Älä pelkää muutosvastarintaa

Oletko joskus kuulunut muutosvastarintaliikkeeseen? Siis esimerkiksi niihin tyyppeihin, jotka vastustivat Espoon metrouudistusta - koska se olisi kallista, turhaa ja liikkumista vaikeuttavaa? Koska metro ei kuitenkaan vähentäisi autoliikennettä Länsiväylälle, helpottaisi poikittaisliikennettä tai nopeuttaisi vaihtoaikoja.

Siellä missä on muutosta, on muutosvastarintaa. Ihmiset pitävät tutusta ja turvallisesta, joten tottakai uusi ja epävarma pelottaa. Joillekin tuttu huonompi ratkaisu on mieluisampi valinta kuin uusi, jonka lopputuloksen laadusta ei ole takeita. Tutun valinnan kohdalla sitä sentään tietää, mitä saa.

Siitä hetkestä alkaen, kun muutosehdotus on muodostettu, alkaa vastustus kasvamaan. "Mutta, kun. Mutta, kun. Mutta, kun."-mantra voi kasvaa niin voimakasääniseksi, että muutoksen tekijä unohtaa, miksi sitä kannattaa kuunnella.

Pahimmassa tapauksessa muutoksesta ei äännähdä ketään. Sillon muutos ei joko ole oikeasti muutos tai kukaan ei välitä sen lopputuloksesta. Pahinta on jos muutoksen osalliset vain hiljaa seuraavat vierestä, kun uudistus karahtaa karille ja nauravat itsekseen epäonnistumiselle.

Kun joku älähtää muuttuvista tekijöistä, muutoksen tekijän pitäisi olla kiitollinen, koska se tarkoittaa, että joku välittää. Valituksia kannattaa kuunnella kiinnostuksella, koska muutosvastarintalaiset tuovat esille huomioita, jotka on hyvä ottaa huomioon muutosta tehdessä.

Mitä tapahtui Espoon metrolle? Alussa metrojunat myöhästelivät tai eivät välillä kulkeneet ollenkaan. Vaunut olivat ruuhka-aikoina niin täynnä, ettei sisään meinannut päästä ja kun metrokuskit lakkoilivat, tiettyihin kohteisiin ei kulkenut mitään kulkuneuvoa. Mutta HSL kuunteli asiakkaitaan, testaili erilaisia vaihtoehtoja ja päivitti yhteyksiään palautteen perusteella. Tällä viikolla HSL ilmoitti, että se palauttaa joitakin bussilinjoja Länsi-Espoosta Kamppiin.

Aina muutos ei mene niin kuin se on suunniteltu, mutta muutosvastarinta on hyvä työkalu sen kehittelemiseen. Ja tiedättekö mitä? On se hemmetin paljon mukavampi odottaa metroa katetussa, lämpimässä metrotunnelissa kuin räntäsateessa bussipysäkillä!

118. blogikirjoitus

Olen kirjoittanut 117 blogikirjoitusta, joista suosituinta on luettu lähes 300 kertaa. Näistä yksi on noussut Facebookissa Hymyhuulet-huumorisivuston kautta kiertäväksi meemiksi, josta on tykännyt noin 3000 ihmistä ja joista yksi on julkaistu Metro-lehden vieraskynä-kolumnipalstalla. Silti häkellyn aina, kun joku sanoo lukeneensa blogiani.

Kun 7 vuotta sitten aloitin blogin kirjoittamisen, sen piti sisältää "hauskaa läppää". Tein jatkuvasti mielestäni hauskoja huomioita elämästä ja minulla oli tarve kertoa ne jollekulle. Koska en aina löytänyt sopivaa kuulijaa, aloin kirjoittamaan. Samalla teksteistä muodostui oma kirjoitusharjoitukseni.

Ajan kanssa tekstien sävy vakavoitui. Joka kerta aloitin tekstin sillä ajatuksella, että tästä tulee hauska juttu, mutta kun pääsin loppuun asti, huomasin, että olinkin kirjoittanut jotain paljon syvällisempää. Tekstit kietoituivat omien elämänkoittelemusten, valintojen ja tunteiden ympärille. Kun erosin vaikeasta suhteesta, kesti pitkän aikaa ennen kuin pystyin kirjoittamaan siitä - mutta kun tein sen, oli kuin asia olisi käsitelty ja sen kanssa pystyi elämään. Jokainen kirjoitus oli siis kuin terapiaistunto, joka selkeytti ajatuksia, palasteli ne käsiteltävän kokoisiksi ja auttoi ymmärtämään sekä itseä, että muita - ja toivoin, että tätä se teki muillekin.

Pari kertaa olen saanut palautetta siitä, onko minun pakko kirjoittaa niin henkilökohtaisista asioista, varsinkin jos kirjoitus lähentelee läheisiä suhteita, ystäviä, perheenjäseniä tai entisiä poikaystäviä. Joskus palaute on aiheellista, joskus taas hämmennyn siitä, kuinka joku on nähnyt itsensä tekstissäni, vaikka se on käsitellyt jotain aivan muuta.

En yleensä kirjoita suoraan ihmisistä, joita tunnen. Tekstit ovat voineet saada alkusysäyksensä aidoista keskusteluista, tilanteista tai kokemuksista, mutta ne harvoin käsittelevät suoranaisesti ystäviäni, läheisiäni, työtäni tai työyhteisöäni - eikä niiden tarkoitus varsinkaan ole tuomita ketään, vaan ymmärtää ympärillä pyörivää maailmaa.

Kuten eräs ystäväni sanoi "Sä kirjoitat sellaisista asioista, jotka voisi tapahtua kenelle vain". Olen huomannut, että jokainen tulkitsee kirjoituksiani omasta näkökulmastaan ja huomioi ne kohdat, jotka ovat itselle merkityksellisiä. Jos siis tuntuu siltä, että teksti osuu liiankin lähelle, tulkinta on todennäköisemmin lukijan päässä.

Palautteen perusteella minun pitäisi todennäköisesti muuttaa kirjoitustapojani ja käsitellä asioita toisin - mutta sitten toisaalta: huono blogikirjoitus ei tunnu missään. Jos olen siis saanut jonkun ajattelemaan, kai olen tehnyt jotain oikein.

Väistämisen taito

Prahan vanhassa keskustassa pariskunta on kävellä minua päin. Viime hetkellä vedän pari sivuaskelta ja vilahdan vasemmalta ohi. Ohi sujahtaessa kuulen vaimeat sanat "Excuse me...". Oho!, ajattelen. Eivät he olleetkaan kävelemässä päin, vaan tulossa kysymään neuvoa. Siinä ripeitä kävelyaskelein eteenpäin marssiessani mietin, että tällaisia me suomalaiset ollaan: väistämisen ammattilaisia.

Tiedättehän sen tilanteen, kun ulkomainen puhuja on saatu Suomeen yleisön eteen ja hän yrittää osallistaa yleisöä? Yleisön katse harhailee takaseinästä omiin jalkoihin, muttei varmastikaan osu puhujaan, joka yrittää etsiä yleisön joukosta yhtä vapaaehtoista. Vaikka puhujaa on varoitettu tuppisuisista suomalaisista, ei hän siltikään ole osannut varautua siihen, minkälaiselle maaperälle on astunut. Suomalaiset eivät osallistu, kommentoi tai varsinkaan kysy lisäkysymyksiä. He väistävät. Sama taito on hyödyllinen Narinkkatorilla feissareita kohdatessa,  työpaikalla ylimääräisiä työtehtäviä jaettaessa tai taloyhtiön vuosikokouksessa uusia hallitusjäseniä etsittäessä. Katse horisonttiin tai omiin kenkiin ja ripein askelin ohi.

Työskentelin hetken aikaa erityislaatuisten ihmisten kanssa. He eivät tunne väistämisen termiä. Kun partiolaisille sanoo, että jotain pitäisi tehdä, he ovat jo perustamassa toimikuntaa, joka kerää varoja, rekryävät vapaaehtoisia ja kehittelevät somekampanjaa asiasta - oli kyse sitten työpöydän siirtämisestä tai ilmastonmuutoksen pysäyttämisestä. Ja se toimeentarttuminen on tarttuvaa.

Kun vaihdoin työpaikkaa, sama toimeentarttumisen taito pysyi mukana. Äkkiä olin uuden työpaikan Green office -toimikunnassa, sitten sen vetäjänä, muutoslähettiläänä, henkilöstön edustajistossa sekä Suomessa että maailmalla ja järjestelin työpaikan varastonsiivous- ja yhteiskuntasuhdepäiviä. Kun joku kysyi apua, en osannut vastata ei.

Mutta väistäjien valtakunnassa, toimeentarttujien elämä voi olla rankkaa. Liiasta vastuusta ja tehtävästä uupuu. Pian huomasin, että toimistokokouksissa katseeni alkoi harhailla takaseinään, kun etsittiin vapaaehtoisia. Olin kertakaikkisen ylityöllistetty ja väsynyt. Joku muu saa välillä hoitaa tämän, ajattelin - ja huomasin monen muun vierelläni ajattelevan samoin.

Mistä niitä väistäjiä syntyy? Toiset ovat ylityöllistettyjä, toiset arkoja, kolmannen kyllästyneet siihen, etteivät he saa kiitosta ekstrapanostuksestaan, neljänsiä ei kiinnosta - ja viidennet ovat vain kertakaikkisen laiskoja. Ja koska väistäjiä on niin paljon, kaikki ylimääräinen tekeminen jää toimeentarttujien hartioille. Hyvä juttu on se, että kuten partiolaisten kanssa huomasin, toimeentarttuminen on tarttuvaa. Jos siis ensi kerralla ryhdyn hommiin, tuletko mukaan?

Väärissä vaatteissa

Musta kotelomekko ja samettinen jakku - tyylikäs, busines-uskottava, näytän niissä kokeneelta markkinointipäälliköltä. Punainen kukkamekko - ihana, vähän lapsellinen, ei yhtään busines-uskottava. Vai kuluneet stretch-housut ja reisiin ulottuva tunika - rennot ja mukavat, mutta ei yhtään tyylikkäät? Tämä on se dilemma, jonka kohtaan joka aamu. Mitä laittaa päälle töihin? Miltä minun pitäisi näyttää?

Minun tavoitteeni on olla markkinointipäällikkö joskus, mutta minusta tuntuu, etten näytä siltä. Yritän kovasti. Joka aamu vietän aikaa vaatekaapin edessä ja mietin, että vedänkö päälle sen jakkutakin, joka ei tunnu yhtään minulta, mutta näyttää virallisen uskottavalta. Usein jätän sen valitsematta ja otan jotain rentoa ja mukavaa, jonka kanssa on kiva istua tietokoneen ääressä 8 tuntia tai tyttömäistä ja hauskaa, joka pitää mielen iloisena koko päivän. Virallisimpina päivinä, silloin, kun tapaan talon ulkopuolisia vieraita tai istun johtoryhmän kanssa samassa huoneessa, valitsen sen kotelomekon. Jakkutakki jää henkariin. Siihen en pysty.

Sama työidentiteettikriisi pyörii päässäni muissakin tilanteissa. Kokouksissa arvon ollako vakava, faktoja lateleva ja tilastot tunteva markkinointiguru vai murjaisenko vitsin. Kun valitsen vitsin ja kukaan ei naura sille, voisin vajota pöydän alle. Olisi pitänyt valita faktat - niillä niitä ylennyksiä saadaan, eikä hauskoilla jutuilla.

Vaikka sosiaalinen media on intohimoni, ahdistun Linkedinistä. Linkedin on yritysmaailmassa se paikka, jossa pitää olla - verkostoitua, näkyä ja seurata muita - mutta en osaa olla niin kuin siellä kuuluisi. Linkedinissä kuuluu kehuskella rivienvälissä saavutuksillaan, kertoa oivaltaneensa viimeisemmässä asiakaskohtaamisessa/seminaarissa/toimistopalaverissa jotain suurta tai kysellä kanssasomettajilta itsestään selviä asioita ylevästä, kuten "Onko perinteinen printtimarkkinointi kuollut? Kokemuksia?". Minä vain haluisin jakaa kannustavia inspiraatiolauseita ja hauskoja meemejä, mutta niillä ei luoda kuvaa osaavasta markkinoinnin ammattilaisesta.

Oisko tänään
kotelomekkopäivä?

En halua teeskennellä jotain, mitä en ole, mutta päästäkseni tavoitteeseeni, pitääkö minun muuttua? Olenko väärissä vaatteissa vai löytyykö jostain markkinointipäällikön paikka, jossa voi pukeutua kukkamekkoon?

Minä itte!

Kaverin lapsi vetelee eteisessä kilareita. Ulkovaatteet on ripoiteltu tasaisesti ympäri huonetta ja lapsen äiti poimii niitä kasaan. Yksi kerrallaan hän yrittää kiskoa niitä lapsen päälle, mutta tyttö vastustelee raajat uhmakkaasti heiluen ja huutaa naama punaisena: "Minä itte!". Seuraan tilannetta vierestä ja tunnen sielujen sympatiaa. "I feel you girl!", ajattelen. "Niin minäkin."

Aivan niin kuin tuo kaverin lapsi, minäkin olen halunnut selvitä kaikesta yksin. Kun teini-ikäisenä muutin vanhempien luota Kouvolaan opiskelemaan, ensimmäinen ajatukseni oli, että nyt minä näytän, kuinka pärjään tässä aikuistenmaailmassa. Keräsin rahaa kesätöistä ja kituutin niillä läpi vuoden. Kun äitini ujutti tililleni rahaa, vähän jopa suutuin siitä, että kuvitteliko se, että en pärjäisi.

Sama selviytyjän kiukku iski viime syksynä, kun päätin ostaa loput osuudet nykyisestä asunnostani. Hätäpäissäni laskin tililläni olevia jokaista senttiä ja mietin, miten saisin ne riittämään, mutta kun vanhemmat ja poikaystävä tarjoutuivat auttamaan taloudellisesti, tokaisin vain: "Ei tarvii auttaa. Pärjään ihan ite." Samalla kiukulla pyöräilin opiskeluaikoina keuhkoputkentulehduksessa terveyskeskukseen hakemaan lääkettä ja parikymppisenä raahasin huonekaluja  pulkalla kierrätyskeskukseen, kun en halunnut pyytää ketään autollista auttamaan. Jos olisin pyytänyt apua, olisin osoittanut muille, kuinka heikko olen ja muista riippuvainen.

Työssä tiimin vetäjänä olen joutunut opettelemaan, ettei kaikkea voi ja ehdi tehdä itse. Vaikka välillä tuntuukin, että itse saisi tehtyä kaikki asiat nopeammin ja paremmin, työaika ei käytännössä riitä kaiken hoitamiseen. Ja usein se toisen hoitama osuus on ihan yhtä hyvä kuin omakin - tai usein jopa parempi. Valitettavasti tämänkin olen oppinut kantapään kautta.

Välillä taas tulee niitä tilanteita, kun kaikesta yrittämisestä huolimatta, edes omat resurssit eivät riitä. Sellaisina rankkoina aamuina olisi ihanaa, jos eteisessä olisi äiti odottamassa, nostamassa vaatteita yksi kerrallaan päälle ja sanoisi perään: "Kyllä se siitä! Ja jos tarvitset apua, ei tarvitse kuin soittaa...".

Uuden laidalla

Kuvittele seisovasi korkealla kiellekkeellä, kaiken muun yläpuolella. Näet edessäsi hienot maisemat, se on tulevaisuutesi. Kaukana siintää kaikki unelmasi ja toiveesi, osa kirkkaampina, osa häilyvämpinä. Osalle on selkeä polku, toisille muhkuraisempi tie. Maisema on hieno, mutta toiveiden ja unelmien lomassa sijaitsee myös kaikki pelkosi. 

Mikään tie unelmaan ei ole suora, vaan täynnä haasteita ja epäilyksiä. Välillä tien pää katoaa näkymättömiin, etkä voi olla varma päätyykö se määränpäähänsä. Toiset tiet kiumurtelevat pimeissä laaksoissa ja pelottavissa metsissä - etkä voi olla varma, mitä vaarojen sen varrelta löytyy.

Vaikka unelmasi loistavat kauniina horisontissa, matka niiden luo epäilyttää sinua. Mistä tiedät, minkä tien valita ja voiko sen määränpäähän luottaa? Mitä, jos eksyt polulta ja kadotat unelmasi? Mitä, jos et jaksa perille?

Takanasi on menneisyytesi, mutta sinne ei ole paluuta. Sinulla on vain kaksi vaihtoehtoa: voit joko pysyä paikallasi ja jäädä ihailemaan maisemaa tai hypätä kiellekkeeltä kohti tuntematonta. Kummassakin vaihtoehdossa on huonot puolensa. Jos jäät paikallesi, et koskaan tavoita unelmiasi, etkä näe, mitä matka sinne tuo tullessaan. Jos taas hyppäät, voit satuttaa itsesi tai eksyä ja päätyä väärälle tielle.

Mitä teet? Uskallatko hypätä?

Yksin

On maanantai. Asunnossa kaikuu hiljaisuus. Nurkissa lojuu koiran leluja, mutta mistään ei kuulu tasaista hengitystä tai tassujen rapinaa vasten parkettia. Poikaystävä on jättänyt eteiseen lenkkarit odottamaan. Takana on ihana viikonloppu, mutta nyt kumpainenkin näistä on palannut toiseen kotiinsa viikoksi - ja olen taas yksin.

Puhuimme ystäväni, kahden lapsen äidin kanssa yksinolemisesta. Ystäväni puheista ei jäänyt epäselväksi, että hän rakastaa täysillä lapsiaan - mutta hän silti toivoo, että voisi edes joskus olla yksin. Ymmärrän häntä täysin. Vanhemmuus on täysiaikaista ja kokonaisvaltaista. Vanhempi ei voi extempore lähteä joogatunnille tai Italian reissulle. Se illan viimeinen hetki, kun saa puoli tuntia rauhassa katsoa Netflixistä hömppää, on harvinaista laatuaikaa. Silti voin kertoa teille, että yksinoleminenkin on rankkaa.

Yleensä pyrin täyttämään viikkoni ohjelmalla: spinningillä, joogalla, piirtämällä, tekstiä luomalla ja kavereita tapaamalla. Mutta aivan jokaista sekunttia arki-illoista ei jaksa ja voi ohjelmoida - ja silloin koittaa yksinäisyyden vaikein osio: liika aika ja liika ajattelu. Päässä pyörii tuhansia kysymyksissä: "Miksi se yksi ei vastaa viesteihin - onko sillä kaikki hyvin? Onko se suuttunut vai stressaantunut?", "Miten se toinen jaksaa elämänmuutosten murroksessaa ? Voisinko jotenkin auttaa?", "Eihän se kolmas uuvuta itseään töihin, kun sillä ei ole koskaan aikaa? Pitäisikö soittaa ja kysyä?", "Miten pikkukoira voi, kun en kuule siitä mitään"? ja "Vieläkö rakas rakastaa vaikka ei nähdä joka päivä?".

Suurin osa näistä kysymyksistä on ihan turhia, eivätkä ne murehtimalla ratkea. Silti, mitä enemmän vietän aikaa itsekseni, sitä suuremmaksi nämä huolet kasvavat ja lopulta kaikki eskaloituu huonosti nukuttuihin öihin, stressiin ja ikävään.

Ja minulla on kuitenkin elämässäni kaikki hyvin. Voin vain kuvitella, miltä tuntuu yksinjääneeltä vanhukselta, jolla ei ole ketään, jolle jutella ja jonka kunto ei riitä liikkumiseen sinne, missä on ihmisiä. En tiedä onko tämä liika ajattelu naisten vaiva, ikäkysymys vai henkilökohtainen ongelma - mutta ilmeisesti pitäisi hankkia lapsia, jotta olisi muuta ajateltavaa.