Vanhemmuuden sudenkuopat

Vanhemmuuden sudenkuopat ovat niitä koloja, joihin äideillä ja isillä on vaara vajota. Ne on niitä muka itsestäänselviä lapsenkasvatuksen haasteita, joita jokainen vanhempi luulee selvittävänsä helposti - mutta, kun ne osuvat kohdalle, ei se olekaan niin yksiselitteistä. Tunnistatko nämä?

Lapsenkehityksen kilpajuoksu

"Meidän 2-vuotias piirtää jo monalisa-piirroksia, hoitaa aamutoimet itsenäisesti, kakkii pottaan jo puolivuotiaana ja käy nyt meidän puolesta kaupassa". Tiedättehän nämä ihmiset? Vaikka sitä, kuinka hokisi itsekseen, että jokainen lapsi kehittyy omaa tahtiaan ja omaa omat erityistaitonsa, sitä silti salaa vertaa lastaan kaikkiin muihin lapsiin. Kuka sanoi ensimmäisen sanan? Kuka nousi ensimmäisenä kävelemään? Kuka puhuu jo täydellisiä lauseita? Kuka pyöräilee ilman apupyöriä?

Meillä kyse on nyt pottailusta. Vaikuttaa siltä, että kaikki maailman muut 2-vuotiaat osaavat käydä jo vessassa itsenäisesti ja ovat yökuivia - mutta meidän kohta 3-vuotiasta se ei kiinnosta tippaakaan. Olemme seilanneet pienten onnistumisten välillä, mutta aina, kun luulen, että kehitystä tulee, tyttö vetää takapakkia, eikä suostu pytylle ollenkaan. Ongelmaa ei auta tippaakaan some-ryhmien jatkuvat "joko lapsesi on yökuiva" -kyselyt, joihin vastaavat vain ne, joilla lapset eivät enää vaippaa kaipaa. Tosi asia on se, että lapsi oppii kuivaksi sitten, kun hän on valmis. Siihen ei auta etevät vanhemmat, tsemppailut ja tarrakirjat (believe me, niitäkin on kokeiltu!).

Onko hän normaali? Kehittyykö hän oikeaa tahtia?

"Normaali lapsi"

Tämän olen kuullut uskomattoman monta kertaa: aina, kun joku varhaiskasvatuksen tai terveydenhuollon ammattilainen sanoo, että lapsessanne on jotain erityistä, joka vaatii lisätutkimuksia, vanhemman reaktio on "Eikä! Meidän lapsi on ihan normaali!". Ja niinhän se onkin! Vaikka lapsella olisi kehityksellisiä haasteita, autismi, adhd tai muuta - hän on silti se normaali, iloinen, ihastuttava, rakas itsensä.

Lapsen kasvattajana kaikki poikkeava lapsen kehityksessä on pelottavaa - vaikkakin me joka päivä kohtaamme aikuisia ihmisiä, joilla on ollut samanlaisia kehityshaasteita - ja he elävät ihan "normaalia" elämää. Yleensä vanhempi elää niin läheistä elämää lapsensa kanssa, ettei hän välttämättä näe lapsen poikkeavuutta. Kun siis joku ammattilainen tulee ehdottamaan lisätutkimuksia, tämä on mahdollisuus päästä ymmärtämään lasta paremmin - tai osoittamaan, että ammattilainen oli tällä kertaa väärässä.

Ylipaapoja vai heitteillejättäjä

Haluan lapselleni parasta! Tottakai. Mutta haluan samaan aikaan, että hän pärjää omillaan, kun minusta aika jättää. Mistä löydetään se kultainen keskitie, jossa lasta kannustetaan tarpeeksi, mutta annetaan hänen oppia omista epäonnistumisistaan? Vanhemmalle olisi niin helppo tasoittaa tietä lapselleen ja pitää huolta, että hän saa aina parasta. Mutta miten hän sitten oppii selviytymistaitoja, epäonnistumisten kestämistä, vähällä pärjäämistä tai sympatiaa vähempiosaisia kohtaan, jos hän ei ole koskaan kokenut vastoinkäymisiä.

Vähän niin kuin jokaisen vanhemman on joskus tehtävä se päätös, milloin lopettaa lapsensa nukuttaminen. Pienelle vauvalle vanhemman läsnäolo nukahtaessa on tärkeää, mutta mitä isommaksi lapsi kasvaa, sitä tärkeämpää lapsen on taitaa nukahtamisentaito yksin. Ei äiti voi enää 13-vuotiaan vieressä istua joka ilta. Vanhemmalle tämä on tietysti raastavaa. Sitä on kohdattava lapsen itku ja kaipuu, mutta samaan aikaan vakuutettava hänelle - ja itselleen - että tämä kyllä pärjää. Ennen pitkää (ja välillä nopeastikin) lapsi oppii, että vanhemmat ovat kyllä lähellä vaikka eivät ihan vieressä istukaan - ja että rauhoittua voi itsestäänkin. Tätä se koko vanhemmuus on: näiden rajojen etsimistä.

Vaikka en tykkää pääsiäismunien muovikrääsästä, lapsi sai pääsäisenä yllätysmunan - eikä tykännyt suklaasta.

Sosiaalinen paine

Helmi jo pyöräilee päiväkotiin. Onnilla ja Viljamilla on paljasjalkakengät. Iiriksellä, Väinöllä ja Ossilla on keinu ja hiekkolaatikko pihallaan. Nyt kaikki muut lapset seuraavat Pipsa-possua ja hamstraavat Frozen-leluja. Kai teillä on oma tonttuovi, itsetehty adventtikalenteri, pääsiäismunajahti, itse väsätyt pääsiäisvitsat ja vappuna 3 helium-vappupalloa? 

Tuntuu, että lapselle on mahdotonta luoda "onnellista lapsuutta" ilman, että seuraa, mitä muut vanhemmat tekevät. Mitä vanhemmaksi hän kasvaa, sitä enemmän hän vertaa, mitä muilla lapsilla on.

Miten minä esimerkiksi selitän lapselle, miksei hän saa vappupalloa - kun se on mielestäni roskaava kertakäyttöinen muoviturhake - kun kaikilla muilla lapsilla on sellainen? Joko pyörrän eettisen ajatusmaailmani ja annan sen hänelle - tai sitten olen epäreilu äiti.

Ei tämä vanhemmuus ainakaan helppoa ole.

Prinsessahuijaus

Lapsena rakastin prinsessatarinoita. Niitä, jossa kaunotar pukeutuu isoihin mekkoihin ja prinssi tulee pelastamaan hänet kaiken kauheuden keskeltä. Minäkin unelmoin prinssi rohkeasta. Siitä komeasta miehestä, joka veisi kaikki murheet pois. Sadun loppupäässä häämöttää aina häät ja fraasi "he elivät onnellisena elämänsä loppuun." En halua enää lukea noita tarinoita tyttärelleni. Ne opettavat ihan vääriä asioita.

Vai mitä mieltä olet siitä, että tuntematon mies suutelee nukkuvaa naista - sekä Lumikissa, että Ruususessa? Tai siitä, että prinssi ihastuu neitoon, mutta ei tunnista häntä ryysyissä - Tuhkimossa? Lisäksi kaikissa noissa vanhoissa perinteisissä tarinoissa nainen on heikko ja alistuva. Hän kestää sisarpuolien ilmeilyt ja julman äitipuolen. Aina tarvitaan Prinssi Rohkea asioiden muuttamiseksi. Pahinta on tuo loppufraasi "ja he elivät onnellisesti elämänsä loppuun asti". Aivan kuin miehen mukaan astuminen veisi kaikki elämän haasteet mennessään.

Tämän haluisin opettaa lapselleni: Jos haluat muuttaa asioita, älä jää odottamaan Prinssi Rohkeaa. Sinä pystyt muuttamaan asioita ihan itse. Me aikuiset olemme ihan itse vastuullisia omasta onnellisuudestamme - eivät puolisomme, joille prinsessasatujen siivittämänä ladataan välillä liiankin suuria odotuksia.

Se on mahtavaa, jos löydät rinnallesi jonkun hyvän tyypin, mutta älä odota, että hän vie kaikki murheesi pois. Oma avopuolisoni on pelastanut minut tuhannesti arjen ongelmien keskeltä (joista olen aina kiitollinen), mutta se ei ole hänen tehtävänsä, enkä voi pitää sitä itsestäänselvyytenä.

Pelkään, että nuo vuosisatoja vanhat tarinat satukirjoissa ovat alkujaan tarkoitettu luomaan naisista passiivisia toimijoita, jotka jäävät kotiin odottamaan pelastajaansa. Kun tytöt huijataan uskomaan onnelliseen loppuun, jonka vain avioliitto tuo, siitä voi helposti tulla elämän päämäärä. Ja sitten tulee ongelmia, kun puoliso ei aina käyttäydy kuin prinssi tai voi taata onnellista loppuelämää.

Lapset ottavat saduista roolimalleja.
Siksi saduilla on väliä.

Mutta onneksi nykynuoriso lukee myös toisenlaisia satuja. Myös niitä, joissa prinsessat eivät nai pelastajaansa, ottavat lohikäärmettä kiinni "sarvista" ja luovat oman onnellisen loppunsa. Eikö niin?