Katkera ämmä

Viime aikoina mediassa on ollut paljon puhetta siitä, kuinka naiset puhuvat pahaa puolisoistaan. Naisten puhe on huomattavasti ilkeäsävyisempää kuin miesten. Rohkenipa jopa yksi työkavereistani väittää, etteivät miehet koskaan puhu pahaa vaimoistaan kavereilleen. Mistä näitä ilkeitä ämmiä sitten syntyy?

Tässä yksi tosielämän esimerkki:

Nainen kompasteli olohuoneen lattialla lojuviin muovipusseihin, joissa mies säilöi tavaroitaan. Ne eivät myöskään olleen kovin kaunis sisustuselementti. Imuroidessa ne piti nostaa sivuun, mutta niitä ei voinut missään nimessä siirtää muualle - muutoin mies ei löytäisi niitä, kun olisi tarve. Nainen ehdotti, josko pusseille löytyisi jokin toinen säilytyspaikka. Mies lupasi tehdä asialle jotain. 

Kun 4 viikkoa myöhemmin nainen taas kerran kompastui lattialla lojuviin muovipusseihin, hän päätti muistuttaa miestä asiasta. Vastaukseksi hän sai vain kommentin, ettei tarvitse nalkuttaa koko ajan. Kun nainen tapasi ystävänsä, hän sanoi tälle “... se on niin laiska, ettei se saa edes tavaroita kerättyä olohuoneen lattialta.” Naisesta oli tullut ilkeä ämmä.

Jos mies ei kuuntele, nainen etsii jonkun, joka kuuntelee - ja usein tämä on ystävä. Kun samantapaisia asioita kertyy iso lista, ilkeästä ämmästä muodostuu katkera ämmä. Sama kuvio voi tapahtua missä suhteessa tahansa, oli se sitten työ-, parisuhde- tai perhe.

Työympyröissä törmäsin kerran tilanteeseen, jossa kollega kuittasi työkaverinsa valituksen sanoilla "se nyt valittaa aina". Mielessäni näin taas yhden katkeran ämmän syntyvän. Kun henkilön valitukset sivuutetaan kerta toisensa jälkeen, ihminen katkeroituu. Katkera ihminen ei ole kovin hyvä työntekijä - puoliso - tai perheenjäsen.

Tämä katkera ämmä taannoin otti ja lähti parisuhteesta. Toki taustalla oli muutakin kuin lattialla lojuvat muovipussit, mutta suurin osa niistä asioista olisi voitu ratkoa kommunikoinnilla. Hyvät ihmiset, jos haluatte pitää kiinni puolisoistanne, työkavereistanne tai perheenne jäsenistä - ottakaa valitukset tosissaan, kommunikoikaa ja kuunnelkaa. Valituksen takana on nimittäin usein oikea asia.

Nykyään minä teen kaikkeni, jotta minusta ei tule enää katkeraa ämmää.

1. nimipäivä

N. 35 vuotta sitten äitini istui teatterisalissa ja ihaili Seela Sellan näyttelijätyötä. Tuolta istumalta hän päätti nimetä syntymättömän lapsensa hänen mukaansa. Nyt marraskuussa 22. päivä minä vietän ensimmäistä Seelan nimipäivääni. 

4-vuotiaan Seelan nimmariharjoituksia.

Vuonna 1981 synnyin tähän maailmaan, jossa ei ollut muita Seeloja kuin minä ja Seela Sella. Peruskoulussa luokkahuoneessa istui vierelläni monta Hannaa, Jenniä ja Heikkiä - mutta kun nimeni mainittiin, kenenkään muun ei odotettu vastaavan kuin minun.

Olisin halunnut olla kauniisti sointuva Helena tai Katriina. Mielestäni Seela oli nimenä kylmän suoraviivainen, mitääntarkoittamaton, kirjaimien yhdistelmä. Ja ennen kaikkea noilla kauniilla nimillä oli nimipäivä. Kadehdin veljeäni, joka vietti nimipäiväänsä isäni syntymäpäivänä. Hänellä oli siis yksi ylimääräinen juhlapäivä – sellainen joka minulta puuttui. Marraskuun viimeisenä päivänä kieltäydyin juhlimasta, koska lapsekkaan itsekkäästi ajattelin sen olevan epäreilua.

6-luokalla koulun käytävillä kulki huhu, että alemmalle luokalle oli tullut toinen Seela. Tiedustelut paljastivat, että kyseessä olikin ulkomaalaisperäinen Sheela - ei siis Seela laisinkaan. Sain kulkea ylväässä yksinäisyydessä nimeni kanssa vielä monta vuotta.

Kun parikymppisenä etsin töitä, huomasin että Seela on tarttuva nimi. Puhelimessa sanottuna se jäi hyvin mieleen ja erottui helposti hakupapereista. Toisaalta se kuulosti suomalaisen tutulta. Haittana oli se uniikkius. Kun kerroin etunimeni opiskeluaikoina eräälle poikaystäväkanditaatille, hän googletti sillä netistä kaikenlaista, mm. tet-harjoitteluraporttini 9-luokalta.

3-kymppisenä alkoi tapahtumaan kummia. Yhtäkkiä pieniä polvenkorkuisia Seeloja alkoi putkahtelemaan sinne sun tänne. Havahduin kaupassa nimeni huutoon, mutta paikalle talsikin pieni taapertaja äitinsä kutsumana. Seelasta oli tullut trendinimi. Tuntui oudolta, että joku oli varastanut nimeni. Olinhan tottunut olemaan se ainoa. Tunnetta voisi verrata siihen hetkeen, kun huomaat, että joku ympärilläsi on pukeutunut täysin samanlaisiin vaatteisiin kuin sinä. Aivan kuin joku olisi vienyt identiteettisi. Ja minun copycattini olivat pieniä polvenkorkuisia olioita, jotka kulkivat kurahaalarit jalassa kaupan käytävillä.

Tänä sunnuntaina saan kiittää Seela Sellaa sekä noiden satojen uusien Seelojen vanhempia nimivalinnastaan. Tänä sunnuntaina nimittäin vietetään1. virallista Seelan nimipäivää. Sen kunniaksi keitän nimipäiväkahvit.

Muodissa

Jossain vaiheessa muotilehdet ovat muuttuneet kummallisiksi. Ennen sieltä löytyi hienoja ideoita pukeutumiseen. Nyt sen sivuilla olevat ihmiset näyttävät isoäidin pöytäliinaan ja raidallisiin kalsareihin pukeutuneilta avaruusolioilta. Ja se on muotia! Jos et ole ehtinyt selailla muotilehtiä viime aikoina, tässä tiivistelmä tämän hetken trendeistä:

Nämä on nyt IN! Pöksyt Zalandolta
"Mr. GUGU & Miss GO", takki MaxMaran
talvi2016 -mallistosta, miehiä saa netistä ja
puhelin Huuto.netistä.

Pyjamassa töihin

Aamuruuhkassa vilahti tyttö pyjaman housuissa. Naurahtelin. Oli tainnyt likka unohtaa vaihtaa vaatteet herätessään. Mutta sitten eteen tuli toinen, vaaleanpunaisissa kukkapöksyissä. Ja kolmas, violetissa puuvilla-kuviohousuissa. Sitten tajusin, että tämä taitaa olla jokin muoti-ilmoi. 

Keväällä etsin aamutakkia. Löysinkin sellainen kivan värikkään, kuviollisen Indiskasta. Pari viikkoa myöhemmin näin naisen samanlainen aamutakki päällä kaupan kassajonossa. Joten siis – nyt on ihan ok, mennä yöasussa töihin ja kaupungille. Paitsi, jos nukkuu nakuna.

Puhelimenjohtoa hiuksissa

Ensin ajattelin, että joku on keksinyt nerokkaan kierrätysidean: kun vanhoista lankapuhelimista ottaa kierrejohdot irti, niistä saa hauskan hiuspampulan. Mitä materiaalin hyötykäyttöä! Mutta sitten luin lehdestä, että kyseesä multimiljoona-bisnes.  

Tuote on nimeltä Invisibobble ja kun tutkiskelin tuotetta kaupassa lähemmin ymmärsin mistä se miljoonabisnes tehdään. Ponnari maksaa 6 EUROA!! Vertailun vuoksi voin kertoa, että tavallinen hiuslenkki maksaa kaupassa n. 50 senttiä kappale ja Huuto.netistä saisi lankapuhelimen 2 eurolla. 6 euron hinnalla pääsee eroon kaksihaaraisista hiuksista, kireän ponnarin aiheuttamasta päänsärystä sekä hiuksien vaurioitumisesta. Vielä, kun se värjäisi hiukset, niin ei tarvitsisi enää käydä kampaajalla ollenkaan. Taidan ostaa kuitenkin Huuto.netistä sen puhelimen.

Parrakkaat miehet

Mieskunnassa on selkeästi levinnyt tieto, että metsuriseksuaalit ovat kuuminta hottia. Siloposkisia miehiä ei nimitääin löydy enää mistään pääkaupunkiseudulla. Kesäloman jälkeen pelästyin töissä, kun kesän aikana yks jos toinen toimiston herrasmies oli muuttunut karvakarjuksi. Lepyyttelin itseäni sillä tiedolla, että kyse on vain kesäparrasta – kohta ne ajavat ne pois. Mutta nyt on jo lokakuu ja edelleen samat partaveikot liikkuvat työpaikan käytävillä! 

Aloitin syyskuussa opiskelun ammattikorkeakoulussa. Luokassamme on vain 4 miestä, jokaisella parta. Ja sitten, kun en muista nimea ja puhun siitä ”vaaleanruskeahiuksisesta miehestä, jolla on parta” – kyseessä voi olla kuka tahansa heistä.

Liian isot takit

Nyt on aika kaivautua isän vaatekaapille ja varastaa se isoin talvitakki. Muotilehdet nimittäin paljastavat, että tämän talven kaupunkitakin kuuluu olla ”muhkea ja pörheä” eli muodottoman valtava möntti, jossa  karvoja. Isälläni on sellainen villakangastakki joka sopisi juuri tähän tarkoitukseen.

Ja muistakaahan, että nyt on syksy! Piiloon siis kaikki kesän kirkkaat värit ja pirteät kuosit. Nyt kuuluu pukeutua harmaaseen, mustaan ja ruskeaan, niin ettei sitten tuolta harmaan ankeasta syyssäästä erotu millään. ;)

Kriisi hyvinvointiyhteiskunnassa

"Voi Vi#**u!"

Piti kirjoittaa pakolaisista. Olin jo saanut aikaiseksi monta kappaletta siitä kuinka pitäisi auttaa ja että kaikilla on hätä, mutta sitten jotenkin päädyin itseäni lähemmin koskevaan kriisiin: vessoihin.

Tässä eräänä päivänä seisoin koulun yleisessä vessassa käsi upotettuna wc-paperitelineeseen. Yritin onkia sieltä edes yhtä yksittäistä paperinpalaa ja ajattelin, että miten ihmeessä nämä yleiset vessat ovat minulle aina jotenkin henkilökohtaisen kriisin paikka. Aina niistä löytyy wc-annostelija, josta on mahdotonta saada kunnolla paperia. Nytkin koulun tauko läheni loppuaan ja hikipäässä yritin saada annostelijasta irti edes kolmea yksittäistä palaa tarkoitukseensa. Aina sain pyöritettyä jotenkin rullan pään ulottumattomiin ja sitten piti aloittaa uusi pyörityskierros.

Toisissa vessoissa ongelmana on automaattiannostelijat, jotka rullan loputtua räväyttävät tyhjän muovihylsyn vauhdilla suoraan sormille. Tai sitten se hylsy pitää raastaa sieltä kynsin ja hampain, jotta seuraava rulla tulee esiin. Tätä operaatiota tehdessäni olen saanut mm. haavan sormeeni ja venäyttänyt olkapääni.

Ystävieni luona vieraillessani pelkään, että istahdan pöntölle ja vasta tässä vaiheessa huomaan, että paperi on loppu. Ja sitten ne sairaat sadistit ovat piilottaneet vararullat jonnekin eteisen yläkaappiin, josta minun on mahdoton niitä saada ilman huomiota. Pakko on mennä huhuilemaan kaikkien kuullut, että täällä olisi hätä, ei paperia. Pahimmassa tapauksessa tämä tapahtuu sukujuhlissa, jossa lopulta kaikki tietävät, että Seela on kakalla.

Henkilökohtainen vessakriisini on niin vakava, että se menee uniini. Painajaisissani olen yleisessä vessassa, jonka paperi on loppu, pöntön reunat likaiset, viemäri on tukossa, oven takana kamala jono jyskyttämässä ovea – ja minulla kauhea hätä. Sama uni on toistunut vuosikymmeniä. Vain vessan ulkomuoto ja paikka vaihtelevat. Välillä olen laivalla risteilemässä tai jossain ulkomailla, valkoisin kaakelein päällystetyssä bukkerivessassa, jonka viemärit haisevat ja kukaan ei ymmärrä kieltäni. Alkukesästä näin unta, että siivosin kesätyönä festareilla bajamajoja. Kehitin siihen hyvän tekniikan ja lopulta johdin kokonaista siivoustiimiä. Kentien tämä johtui haikailuista nuoruuden festarikesiin ja oman elämän kaaoksen hallintaan.

Vessapainajaiseni ovat niin usein toistuvia, että luulen niiden johtuvan jostain lapsuuden traumasta. Ehkä minut on polvenkorkuisena unohdettu yleiseen vessaan. Tai potalleopettelu on ollut hiukan haastavampaa.

Mutta ottaen huomioon nykyisen maailman tilanteen, minun kriisini on ylitsepäästävissä - sillä jollain muilla taitaa olla vähän isompi hätä.

Pari (imelää) sanaa rakkaudesta

Rakastuneet ihmiset ne vasta ärsyttäviä ovat. Ne näkevät ympärillään vain sateenkaaria ja vaaleanpunaisia pilvihattaroita. Ne kehuvat säätä, vaikka ulkona sataisi räntää – kesäkuussa. Ne päivittelevät Facebookiin über-söpöjä kuhertelukuvia, kirjoittavat sokerikuorrutteisia riimejä muistivihkonsa kylkeen ja puhuvat mielitietystään kuin prinssi Rohkeasta, joka ruokakaupassa tainnutti hirviön. Vielä ärsyttävämpää on, jos satut itse olemaan tuo rakastunut.

Rakkaus on imelää karkkia.

22-vuotiaana leikkasin Hesarista talteen artikkelin, jossa kerrotaan, että rakastuminen on kuin ahne pakkomielle. Aivotutkijat olivat tutkineet rakastuneiden aivokäyriä ja todenneet, että rakastumisen tunne vastaa suklaanhimoa. Vastarakastuneet haluavat siis ahmia rakkauden mielihyvää – eivätkä suinkaan kiinny vielä kumppaniinsa kuin vasta pidemmän seurustelun jälkeen.

Olen kantanut tätä artikkelia mukanani muistutukseksi siitä, että kaikki tunteemme ovat vain aivokemiaa. Niin surut, ilot kuin rakastumisetkin. Se oikeastaan lohduttaa silloin kuin mieli on maassa – sekä varoittaa rakastumasta liian heppoisesti.

Mutta ärsyttävintä rakastumisessa on se, ettei sille voi mitään. Se iskee tajuntaan kuin salama tähtikirkkaalta taivaalta – eikä siitä sitten pääse enää eroon. Yhtäkkiä sitä huomaa tuijottelevansa toisen silmiin ja ihailevan toisen kaikkia piirteitä – jopa niitä vähän ärsyttäviä. Sitä miettii lakkaamatta missähän se toinen juuri nyt on, mitähän se ajattelee ja kuinka kauan menee siihen kuin seuraavan kerran tavataan. Vaikka järki yrittäisikin huutaa vierellä ”Koita nyt hyvä nainen ryhdistäytyä!”, se on menoa se. Rakkauden tunne päihittää järjen, se sepittelee omia pilvilinnaisia tulevaisuuden suunnitelmia  ja värittää kylmän arjen vaaleanpunaiseksi.

Rakastumisen tunteen aiheuttaa oksitoniini, joka synnyttää aivoissa ylitsevuotavaa onnellisuuden tunnetta. Jotkut tutkijat sanovat, että rakastumisen tunne voi kestää maksimissaan 4 kuukautta – toiset uskovat 6-18 kuukauteen. Joka tapauksessa jossain vaiheessa se loppuu. Tämän jälkeen, jos onni suo, tunteen syrjäyttää syvä kiintymys, jota kutsutaan myös oikeaksi rakkaudeksi. Pitkässä suhteessa rakastumisen tunne voi aika ajoin palata, mutta kukaan ei jaksaisi sitä koko ajan. Se aiheuttaa energian purkauksia ja sumentaa järjenjuoksun. Lopulla siihen nääntyisi.

Täytyy sanoa, että olen koukussa. En vain rakastumisen tunteeseen – vaan myös siihen yhteen tyyppiin. Olen harkinnut AA-kerhoa, mutta kuten kaikki kunnon addikti, en oikeasti halua päästä eroon riippuvuudestani. Haluisin vain ahmia sitä isoina paloina koko ajan. Vaarana tiestysti on, että pakahdun – tai vuoden päästä huomaan, että rakkaus on johdattanut minut harhaan. Kaikesta huolimatta, uskon, että se on sen arvoista. Ja vaikka tunnemylläkkä loppuisikin 4 kuukauden kohdalla, toivon, että se palaa vielä useasti uudestaan – ja vielä vanhainkodin kiikkustuolissakin me laitetaan toistemme sukat pyörimään jalassa.

Waxing gone bad – kaikkea sitä kauneuden eteen tekeekin

Noin vuosi sitten ilmoittautun mukaan Buzzador-toimintaan. Siinä ihmisille lähetetään halutessaan jokin tuote kokeiltavaksi ja he saavat kertoa kokeilustaan ystäville ja tuoteyritykselle. Kyseessä on ansaitun median markkinointia, eli tuotebrändit saavat suosittelumainostaa ja ihmiset ilmaisia tuotteita. Itse en ole pahemmin kampanjoihin aikaisemmin osallistunut, mutta, kun nyt tuotteena tarjottiin Veetin Spawax-karvanpoistolaitetta, ajattelin ”miksei?”. Olenhan geeneiltäni pohjoiseurooppalainen, jonka perimä on vuorannut muka-lämmittävillä ihokarvoilla.

Uusi tunnelmavalo? Ei, kun uusi "vahausjärjestelmä".

Nuoruudessani en olisi saanut sheivailla sääriäini, koska vanhempani olivat vakuuttuneita siitä, että se oli turhaa touhua. Heillä oli kuulemma asunut naapurissa nainen, joka ajoi kerran säärensä ja karvat kasvoivat entistä tummempina ja paksumpina takaisin. En tiedä pitääkö tämä urbaanitarina todella paikkansa, mutta se ainakin pilasi nuoruuteni. Äidilläni ei koskaan säärikarvoja ollutkaan, mutta valitettavasti minä olin perinyt isän puoleltani geenit, joissa karvaa pukkasi joka nurkasta. 15-vuotiaana sitten sheivarin sääriäni salaa vessassa kaverilta lainatulla höylällä.

Nyt heinäkuun puolivälissä posti toimitti minulle Veet Spawax -laitteen sekä Buzzaus-ohjeet. Veet Spawax on kuulemma ”täydellinen vahausjärjestelmä, jolla voit itse vahata kuten salonkien ammattilaiset”. Buzzaus ohje kehotti kokeilemaan vahaa ”kotikylpylässäni” sekä buzzaamaan siitä ystävilleni. Voisin jopa antaa ystävieni kokeilla tuotetta kotonani. Kuvittelin mielessäni sitä kiusallista hetkeä, kun kahvin ohessa kysyisin ”Haluisitko kokeilla uutta karvanpoistolaitettani” ja totesin, että ehkä vain testaisin laitetta itse.

Lauantai-iltana siis levitin olohuoneen lattialle viltin ja perustin oman henkilökohtaisen kauneushoitolan. Veet Spawax -pakkaus sisältää ennustuspalloa muistuttavan pyöreän laitteen, 6 vahakiekkoa ja virtajohdon. Kun ennustuspallon kytkee virtajohdolla seinään, siitä tulee kiva tunnelmavalo. Ensinnäkin ajallisesti Veet Spawax todellakin on kuin kauneussalongissa vierailu. Siihen pitää varata vähintään tunti. Vahakiekot laitetaan laitteen sisään ja sitten se sulattaa niitä 30 minuuttia. Ei siis mitään pikaisesti ennen juhlia karvojenpoistoa. Myös jälkisiivoukseen kannattaa varata hyvin aikaa.

Kun kiekot ovat vihdoinkin sulaneet ne levitetään iholle muoviselle lastalle. Pakkauksessa luki, että vahakiekot olivat ”violetin liljan ja viikunun” tuoksuisia, mutta itse haistoin vain teollisen vahan – mikä ei muuten ole mikään mieluisa tuoksu. Vaha levittyi hyvin säärien iholle ja sekunneissa se muuttui kovaksi muovimaiseksi paloiksi, jotka oli helppo repäistä pois sellaisenaan. Helppoa kuin heinän teko siis!

Koska homma näytti niin yksinkertaiselta, päätin siirtyä sääristä bikinirajalle. SUURI VIRHE! Ohjeessa kerrottiin, että mikäli iho on kostea, sille kannattaa laittaa talkkia. Vahajämät saa pois vauvaöljyllä – vesi tai pesuaine eivät niihin tehoa. Mikäli olisin pienen lapsen äiti, saattaisin nämä ainekset omistaakin, mutta sinkkunaisen poikamiesboxista niitä ei löydy. Ei siis talkkia. Ja harmikseni olin juuri käynyt suihkussa. Kun vaha joutuu kosketuksiin kostean ihon kanssa, se muuttuu tahnaksi, joka ei kuivu eikä irtoa. Se on kuin purukumia, joka on jäänyt kiinni karvoihin. Ja voitte kuvitella miltä tuntuu nyhtää sitä sieltä haarusvälistä. ISO VIRHE SIIS! Onneksi jääkaapista sentään löytyi ruokaöljyä, jolla lutrasin sekä oman kropan, että koko kylppärin kiiltäväksi.

Kun vahanpoisto-operaatio oli suoritettu, oli vuorossa loppusiivous. Vahaa oli joka paikassa: olohuoneen lattialla, viltillä, laitteen reunoissa, kannessa, lastassa... Ja milläs sen saa pois – no vauvaöljyllä. Lisää ruokaöljyä peliin siis! Laitteeseen jäljelle jääneen vahan voi sentään käyttää uudestaan.

Seuraavana aamuna paljastui vahauksen lopputulos. Olin luullut, että sain sääret kokonaan säihkyviksi. Sen sijaan olin vahannut sieltä täältä karvattomia läikkiä. Olohuoneen tunnelmavalossa en vain ollut huomannut tätä. Lisäksi ihoon jääneet pienen pienet vahajämät, joita en ruokaöljylläkään ollut saanut poistettua, erottuivat nyt selvästi, koska ne olivat yön aikana keränneet lakanoista nukkaa pintaansa. Jos olisin tullun kauneussalongista tämän näköisenä olisin ollut _todella_ pettynyt. Kaivoin siis esiin vanhat Veet Wax Strips -vahaliuskat (hemmetin hyvä tuote muuten!) – ja 20 minuutissa olin vahannut sääristäni sekä irtokarvat, että vahajäämät pois.

Sorry, Veet! Ei tästä tullut ihan sellaista buzzaus kuin olitte ajatellut. Taidan pidättäytyä tästä edes vanhoissa ja turvallisissa vahaliuskoissa. … ja onneksi niitä bikinikelejä ei pahemmin ole näkynyt!

Vähän blondi

On oikeastaan mukava olla blondi, koska aina, kun jotain ei ymmärrä, voi vedota hiustenväriinsä. Niin kuin näissä asioissa:

Jumalanpilkasta loukkaantuva Jumala

Ei haukku haavaa tee – paitsi tietysti, jos olet Jumala. Nimittäin jopa 20 prosentissa maailman valtioista voi saada rangaistuksen jumalanpilkasta - pahimmassa tapauksessa jopa sellaisen joka johtaa kuolemaan. Suomessakin voi päätyä vankilaan maksimissaan 6 kuukaudeksi. En vain ymmärrä, mikä se sellainen Jumala on, joka pilkasta hätkähtää? Eikös jumalat ole kaikkivaltiaita, kaiken maallisen yläpuolella olevia olentoja? Jos Jumalaa ottaisi päähän jonkun tyrvääläisen ateistin sanomiset, sehän voisi vain langettaa tyypin päälle kamalan vitsauksen! Mihin siinä viranomaisia tarvitaan?

Naiset, ikä ja lyhyet hiukset

Lukeeko jossain naisten käsikirjassa, että naisen tulee leikata hiuksensa lyhyeksi viimeistään 40 vuotta täyttäessään? Vai onko se joku kampaajaliiton ohjeistus? Viime aikoina olen nimittäin tajunnut kadulla kulkiessani sekä tuttavapiiriäni salaa tarkastellessa, että vain harvalla yli 4-kymppisellä naisella on pitkät hiukset. Yleisin ”varttuneemman” ikäpolven hiusten pituus on jotain 8 ja 2 sentin välillä. Mistä se johtuu? Onko se tietyn ikäpolven muoti-ilmiö? Vai harvenevatko naisten hiukset siinä iässä niin, että vain lyhyt pehko näyttää tyylikkäältä? Vai kuuluvatko vanhemmat naiset johonkin salalahkoon, jonka ohjeistuksessa lukee tämä ulkoasuasetus? Kertokaa nyt ihmeessä ennen kuin vanhenen!

Yksilönvapaus vrs. anarkismi

Aina, kun luen juttuja siitä kuinka anarkistit ovat rikkoneet ikkunoita mielenosoituksessa tai estäneet bussien kulun ptotestillaan, mietin miksi ne tekee kiusaa toisille? Anarkismin ydinajatus on yksilönvapaus eli jokaisen pitäisi saada tehdä mitä haluaa. Jos joku haluaa rauhassa kulkea aamulla bussilla töihinsä, miksi anarkistit haluavat estää sen? Saako ne jotain outoa mielihyvää siitä linja-autojen edessä, asfaltilla makaamisesta?  Ja saako se kettuuntunut työmatkalainen käydä vetämässä anarkistia nokkaan, jos se niin haluaa?

Suomen talous

Valtio: Meillä ei oo rahaa. Kilpailutetaan kaikki urakat, jotta saadaan mahdollisimman halvalla työt.

Urakoitsija: Meillä ei oo rahaa. Annetaan työntekijöille minimipalkkaa, kun urakasta saa niin pienen palkkion.
Työntekijä: Meillä ei oo rahaa. Ei osteta mitään luksusta, kun saan niin pientä palkkaa.
Yrittäjä: Meillä ei oo rahaa, kun kukaan ei osta enää meidän tuotteita ja kohta mennään konkurssiin.
Valtio: Meillä ei oo rahaa, kun konkurssin päätyvistä firmoista ei kerry enää veroja.
Onneksi en ole valtionvarainministeri, jonka pitäisi keksiä miten tästä oravanpyörästä päästään pois.