmäisenä kävelemään? Kuka puhuu jo täydellisiä lauseita? Kuka pyöräilee ilman apupyöriä?

Meillä kyse on nyt pottailusta. Vaikuttaa siltä, että kaikki maailman muut 2-vuotiaat osaavat käydä jo vessassa itsenäisesti ja ovat yökuivia - mutta meidän kohta 3-vuotiasta se ei kiinnosta tippaakaan. Olemme seilanneet pienten onnistumisten välillä, mutta aina, kun luulen, että kehitystä tulee, tyttö vetää takapakkia, eikä suostu pytylle ollenkaan. Ongelmaa ei auta tippaakaan some-ryhmien jatkuvat "joko lapsesi on yökuiva" -kyselyt, joihin vastaavat vain ne, joilla lapset eivät enää vaippaa kaipaa. Tosi asia on se, että lapsi oppii kuivaksi sitten, kun hän on valmis. Siihen ei auta etevät vanhemmat, tsemppailut ja tarrakirjat (believe me, niitäkin on kokeiltu!).

Onko hän normaali? Kehittyykö hän oikeaa tahtia?

"Normaali lapsi"

Tämän olen kuullut uskomattoman monta kertaa: aina, kun joku varhaiskasvatuksen tai terveydenhuollon ammattilainen sanoo, että lapsessanne on jotain erityistä, joka vaatii lisätutkimuksia, vanhemman reaktio on "Eikä! Meidän lapsi on ihan normaali!". Ja niinhän se onkin! Vaikka lapsella olisi kehityksellisiä haasteita, autismi, adhd tai muuta - hän on silti se normaali, iloinen, ihastuttava, rakas itsensä.

Lapsen kasvattajana kaikki poikkeava lapsen kehityksessä on pelottavaa - vaikkakin me joka päivä kohtaamme aikuisia ihmisiä, joilla on ollut samanlaisia kehityshaasteita - ja he elävät ihan "normaalia" elämää. Yleensä vanhempi elää niin läheistä elämää lapsensa kanssa, ettei hän välttämättä näe lapsen poikkeavuutta. Kun siis joku ammattilainen tulee ehdottamaan lisätutkimuksia, tämä on mahdollisuus päästä ymmärtämään lasta paremmin - tai osoittamaan, että ammattilainen oli tällä kertaa väärässä.

Ylipaapoja vai heitteillejättäjä

Haluan lapselleni parasta! Tottakai. Mutta haluan samaan aikaan, että hän pärjää omillaan, kun minusta aika jättää. Mistä löydetään se kultainen keskitie, jossa lasta kannustetaan tarpeeksi, mutta annetaan hänen oppia omista epäonnistumisistaan? Vanhemmalle olisi niin helppo tasoittaa tietä lapselleen ja pitää huolta, että hän saa aina parasta. Mutta miten hän sitten oppii selviytymistaitoja, epäonnistumisten kestämistä, vähällä pärjäämistä tai sympatiaa vähempiosaisia kohtaan, jos hän ei ole koskaan kokenut vastoinkäymisiä.

Vähän niin kuin jokaisen vanhemman on joskus tehtävä se päätös, milloin lopettaa lapsensa nukuttaminen. Pienelle vauvalle vanhemman läsnäolo nukahtaessa on tärkeää, mutta mitä isommaksi lapsi kasvaa, sitä tärkeämpää lapsen on taitaa nukahtamisentaito yksin. Ei äiti voi enää 13-vuotiaan vieressä istua joka ilta. Vanhemmalle tämä on tietysti raastavaa. Sitä on kohdattava lapsen itku ja kaipuu, mutta samaan aikaan vakuutettava hänelle - ja itselleen - että tämä kyllä pärjää. Ennen pitkää (ja välillä nopeastikin) lapsi oppii, että vanhemmat ovat kyllä lähellä vaikka eivät ihan vieressä istukaan - ja että rauhoittua voi itsestäänkin. Tätä se koko vanhemmuus on: näiden rajojen etsimistä.

Vaikka en tykkää pääsiäismunien muovikrääsästä, lapsi sai pääsäisenä yllätysmunan - eikä tykännyt suklaasta.

Sosiaalinen paine

Helmi jo pyöräilee päiväkotiin. Onnilla ja Viljamilla on paljasjalkakengät. Iiriksellä, Väinöllä ja Ossilla on keinu ja hiekkolaatikko pihallaan. Nyt kaikki muut lapset seuraavat Pipsa-possua ja hamstraavat Frozen-leluja. Kai teillä on oma tonttuovi, itsetehty adventtikalenteri, pääsiäismunajahti, itse väsätyt pääsiäisvitsat ja vappuna 3 helium-vappupalloa? 

Tuntuu, että lapselle on mahdotonta luoda "onnellista lapsuutta" ilman, että seuraa, mitä muut vanhemmat tekevät. Mitä vanhemmaksi hän kasvaa, sitä enemmän hän vertaa, mitä muilla lapsilla on.

Miten minä esimerkiksi selitän lapselle, miksei hän saa vappupalloa - kun se on mielestäni roskaava kertakäyttöinen muoviturhake - kun kaikilla muilla lapsilla on sellainen? Joko pyörrän eettisen ajatusmaailmani ja annan sen hänelle - tai sitten olen epäreilu äiti.

Ei tämä vanhemmuus ainakaan helppoa ole.

Lapsi pilalla

Olisi kiva, jos lapsesta olisi yksi käyttöopas. Sellainen universaali kaikkeen pätevä, EU-standardoitu. Lopussa olisi aakkoshakemisto, josta voisi etsiä haluamansa kohdan vaivattomasti. Mutta ei. On sata suositusta, kehotusta ja kieltoa. Tuntuu, että olen rikkonut puolia niistä kielloista tietämättäni - kun ei ole sitä käyttöohjetta. Osan kanssa olen saanut pähkiä pääni puhki, käytänkö sitä globaalia amerikkalaista tutkimustietoa vai Suomen neuvolan suosituksia. Tein niin tai näin, lapsi on jo pilalla. Häntä ei ole kasvatettu kaikkien hyvien oppien mukaisesti.

Kaikkien kieltojen ja suositusten laajuus alkoi valjeta minulle neuvolan fyssari-ryhmävideopuhelussa. Siellä toinen äiti kysyi, että olihan se niin, että pientä lasta ei saanut vielä istuttaa sylissä, koska oli nähnyt linjalla toisen äidin pitävän lasta sylissään näin. Fyssari kertoi, että tämä oli totta. Liian pienen lapsen selkä ei vielä kestä istumista. No me oltiin se toinen äiti ja istuva lapsi. Meidän pikkuneiti nojaili sylissä käteeni niin kuin hän aika usein tekee. Olisipa joku kertonut tämän 2 kuukautta sitten!

Seuraavaksi kerrottiin, kuinka seisottaminen ennen aikojaan on pahaksi ja hyppykeinut ja taaperokärryt kiellettyjä. Myöhemmin tutkiskeltuani lista näistä kielletyistä asioista on vain jatkunut:

Nokkamukit ovat haitallisia, koska ne voivat aiheuttaa väärän nielaisumallin ja äännevirheitä.

Sitterissä vauvaa voi pitää vain lyhyitä aikoja, esimerkiksi 10-20 minuuttia, koska siinä istuessa lapsi käyttää yksipuolisesti vain vatsalihaksiaan. 

Samoin turvakaukalossa lasta ei suositella pidettävän pitkään tai nukutettavan.

Tv:n katselu on haitallista, koska “Suodattamaton ärsyketulva voi aiheuttaa pienelle lapselle peruuttamatonta haittaa”. 

Nukkumisasiat ne vasta säänneltyjä onkin: 

Unipesää ei saa käyttää perhepedissä. Tukes suosittelee, että unipesää käytetään vain, kun aikuinen on hereillä ja pystyy valvomaan vauvaa.

Sängyssä kosteussuojien käyttöä tulisi välttää, koska ne eivät päästä lävitseen ilmaa. Niiden rakenteen takia on olemassa vaara, että vauva ei saa happea, jos hän on jostain syystä kääntynyt vatsalleen ja on kasvot osittain vasten patjaa.

Perhepetiä ei tukehtumisvaaran takia suositella. Myös puoliunessa imettäminen on riski vauvalle.

Aikaisemmin kuin puolivuotiaana vauvan sängyn siirtämistä omaan huoneeseen ei suositella.

Irtopeiton sijaan suositellaan unipussia tai vastaavaa vaatetusta. Irtopeitto voi kietouta vauvan ympärille aiheuttaen tukehtumisriskin.

Vauvaa ei tule nukuttaa nojatuolissa, sohvassa eikä turvaistuimessa.

Tyynyjä tai pehmoleluja ei tule laittaa vauvan sänkyyn.

Kätkytkuoleman ehdottomasti merkittävin riskitekijä on vatsallaan nukuttaminen. Myös kylkiasento, pehmeä, upottava nukkumisalusta, vieressä nukuttaminen ja liiallinen kuumuus lisäävät riskiä.

Meillä on käytetty irtopeittoa, kosteussuojia, tyynyjä ja pehmoleluja sängyssä sekä nukutettu vierellä. Lapsi on nukkunut öitä kyljellään (auttoi vatsavaivoihin) ja päikkäreitä sohvalla (oli näköetäisyydellä). Ja ken äiti nyt ei olisi lastaan imettänyt puoliväsyneenä! Lapsi siirtyi 2 kuukautisena omaan sänkyynsä, omaan huoneeseensa. Sen jälkeen koko perheen unen laatu parani, kun en enää herännyt lapsen jokaiseen ynähdykseen eikä lapsi havahtunut aikuisten jutteluun. Nokkamukia olemme käyttäneet silloin tällöin soseruokailun yhteudessä. Hän on nukkunut sitterissä ja turvakaukalossa sekä katsonut sivusilmällä telkkaria. Lapsi on siis ihan pilalla!

Onneksi asioista on monenlaisia suosituksia. Esimerkiksi Vau.fi:n jutun mukaan perhepsykolofi Jaana Pajunen suosittelee, että lapsi nukkuu ainakin ensimmäiset kuukaudet vanhempiensa lähellä - mutta esim. Ranskassa suositellaan, että lapsi siirretään jo syntymästä lähtien omaan sänkyyn ja huoneeseen. Suurin osa kielloista ja suosituksista on tarkoitettu lapsen turvallisuuden takaamiseksi, mutta valtaosa ihmisistä selviää kuitenkin aikuiseksi näistä tietämättä. Lisäksi säännöt vaihtuvat usein. Kuten ystävänikin tokaisi "Vastahan nokkamukit oli ok!" -  ja mm. pienten lasten mediankäytön suosituksetkin ovat muuttuneet viime aikoina. Pitää myös muistaa, että valtaosa näistä säännöistä on kuitenkin vain suosituksia.

Haluisin nähdä sen lapsen, joka on kasvanut kaikkien oppien mukaisesti. Tuliko hänestä parempi ihminen? Oppiko hän kävelemään ennen aikojaan? Puhuiko R:iä ja S:siä ennen muita? Oliko hänellä onnellisempi lapsuus? Epäilen. Eiköhän tärkeintä ole kuitenkin rakastavat vanhemmat, jotka tekevät parhaansa lapsen kehityksen ja turvallisuuden eteen. Ja tuo meidän pilattu lapsi on sellaisenaan aivan täydellinen!

* Lähteen linkitetty väittämiin

Etsi kuvasta virhe. (P.s. Se ei ole lapsi)