Kaiken kattava rakkaus

Viime aikoina olen paljon puhunut ystävien kanssa rakkaudesta. Siitä mitä se rakkaus on? Ja mitä eroa on sillä rakkaudella, joka saa pariskunnat pysymään vuosikymmeniä yhdessä - tai sillä rakkaudella, joka hiipuu?

Ajauduin siis tilanteessa, jossa mies, jonka kanssa luulin viettäväni koko loppuelämän ilmoitti, ettei halua enää jatkaa yhdessä. Rakkautemme oli kuulemma hiipunut. Olin kuin ällikällä päähän lyöty, koska päin vastoin en kokenut näin.

Pakottauduin miettimään miten toiset pariskunnat pysyvät yhdessä - ja toiset eroavat. Mikä saa ihmiset pysymään 19 vuotta yhdessä? Onko se totuttu tuttuus - vai syvä rakkaus? Jokaisessa suhteessa tulee eteen hetkiä, jolloin toisen likaiset kalsarit ärsyttävät - tai toisen vatsamakkarat eivät enää kiehdo, tästäkin huolimatta parit pysyvät yhdessä ja löytävät kipinänsä.

Tulin siihen tulokseen, että taustalla on kaiken kattava rakkaus. Kun parin rakastumisvaihe hiipuu, punnitaan kuinka paljon he todella toisiaan rakastavat. Tällöin tulee ilmi toisen puutteet, erilaiset näkemykset ja unelmat. Jos näiden asioiden kanssa pystyy elämään, vuoroon astuu kaiken kattava rakkaus. Se, jossa toisen hyväksyy sellaisenaan, puutteineen kaikkineen. Jotta pari kuitenkin pysyisi yhdessä, kaiken kattava rakkaus täytyy olla molemminpuolista - ja parilla on oltava yhteisiä unelmia.

Viikko eroilmoituksen jälkeen sain tietää, että miehelläni oli jo uusi lohduttaja. Pari viikkoa hajoilin. En käsittänyt kuinka toinen ihminen voi noin nopeasti vaihtaa seuraavaan. Oliko meillä ollut oikeaa rakkautta ollenkaan?

Kun olen kertonut ystävilleni tilanteesta, minua on kehotettu suuttumaan - koska vihasta saa voimaa jatkaa eteenpäin. Olen kuitenkin todennut, etten pysty. En halua olla vihainen tai muuttua katkeraksi. Olen vain surullinen, että kävi näin. Tiedän, että erilaiset unelmat ja toiveet, ovat ajaneet meidät tähän tilanteeseen - ja välitämme edelleen toisistamme.

"If you love somebody, set them free" on korni sanonta, mutta se kiteyttää kaiken kattavasta rakkaudesta. Jos rakastat jotakuta, anna hänen mennä sinne, missä hän on onnellinen.

Siksi hyväksyn tilanteen sellaisena kuin se on - ja rakastan miestä niin paljon, että haluan hänen olevan onnellinen vaikkakin se olisi toisen ihmisen kanssa. Ja tiedän, että jossain on vielä tyyppi, joka rakastaa minua sellaisena kuin olen ja jakaa samat unelmani. Kuulostaa ehkä typerän sinisilmäiseltä - mutta mitäs minä silmilleni voin.

Kaikilla saduilla ei ole onnellista loppua

Olipa kerran tyttö, joka eli kamalassa suhteessa. Sellaisessa, jossa haukuttiin, riideltiin ja heiteltiin tavaroita. Sellaisessa, jossa mies katosi joka päivä ulos ryyppäämään, palasi kännissä aamuyöllä kotiin kännykässään tuntemattomien naisten numeroita ja haastoi riitaa. Aamulla hän anoi taas anteeksiantoa ja sanoi rakastavansa. Tyttö itki itsensä uneen joka ilta ja toivoi ja rukoili, että hänellä olisi voimaa lähteä tästä helvetistä – ja että hänellä olisi mahdollisuus joskus löytää itselleen joku, joka kunnioittaisi ja rakastaisi häntä.


Kesti vuosia ennen kuin tyttö sai voimaa lähteä. Pari vuotta tyttö eli yksin pohtien löytäisikö hän koskaan omaa prinssiään. Sellaista ihmistä, joka pitäisi hänestä huolta tilanteessa kuin tilanteessa ja seisoisi hänen rinnallaan vaikeinakin aikoina. Se tuntui mahdottomalta.

Eräänä päivänä sitten vastaan tuli silinteriprinssi. Mies, joka oli kaikkea tätä. Komea, hauska, luotettava henkilö, joka tykkäsi seikkailla kuten tyttökin, joka nauroi samoille jutuille ja, jonka syleilyssä tuntui hyvältä. Tyttö ei voinut uskoa, että hän oli näin onnekas. Kaikkien niiden vaikeiden vuosien jälkeen onni oli vihdoinkin mahdollista. He rakastuivat, viettivät joka ikisen viikonlopun yhdessä, matkustivat vieraisiin maihin ja kulkivat käsi kädessä hymy huulilla. Ennen pitkää he päättivät muuttaa yhteen.

Sitten koitti arki. Elämä ei ollut enää yhtä seikkailua. Raskaan työpäivän jälkeen arkirutiinit veivät kaiken energian ja romantiikalle jäi vähemmän aikaa. Silti säännöllisin väliajoin tyttö katsoi miestä, hymyili ja oli kiitollinen siitä, että oli löytänyt jonkun noin hyvän ihmisen.

Vaan ei kaikki sadut lopu onnellisesti. Jos tyttö olisi tiennyt, että mies on onneton, hän olisi tehnyt kaikkensa tilanteen pelastamiseksi. Jos hän olisi tiennyt, että tämä kaipasi lisää seikkailuja, olisi hän hypännyt minkä tahansa hevosen selkään ja suunnannut uusiille poluille. Tai, jos hän olisi tiennyt, että mies kaipasi enemmän läheisyyttä, olisi hän jättänyt arjen ja pyhittänyt päivät tälle. Vaan ei hän tiennyt.

Koitti päivä, jolloin silinteriprinssi kertoi, että hän haluaa erota. Arki oli hänelle liian arkista ja rakkaus säkenöimätöntä. Hän oli ajatellut näin jo kauan, mutta oli kertonut tunteistaan vain ystävilleen. Mitään ei ollut kuulemma enää tehtävissä. Tytön elämä mureni hetkessä palasiksi. Missä oli se rakkaus, joka hetki sitten näkyi vielä jokaisessa kosketuksessa, hymyssä ja katseessa? Vai oliko se kaikki ollut valetta?

---

Hyvät ystävät osaavat lukea, mitä tämä tarina tarkoittaa. Lähimmät ystävät tietävät, ettei tarina lopu tähän.

Uuden äärellä

Elämme hyvin poikkeuksellisia aikoja. Nimittäin minä, järjestelmällisyyden perikuva, kontrollifriikki suunnittelija ja ToDo-listojen laatija, olen vailla suunnitelmia. En tiedä yhtään mitä haluan tulevaisuudessa tehdä, mitä harrastaa tai miksi tulla vuonna 2017.

Kaiken taustalla on oikeastaan vuosi 2016, jolloin sain aikaan paljon. Täytin unelmia, matkustin, opiskelin ja kehityin ihmisenä. Koko vuosi oli yhtä aikataulutettua ToDo-listaa, jota suoritettiin kohta kohdalta. Vuoden lopulla saatoin pysähtyä ja todeta tehneeni kaiken.

Mutta mitä jäi jäljelle? Vailla suuntaa taapertava haahuilija, joka ei tiedä mihin katseensa kääntää tai tarmonsa purkaa. Ei ole hyvä toteuttaa kaikkia tavoitteitaan yhdessä rytäkässä. Olisi ollut hyvä jättää jotain jäljelle kytemään.

Nyt olen siis uuden äärellä: ilman listoja, suunnitelmia ja tavoitteita - enkä yhtään tiedä minne intoni suuntaisin. Onko ideoita?

En ole se tyyppi

Voi olla, ettet tunne minua.

En ole se tyyppi, joka käy kirkossa ja tykkää puhua uskonnosta. En tuputa mitään muille tai odota heiltä vastakaikua ajatuksiini. En ole se tyyppi, joka lähtee rasisminvastaiseen mielenosoitukseen, seisoo kylttikädessä marsseilla tai jakaa aateprofiilikuvaa sosiaalisessa mediassa aina, kun uusi somekohu nousee. En ole se tyyppi, joka äänestää kunnallisvaaleissa, tai eduskuntavaaleissa, tai europarlamenttivaaleissa - vain koska aikuisen kuuluu äänestää.

En ole myöskään se tyyppi, joka miettii, missä asennossa wc-paperirullan kuuluu olla tai mikä on täydellinen kohta puristaa hammastahnatuubia. Enkä ole se tyyppi, jolle on tärkeää että astianpesukoneessa asiat on aseteltu oikein. En ota kantaa hillo- ja mantelimassalaskiaispullakeskusteluun tai mieti käyttääkö vihta- tai vasta-sanaa.

En halua olla se tyyppi, jolla on 2,5 lasta, omakotitalo ja koira tai, jonka elämän ainut suuri saavutus on lapsen hankkiminen. En halua olla se tyyppi, joka tekee samaa työtä koko ikänsä - tai joka pysyy puolisonsa kanssa vain, koska ei viitsi erota.

En ole se tyyppi, joka katsoo The Voice of Finlandia tai uutisia tai Linnan juhlia. En vedä lakanoita, käytä huuhteluainetta tai silitä kauluspaitoja. En käy kuntosalilla tai vahdi puntaria. Enkä ole se tyyppi, joka jaksaa koko ajan välittää - tai nauraa jokaiselle vitsille.

En ole se tyyppi. Nyt, kun tiedät tämän, älä anna sen, mitä en ole, johtaa sinua harhaan siinä, mitä olen.

Kaikki me ollaan erehtyväisiä

Oletko koskaan tehnyt isoa virhettä? Sellaista joka jää vaivaamaan mieltä vuositolkulla? Mitä, jos se jäisi muidenkin mieleen – ja he jaksaisivat ivata ja pilkata sinua siitä vuosi toisensa jälkeen? Internet täyttyisi pilkkakuvista ja ihmiset avoimesti herjaisivat sinua keskustelupalstoilla. Eikö tuntuisi pahalta?

VR:n kyydissä
(ja se ei tarkoita virtuaalitodellisuutta)

Miltä tuntuisi erehtyä ja joutua vuositolkulla pilkan kohteeksi? Kysykää VR:n johdolta tai Länsimetron rakentajilta. Viime aikoina internet on täyttynyt pilailu-meemeistä, kun länsimetro ei valmistunutkaan elokuussa 2016 – eikä edes tammikuussa 2017. Ymmärrättävästi ihmisten elämä on mennyt pilalle, kun he eivät pääsekään huristelemaan oranssilla metrolla työpaikalleen – ja Pääkaupunkiseudun liikenne on mennyt sekaisin, kun HSL on joutunut uudelleenjärjestelemään julkisen liikenteensä. Ihmiset ovat raivoissaan. Se, että minä joudun seisomaan vartin täpötäydessä bussissa työmatkalla on tietenkin Länsimetron rakentajien vika.

Myös VR raivostuttaa säännöllisesti. Milloin on lehtiä raiteilla, vaihteet jäässä tai ruuhkaa asemalla. Kun lipunmyyntijärjestelmä ei toimi ja joudun ostamaan lipun junasta tai vuoro on myöhässä ja myöhästyn palaverista, se on VR:n syy. Sekä Länsimetroa että VR:ää rahoitetaan minun verovaroillani, joten miten ne kehtaavat mokata! Näitä organisaatioita on helppo haukkua ja herjata julkisesti, koska ne ovat kasvottomia valtion laitoksia.

Mutta ajattele sitä VR:n junankuljettajaa, joka kohdalle myöhästyminen osui. Tai sitä Länsimetron insinööriä, jonka laskelmat eivät menneetkään oikein. Luuletko, että he tarkoituksella tekivät väärin? Luuletko, että kun se junankuljetta aamulla kömpi töihinsä, hän oli jo päättänyt, että tänään myöhästytään ja laitetaan ne työmatkalaiset vähän hikoilemaan? Tai luuletko, että se Länsimetron insinööri tarkoituksella viivästytti metron valmistumista, koska ”se metron rakentaminen on vaan niin kivaa”? Tuskin. Kaikki ihmiset erehtyvät joskus  – niin organisaatiotkin.

Antakaa jo olla. Antakaa anteeksi.

Koiran elämää

Talouteemme muutti elokuussa nelijalkainen kalusteiden purija - nimittäin nyt jo melkein 4 kuukautinen lapinkoiranpentu. Sen nimi on Pii. Sukupuolineutraalista nimestä huolimatta, se on tyttö. Vähän niin kuin lasten kohdalla, sitä kuvittelee, ettei se koira nyt elämää kauheasti muuta. Little did we know! Näin koira muuttaa elämää:

Nimeni on Pii.

Joka taskussa koirannameja ja kakkapusseja

On oikeastaan huojentavaa tietää, että jos nyt jumahtaisin kotimatkajunaan välille Rautatieasema-Pasila 7 tunniksi, minä pärjäisin. Olisihan minulla niitä kana-riisi-koirannameja joka taskussa huikopalaksi ja hädät voisi vetästä siihen kakkapussiin.

Sisustustyyli on askeettinen

Koiranpennun muuttaessa asuntoon, siitä riisutaan kaikki kiva: sisustusesineet, kasvit, lehtikorit ja eteisestä kengät. Johdot täytyy piilottaa jonnekin minne pikku-naskalihampaat eivät yletä. Alkuvaiheessa pissa saattaa tulla ihan mihin vain - mutta mieluiten tietysti siihen pehmoiselle matolle, josta saa tukevan asennon jaloille - joten hienoja mattoja ei kannata pitää esillä. Harva huonekasvi on koiralle terveellinen, joten nekin pitää ripustaa yli kiipeilykorkeuden. Lopulta lattialla on vain kauhea pino koiran leluja ja sanomalehtiä.

Pelkkiä kakka-pissa-juttuja

Tällaista keskustelua meillä käydään päivittäin:

Minä: Milloin kävitte viimeksi ulkona?

J: Neljän maissa.

Minä: Tuliko kakka ja pissa?

J: Tuli kakka, mutta se oli aika löysää.

Minä: Ok. Käyn pissalla kuudelta.

Kyllä, parisuhde kukoistaa!

Pysy valppaana

Mitä se nyt syö? Miksi se on noin hiljaa? Taasko se syö sohvan jalkaa? En kai jättänyt mitään lattialle? Pienen koiran kanssa täytyy olla koko ajan valppaana. Se on vain yksi silmänräpäys, kun se on syönyt jotain vaarallista, tuhonnut jotain arvokasta taikka pissannut sohvalle. Sitä oppii kasvattamaan silmät takaraivoonkin. Ja lopulta on niin valppaana, että työpaikallakin hätkähtelee lattialle putoilevista esineistä.

Herätys klo 2.30, 4.30 ja 7.00

Tiesittekö, että pieni koira käy pissalla KAHDEN TUNNIN VÄLEIN?!! Minä en tiennyt. Ensimmäisinä viikkoina kiidätimme pennun ulos tuon parin tunnin välein, jotta se oppisi sisäsiistiksi. MYÖS YÖLLÄ. Haasteita aiheuttivat kaupunkimiljöö, josta sopivaa pissattamispaikkaa oli vaikea löytää aralle pennulle ja ankeat naapurit, joiden mielestä ei ollut ok pissattaa pientä koiraa sisäpihalla. Onneksi koiran kasvaessa sen ulkoilutiheys on harventunut ja nyt toiletiksi kelpaa pienenpikin nurmikon nurkka tien varressa. Ja 3 kk iässä se oli jo sisäsiisti :)

Ennen kaikkea, vaikka pentu on tuonut elämäämme uusia haasteita, silti se jaksaa ihastuttaa jokapäiväisellä olemuksellaan. Jopa silloin, kun se aamuisella tervehdyksellään tuhosi design-sukkahousuni.

Meidän pikku-karvatassun elämää voi seurata Facebookissa: www.facebook.com/piikoiranelama

Kun pöly laskeutuu…

Seurustelun kutkuttavinta aikaa on se alkuhuuma, kun tutustuu toiseen ihmiseen. Kaikki hänessä on ihmeellistä ja ihanaa. Voisit vain tuijotella häntä tunti tolkulla silmiin ja hengitellä samaa ilmaa. Kaikki ajatuksenne tuntuvat kulkevan yhteistä rataa ja tulevaisuutenne on tähtiin kirjoitettu morseaakkosin.

Sitten tapahtuu niin kuin kaikissa suhteissa. Huomaat seurustekumppanissasi vikoja. Hän ei ehkä ole maailman ahkerin siivooja. Tai hän toistelee outoja lauseita. Tai kiihtyy autolla ajaessaan. Tai napostelee salaa karkkeja, kun vain silmä välttää.* Nämä eivät välttämättä ole suuria asioita - mutta ne kertovat yhdestä asiasta. Se rakkaus, joka leijui ilmassa, on laskeutunut.

Sama voi käydä toisinkin päin: kumppanisi alkaa huomautella sinulle omista huonoista puolistasi. Kuinka voisit liikkua enemmän… Tutustua enemmän uusiin tuttavuuksiin… tai viettää enemmän aikaa ulkona. Ette enää viestittele joka päivä kuulumisistanne - tai lähettele sydämillä täytettyjä viestejä kesken työpäivän. Kumppaniasi alkaa kiinnostamaan enemmän ne vanhat kaverit, joita hänellä oli ennen sinua, ja sinä priorisoit harrastuksesi ennen treffejä.

On sydäntä riipaisevaa nähdä, ettei olekaan enää toisen elämän keskipiste, mutta näinhän sen kuuluu mennä. Jossain vaiheessa rakkaus arkipäiväistyy. Toisesta tulee itsestään selvä osa omaa elämää. Mieleen palaa ne muut asiat, joista ennen kiinnostui.

Kun pöly on laskeutunut ilmasta, se hakeutuu nurkkiin ja sängyn alle. Sen voi joko lakaista pois tai nauttia niistä hippusista, jotka löytyvät sieltä täältä: välittävästä katseesta, käden hipaisusta, pienestä hymystä tai kauniista eleestä. Kun on nähnyt minkälainen on huono parisuhde, sitä arvostaa näitä pieniä asioita - ja ymmärtää, että myös ne toisen huonot puolet voivat olla osa isompaa, parempaa kokonaisuutta. Ja aika ajoin pöly nousee taas ilmaan ja saa sydämen lepattamaan...

*Esimerkit eivät liity todellisiin tilanteisiin.