Yritysten lyhyt historia somessa

Siitä on vain 15 vuotta, kun Facebook lanseerattiin. Youtube astui kuvioihin 2005, Twitter 2006 ja Instagram vasta 2010.* Sosiaalisen median myötä ihmisten kanssakäyminen mullistui, mutta niin mullistui yritystenkin…

Sosiaalisen median alkuaikoina yritykset arkailivat tätä outoa verkkoilmiötä. Facebook ja Twitterhän olivat alustoja, joissa kuka tahansa ihminen pystyi haukkumaan yrityksen tuotteet ja palvelut julkisesti. Oli parempi pysyä poissa niistä, jotta keskustelu ei provosoituisi. Työntekijöille annettiin ohjeita, että somessa ei saa sitten kirjoittaa MITÄÄN yrityksestä. Minäkin kuulin nämä sanat myöhemmin IT-perehdytyksessä, kun 2012 aloitin markkinointiassistenttina keskisuuressa b2b-yrityksessä. Tilanne oli koominen, koska minut oli palkattu yritykseen juurikin lanseeraamaan heidän sosiaalisen median kanavia.

Tätä ennen olin 2000-vuosikymmenen lopulla töissä järjestöpuolella, jossa sosiaalisen median voima tajuttiin. Some oli paikka, jossa ihmiset kokoontuivat, jakoivat ajatuksiaan ja muodostivat sosiaalisia ryhmiä. Some-alustat olivat vähäresurssiselle organisaatioille optimaalinen väline jäsenviestintään. Ne olivat ilmaisia, nopeita, helppoja käyttää ja seurata sekä ennen kaikkea tehokkaita. Kun järjestön sivuilla julkaistiin mielenkiintoinen sanoma, se kulovalkean tavoin levisi jäseneltä jäsenelle tykkäyksien ja kommenttien avulla - jopa niille, jotka eivät seuranneet meitä.

2010-luvun alussa koitti yritysten massaryntäys someen. Hekin tajusivat, että siellä missä on ihmisiä, kannattaa olla. Joka yrityksellä piti olla oma Facebook-sivu ja Twitter-profiili, riippumatta siitä olivatko heidän kohderymänsä somessa. Istuin tapahtuma-alan seminaarissa ja kuuntelin, kun viestintätoimiston edustaja toitotti kovaan ääneen pienyrittäjille, kuinka "KAIKKIEN tulee olla siellä!" ja mietin, miksi ihmeessä jonkun hoivapalveluja tarjoavan yrityksen pitäisi olla somessa, kun eivät heidän asiakkaansakaan olleet siellä. Viestintätoimiston täti oli oikeassa, mutta vain edellä aikaansa! Vasta vuonna 2018 n. 25 % yli 65-vuotiaista käytti sosiaalisen median yhteisöpalveluja viikoittain. *

Kun jokaisella firmalla oli nyt oma some-alustansa, he olivat pulman edessä: Mitä ihmettä siellä pitäisi julkaista? Toiset julkaisivat kuvia yrityksen virkistyspäivistä, toiset sitä samaa tavaraa, mitä muillakin kanavilla: mainoksia. Oletettiin, että jos päivitys on heidän mielestä kiva, niin kyllä muutkin tykkäävät. Koska käytössä oli monta some-kanavaa, jaettiin jokaiseen samaa sisältöä, riippumatta siitä, että jokaisella kanavalla oli omat ominaispiirteensä. Keksittiin, että mm. kilpailuilla sai paljon tykkäyksiä ja näkyvyyttä, joten jokainen firma jakoi ilmaista tavaraa - mutta vaikka sivustojen seuraajamäärät kasvoivat kohisten, se ei johtanutkaan tulovirran kasvattamiseen.

Alussa somessa näkyminen yrityksenä oli helppoa. Esimerkiksi Facebookin algoritmi suosi yritysten sisältöjä, koska tietysti mediafirmassa tajuttiin, että mitä enemmän yrityksiä on alustoilla, sitä enemmän he saisivat rahaa. Mutta, mitä enemmän yrityksiä valui someen, sitä enemmän heidän sanomansa katosi toisten yritysten viestintätulvaan. Samaan aikaan kuluttajat alkoivat kyllästymään mainosmaiseen sisältöön ja Facebook uusi algoritmiään - ja yllätys, yllätys - niin, että yritysten oli pakko käyttää enemmän rahaa näkyvyyteen.

Nykyään yritysten markkinointi somessa on vaikeampaan ja kalliimpaa kuin 2010-luvun alussa. Facebook on muuttunut yritysten temmellyskentäksi, jossa erilaiset mainosmateriaalit kilpailevat näkyvyydestä - ja kuluttajat ovatkin kadonneet keskustelemaan suljettuihin ryhmiin ja muihin sovelluksiin, joissa mainontaa ei vielä näy. Uusia alustoja ilmestyy lisää joka vuosi ja yrityksillä onkin kova työ pysyä kärryillä, missä kannattaa näkyä ja miten. Onneksi yritysten tueksi on ilmestynyt useita sosiaalisen median toimistoja, freelansereitä ja digimarkkinoinnin koulutusohjelmia - ja työmarkkinoilla “sisällöntuottaja” onkin haetumpi pesti kuin perinteinen “markkinointisuunnittelija”.

Mitä historia on siis opettanut:

1. Jos resurssisi ovat rajatut, valitse vain ne kanavat, jotka ovat kohderyhmillesi oleellisia. Jos resurssisi ovat rajattomia, sen kun vaan näy kaikissa kanavissa.
2. Älä jaa samaa sisältöä joka sovelluksessa. Twitteriin sopii paremmin lyhyet kirjoitukset hastagien kanssa, Facebookiin kuvat, tekstit, videot ja linkit, Instagramiin laadukkaat kuvat, Linkediniin työmaailmaan liittyvät päivitykset. Anna kuluttajalle syy seurata yritystäsi eri kanavissa. Jos jaat samaa sisältöä kaikkialla, miksi hän seuraisi sinua muualla.
3. Julkaise sisältöä, joka kiinnostaa kohderyhmääsi, ei sitä, mistä itse olet kiinnostunut. Mikäli et tiedä, mikä heitä kiinnostaa, tutki.
4. Pidä huolta, että sosiaalisen median markkinoinnillasi on samat tavoitteet kuin muullakin markkinoinnilla. Vaikka somessa on kiva jakaa hauskoja kuvia ja kerätä isoja seuraajamääriä, tavoite on kuitenkin saada yrityksesi menestymään. Myös sosiaalisen median täytyy siis palvella sitä.
5. Luota ammattilaisiin. Vaikka pystyisit luomaan hauskan henkilökohtaisen päivityksen, josta tykkäävät kymmenet kaverisi, se ei vielä tarkoita, että vastaava toimisi yrityksen julkaisuna. Yritysten yleisöt reagoivat eri lailla, kuin hyvät kaverit. Maailmalta löytyy nykyään lukematon määrä sometoimistoja ja freelance-sisällöntuottajia, jotka ovat tutustuneet kohderyhmiin, tuntevat eri kanavat sekä osaavat muotoilla haluamasi sisällön kohderyhmää kiinnostavalla tavalla.
6. Anna työntekijöittesi näkyä somessa. Sosiaalinen media koostuu ihmisistä. Jos omat työntekijäsi eivät saa puhua työstään somessa, miksi kukaan muukaan siitä innostuisi.

Lähteet:
https://en.wikipedia.org/wiki/Timeline_of_social_media
https://someco.fi/blogi/sosiaalinen-media-suomessa-2018/

Kuinka minusta tulikaan onnellinen

Minun olisi pitänyt herätä tänä aamuna murheen murtamana. Pari viikkoa sitten työnantajani sanoi, ettei tarvitse enää palveluksiani. Yhtäkkiä työpanostukseni ei ollut enää minkään arvoinen ja yli puoli vuotta niska limassa raatamani markkinointisuunnitelman sai heittää roskikseen. Minun olisi pitänyt rynnätä itkien kotiin, mutta sen sijaan olen sen jälkeen joka aamu herännyt hymyillen. Nyt jälkikäteen ajatellen monet vaikeudet elämässä ovat tehneet minusta onnellisemman ihmisen.

Kun on räpiköinyt huonoissa suhteissa aikansa, sitä ymmärtää, mitä hyvä parisuhde tarkoittaa. Sitä ymmärtää, kuinka onnekas on, kun toinen hyväksyy sinut sellaisena kuin olet, uskaltaa puhua ongelmista, eikä pakene niitä töihin, baariin tai toisten naisten luo tai, kun riidat voi päättää niinkin, että kumpikin on samaa mieltä siitä, että ollaan eri mieltä. Sitä iloitsee jo pelkästään siitä, että voi perjantaina käpertyä toisen viereen sohvalle katsomaan Sohvaperunoita - eikä tehdä mitään muuta.

Kun on herännyt siihen, että sormet eivät liiku ja polvet eivät taivu, sitä kunnioittaa jokaista päivää, kun voi nousta sängystä ilman ongelmia. Kun on elänyt jatkuvan kivun kanssa, jokainen kivuton päivä on ilon aihe. Ja kipuilu on tehnyt minusta terveellisemmin elävän ihmisen. Jotta seuraavan kerran, kun niveljumit iskevät, lihakset kantaisivat, liikun nykyään vähintään kaksi kertaa viikossa ja olen löytänyt uusia harrasteita, joihin luulin, etten koskaan kykenisi.

Kun on työmaailmassa heitetty haasteesta toiseen, jatkuvassa vaatimuspaineessa, vähillä resursseilla ja muuttuvilla tekijöillä - ja silti selviytynyt siitä - sitä tietää, että pärjää melkein missä vain ja on oppinut tunnistamaan omat vahvuutensa ja osaamisensa. Sitä myös arvostaa selkeitä tavoitteita, yhteenpuhaltavia työkavereita, kannustavaa esimiestä ja hyvää työilmapiiriä, joita ei joka paikasta löydy.

Jos en olisi saanut potkuja, en olisi saanut vihdoinkin aikaa hengähtää, muuttaa kokoaikaisesti maaseutukotiini, viettää kunnolla aikaa mieheni kanssa ja miettiä rauhassa, mitähän haluisin tehdä isona.

Kuten huomaat, minun elämässäni on yhtä paljon ongelmia kuin kenen tahansa muunkin, mutta pari vuotta sitten tajusin tärkeän asian (josta olen toitottanut varmasti ennenkin): Kaikki, mitä minulla on, voi olla poissa minä tahansa hetkenä - siis ihan kaikki! Voisin käyttää kaiken aikani kaiken tämän murehtimiseen, mutta siitä ei olisi mitään hyötyä. Sen sijaan olen oppinut nauttimaan arjen pienistä iloista, vastaantulevista ihmetyksistä ja pienistäkin saavutuksista. Siksi joka aamu on kiva herätä tähän elämään.

Kuinka ei olla feikki

Kukapa ei oli nuoruudessaan kadehtinut niitä yläasteen koviksia, jotka pukeutuivat aina trendin mukaan ja katselivat nenänvartta pitkin paheksuvasti merkittömiä farkkujasi? Heillä oli aina kaikki kunnossa, meikit, vaatteet ja elämä, kainalossa oli kulmakunnan kuumin kundi tai misu ja ajopelinä uusin mopo, pyörä tai skootteri. Heidän elämänsä vaikutti täydelliseltä, mutta tiesitkö koskaan, kuinka paljon siitä oli vain pintaa?

Et varmastikaan nähnyt, mitä heidän kotioloissaan tapahtui? Siellä saattoi olla yhtälailla alkoholismia, eronneita vanhempia ja rahaongelmia kuin niillä, jotka kulkivat rytkyissä. He eivät vaan antaneet sen näkyä. Nämä lapset oli kasvatettu siihen, että kaikki täytyy näyttää hyvältä, vaikka minkälainen tilanne olisi. He katselivat epätäydellisesti pukeutuvia ja käyttäytyviä ihmisiä nenän varttaan, koska heiltäkään ei hyväksytty epätäydellisyyttä.

Yläasteen jälkeen näiden ihmisten menopelit vaihtuivat mersuihin, muotivaatteet tyköistuviin merkkipukuihin ja koulustatus yritysten menestyviksi myyntitykeiksi ja johtajiksi. Heillä on aina hiukset siististi suorina, asunto suositulla asuinalueella ja Linkedinissä jaossa pelkkiä menestystarinoita. Saatat ehkä vieläkin kadehtia heitä - mutta ehkä ihan suotta!

Et tiedä, mitä täydellisen pinnan alta löytyy! Kuinka monta tuntia puunausta täydellinen iho, hiuksen ja vaatetus vaatii? Kuinka paljon työtunteja ja kärsineitä ihmissuhteita huikea ura ja yleellinen elämäntapa vie. Kuinka paljon työtä täytyy tehdä sen eteen, että peittää kaikki virheensä? Ja silti nämä ihmiset kamppailevat ihan samanlaisten ongelmien kanssa kuin me kaikki muutkin: talousongelmien, addiktioiden, yksinäisyyden tunteen, vinoutuneiden ihmissuhteiden, terveyshaasteiden, epävarmuuden, jaksamisen ja parisuhdedraamojen - mutta he eivät vain voi puhua niistä. Ja tajuatko kuinka rankkaa on pitää nämä kaikki sisällään ja teeskennellä täydellistä?!

Totuushan on, ettei täydellisyyteen kukaan pääse, mutta se miten suhtaudut siihen, määrittää minkälainen ihminen olet. Oletko feikki vai aito?

Mikäli olet vaarassa pudota feikkiyden alhoon, tässä pari vinkkiä sen ehkäisemiseksi:

• Älä kampaa hiuksiasi. Anna letin välillä hulmuta tuiskeessa.
• Älä pukeudu merkkiin vaan johonkin mukavaan. Se tuntuu paremmalta.
• Kun epäonnistut, sano se ääneen, mutta lisää perään "Tästä opin..."
• Mene välillä töihin ripsarit poskilla, paita väärinpäin tai sukkahousut paidan päällä ja katso, ketä kiinnostaa.
• Älä korjaa kirjoitusvirheitäsi, ellei se muuta sanomaa. Live on the edge!
• Kun menestyt, anna kunnia aina sen ansaitseville. Älä itsellesi.
• Kun sinulla on rahaa, käytä se lähimmäisiisi eikä siihen, että näytät, että sinulla on rahaa.
• Kun sinulla on ongelmia, puhu. Ei välttämättä koko maailmalle, mutta lähipiirillesi. Et voi ikinä tietää, mistä suunnasta apu tulee.

Se, että näyttää ja hyväksyy virheensä, ei tarkoita sitä, etteikö jatkaisi täydellisyyden tavoittelua. Ei suinkaan! Kun myöntää puutteensa, niiden kehittäminen on paljon helpompaa.

Kuinka koira jaetaan

Nyt parin vuoden ajan olen toiminut ruotsinlapinkoiran yhteishuoltajana. Pikkukoira on viikottain reissannut kahden kodin välillä ja viipynyt luonani välillä parista tunnista kokonaiseen viikkoon, vaikka en sitä virallisesti omistakaan. Nyt tämä aikakausi on päättymässä - ja se on elämäni vaikein päätös.

Koiran yhteishuoltajuus on ollut oikeastaan paras ratkaisu yksin asuvalle. Pitkinä työpäivinä minun ei ole tarvinnu stressata yksin kotona odottavaa koiraa ja vapaailtoina olen voinu olla ja mennä. Toisaalta silloin kun se on ollut minulla, olen saanut säännöllisesti ulkoilla, lenkeillä kohdannut mitä hienoimpia  luonnonilmiöitä ja päässyt nauttimaan pikkukoiran riemukkaista leikeistä ja rakkaudenosoituksista.

Helppoa se ei ole ollut, joten siksi haluankin jakaa parhaat vinkit muille samaa harkitseville:

1. Sovi kirjallisesti
Koiran vaihtoajat, ruokavalio, käyttäytymissäännöt, yhteiset käytännöt - Asioita ei tarvitse kirjata paperille, esimerkiksi pelkkä Watsup-keskustelu riittää. Tärkeintä on kukin osapuoli voi siitä tarkastaa, mitä on sovittu, kun oma muisti pettää. Ja välillä yhteisistä keskusteluista eri osapuolille jää täysin omat mielikuvansa. Kun asiat ovat kirjallisina, tekstistä on helppo tarkastaa, oltiinko lopputulemasta samaa mieltä.

2. Noudata yhteisesti sovittujasääntöjä - vaikka ne tuntuisivat tyhmiltä
Joskus toisten asettamat säännöt tai käytännöt voivat tuntua itsestä typeriltä, mutta koiran koulutuksen kannalta on tärkeää, että niitä noudatetaan kummassakin kodissa yhtäläisesti. Jos esimerkiksi koira toisessa kodissa saa lenkillä vetää ja toisessa ei, se saa ristiriitaisia signaaleja eikä ikinä opi käyttäytymään remmissä.

3. Jousta
Aina suunnitelmat eivät mene niin kuin sovittiin. Aikataulut pettävät, ilmenee uusia menoja tai sovitut asiat unohtuvat. Jotta yhteistyö olisi helppoa, kummankin puoleinen jousto on tärkeää.

4. Kunnioita toisten aikaa
Vaikka joustaminen on tärkeää, toisten aikaa täytyy myös kunnioittaa. Kukaan ei tykkää odotella tuntikaupalla saapuvaa koiraa tai koiran noutajaa.

5. Älä jää hautomaan vaan keskustele
Mikäli yhteiset säännöt eivät miellytä, myöhästelyt harmittavat tai watsup-kommunikaatio ei suju, puhu, äläkä jää kantamaan kaunoja. Kaikkien tavoite on kuitenkin pikkukoiran hyvinvointi ja suurin osa harmistuksista johtuu väärinymmärryksistä. Kun kommunikaatio on avointa, kaikki hyötyvät järjestelyistä.


Pikkukoirasta luopuminen on elämäni vaikein asia - pahempi kuin yksikään ero, sairastelut tai työkriisit - ja olen itkenyt tätä jo yli puoli vuotta - siitä asti, kun aloimme puhumaan miesystävän kanssa muutosta yhteiseen kotiin. Vaikeimmaksi asian tekee se, että päätös on kokonaan omani.

Koirasta luopumisen vaikeutta on vaikea selittää henkilölle, jolla ei koskaan ole ollut koiraa. Se on hiukan sama kuin yhtäkkiä joutuisit päättämään ettet näe veljeäsi/siskoasi enää ikinä. Ystävät yrittävät tukea sanomalla "ainahan voit ottaa uuden koiran", mutta miltä sinusta tuntuisi, jos joku sanoisi, että "ainahan voit adoptoida naapurista uuden veljen"? - Ei se ole sama asia. Koira on perheenjäsen siinä missä veli, sisko tai lapsikin.

Olen valtavan kiitoksen velkaa pikkukoiran toisille huoltajille siitä, että he ovat mahdollistaneet huoltajuuden. Jatkossakin otan pienen ilopillerin vastaan avosylin vastaan milloin vain pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi, mutta 100 kilometrin päässä se ei ole enää niin helppoa kuin ennen. Onneksi tiedän, että se asuu hyvässä kodissa, jossa siitä pidetään huolta, se saa tarpeeksi aktiviteetteja ja se pääsee säännöllisesti ulos peuhaamaan.

Ensi viikko on viimeinen viikko yhdessä ja nautimme yhdessä olosta koko sen ajan edestä.

Kahden maailman välissä

Jos et ole vielä kuullut, elän tällä hetkellä kahden maailman välissä. Toinen niistä on Espoossa ja toinen Hollolassa. 

Arkisin olen kiireinen kaupunkilainen. Töiden jälkeen juoksen harrastuksiin ja tapaamaan ystäviä. Maalaan, piirrän, kiipeän, joogaan, vierailen taidenäyttelyissä ja syön kohtuuttoman hintaisia illallisia ravintoloissa. Ystävät ovat elämäni suola, pikkukoira rakkain seuralaiseni. Elän kaupungin sykkeen mukana ja tavoittelen uraa, joka kasvaisi kunnianhimoni tahtiin. Kaupungissa kaikki on mahdollista, lähikauppa 24 tuntia auki, nepalilainen ravintola naapurissa ja joogasali kulman takana.  Kaikki erikoisliikkeet, nähtävyydet tai tapahtumat ovat vain yhden juna- tai metromatkan päässä. Aina, kun kysyn, löytyy kaveri, joka lähtee kupposelle, lounaalle tai lasilliselle parantamaan maailmaa.

Viikonloppuisin minusta tulee toinen ihminen. Pakkaan laukkuni ja matkaan maalle. Siellä minua odottaa toinen kotini ja se, mitä kutsun pikku-perheekseni. Maalla ei ole kiirettä, eikä 24h avoinna olevaa kauppaa. Siellä kulkee julkiset vain tunnin välein ja silloinkin sinne, minne et välttämättä haluisi mennä. En tunne sieltä paljon ketään enkä osaa suunnistaa lähimpään ruokakauppaan ilman karttaa. Silti haluan olla siellä, sillä siellä mieli lepää. Siellä tontin rajalta alkaa metsä, järvimaisemat ja luontopolut. Siellä ei ole kiire, elämää ei määritä strategiset tavoitteet tai 8:sta 22:een suorittaminen. Siellä on silmänkantamattomiin latuja, busseja, joissa takaovelta huudetaan kuskille heipat ja naapureita, joiden kanssa jutellaan aidan yli - ja ennen kaikkea yksi mies, jonka kanssa haluisin jakaa loppuelämäni.

Jo jonkun aikaa olen matkannut edestakaisin näiden kahden maailman välillä, mutta nyt keväällä on viimeinkin aika luopua toisesta - ainakin osittain. Valitettavasti ilman kaupunkielämän työtä en voi elää - enkä halua luopua urahaaveistani - mutta parin kuukauden sisällä siirrän suurimman osan omaisuudestani toiseen kotiini, maalle. Tämä tietenkin tarkoittaa isoa muutosta ja monesta tärkeästä asiasta luopumista - osasta niin rakkaasta, että sydäntäni raastaa pelkästään sen ajatteleminen.

En muuta vain sen toisen ihmisen takia tai koska kaipaisin kiireestä taukoa - vaan koska tämän kaupunkielämän olen jo nähnyt. Olen juossut näyttelyissä, ravintoloissa ja kaupunkitapahtumissa jo aikani - eivätkä ne mihinkään katoa, vaikka paikkakuntani olisi kauempanakin. Sen sijaan haluan kokea, mitä uusi maailma tuo ja jakaa sen jonkun tärkeän kanssa. Toivon, että maiseman muutos tuo paljon uutta nähtävää ja koettavaa - sekä uusia ystäviä, harrastuksia ja asioita, joista on vaikea luopua.

Älä pelkää muutosvastarintaa

Oletko joskus kuulunut muutosvastarintaliikkeeseen? Siis esimerkiksi niihin tyyppeihin, jotka vastustivat Espoon metrouudistusta - koska se olisi kallista, turhaa ja liikkumista vaikeuttavaa? Koska metro ei kuitenkaan vähentäisi autoliikennettä Länsiväylälle, helpottaisi poikittaisliikennettä tai nopeuttaisi vaihtoaikoja.

Siellä missä on muutosta, on muutosvastarintaa. Ihmiset pitävät tutusta ja turvallisesta, joten tottakai uusi ja epävarma pelottaa. Joillekin tuttu huonompi ratkaisu on mieluisampi valinta kuin uusi, jonka lopputuloksen laadusta ei ole takeita. Tutun valinnan kohdalla sitä sentään tietää, mitä saa.

Siitä hetkestä alkaen, kun muutosehdotus on muodostettu, alkaa vastustus kasvamaan. "Mutta, kun. Mutta, kun. Mutta, kun."-mantra voi kasvaa niin voimakasääniseksi, että muutoksen tekijä unohtaa, miksi sitä kannattaa kuunnella.

Pahimmassa tapauksessa muutoksesta ei äännähdä ketään. Sillon muutos ei joko ole oikeasti muutos tai kukaan ei välitä sen lopputuloksesta. Pahinta on jos muutoksen osalliset vain hiljaa seuraavat vierestä, kun uudistus karahtaa karille ja nauravat itsekseen epäonnistumiselle.

Kun joku älähtää muuttuvista tekijöistä, muutoksen tekijän pitäisi olla kiitollinen, koska se tarkoittaa, että joku välittää. Valituksia kannattaa kuunnella kiinnostuksella, koska muutosvastarintalaiset tuovat esille huomioita, jotka on hyvä ottaa huomioon muutosta tehdessä.

Mitä tapahtui Espoon metrolle? Alussa metrojunat myöhästelivät tai eivät välillä kulkeneet ollenkaan. Vaunut olivat ruuhka-aikoina niin täynnä, ettei sisään meinannut päästä ja kun metrokuskit lakkoilivat, tiettyihin kohteisiin ei kulkenut mitään kulkuneuvoa. Mutta HSL kuunteli asiakkaitaan, testaili erilaisia vaihtoehtoja ja päivitti yhteyksiään palautteen perusteella. Tällä viikolla HSL ilmoitti, että se palauttaa joitakin bussilinjoja Länsi-Espoosta Kamppiin.

Aina muutos ei mene niin kuin se on suunniteltu, mutta muutosvastarinta on hyvä työkalu sen kehittelemiseen. Ja tiedättekö mitä? On se hemmetin paljon mukavampi odottaa metroa katetussa, lämpimässä metrotunnelissa kuin räntäsateessa bussipysäkillä!

118. blogikirjoitus

Olen kirjoittanut 117 blogikirjoitusta, joista suosituinta on luettu lähes 300 kertaa. Näistä yksi on noussut Facebookissa Hymyhuulet-huumorisivuston kautta kiertäväksi meemiksi, josta on tykännyt noin 3000 ihmistä ja joista yksi on julkaistu Metro-lehden vieraskynä-kolumnipalstalla. Silti häkellyn aina, kun joku sanoo lukeneensa blogiani.

Kun 7 vuotta sitten aloitin blogin kirjoittamisen, sen piti sisältää "hauskaa läppää". Tein jatkuvasti mielestäni hauskoja huomioita elämästä ja minulla oli tarve kertoa ne jollekulle. Koska en aina löytänyt sopivaa kuulijaa, aloin kirjoittamaan. Samalla teksteistä muodostui oma kirjoitusharjoitukseni.

Ajan kanssa tekstien sävy vakavoitui. Joka kerta aloitin tekstin sillä ajatuksella, että tästä tulee hauska juttu, mutta kun pääsin loppuun asti, huomasin, että olinkin kirjoittanut jotain paljon syvällisempää. Tekstit kietoituivat omien elämänkoittelemusten, valintojen ja tunteiden ympärille. Kun erosin vaikeasta suhteesta, kesti pitkän aikaa ennen kuin pystyin kirjoittamaan siitä - mutta kun tein sen, oli kuin asia olisi käsitelty ja sen kanssa pystyi elämään. Jokainen kirjoitus oli siis kuin terapiaistunto, joka selkeytti ajatuksia, palasteli ne käsiteltävän kokoisiksi ja auttoi ymmärtämään sekä itseä, että muita - ja toivoin, että tätä se teki muillekin.

Pari kertaa olen saanut palautetta siitä, onko minun pakko kirjoittaa niin henkilökohtaisista asioista, varsinkin jos kirjoitus lähentelee läheisiä suhteita, ystäviä, perheenjäseniä tai entisiä poikaystäviä. Joskus palaute on aiheellista, joskus taas hämmennyn siitä, kuinka joku on nähnyt itsensä tekstissäni, vaikka se on käsitellyt jotain aivan muuta.

En yleensä kirjoita suoraan ihmisistä, joita tunnen. Tekstit ovat voineet saada alkusysäyksensä aidoista keskusteluista, tilanteista tai kokemuksista, mutta ne harvoin käsittelevät suoranaisesti ystäviäni, läheisiäni, työtäni tai työyhteisöäni - eikä niiden tarkoitus varsinkaan ole tuomita ketään, vaan ymmärtää ympärillä pyörivää maailmaa.

Kuten eräs ystäväni sanoi "Sä kirjoitat sellaisista asioista, jotka voisi tapahtua kenelle vain". Olen huomannut, että jokainen tulkitsee kirjoituksiani omasta näkökulmastaan ja huomioi ne kohdat, jotka ovat itselle merkityksellisiä. Jos siis tuntuu siltä, että teksti osuu liiankin lähelle, tulkinta on todennäköisemmin lukijan päässä.

Palautteen perusteella minun pitäisi todennäköisesti muuttaa kirjoitustapojani ja käsitellä asioita toisin - mutta sitten toisaalta: huono blogikirjoitus ei tunnu missään. Jos olen siis saanut jonkun ajattelemaan, kai olen tehnyt jotain oikein.