Äitiemme aiheuttamat traumat

Amerikassa, vuoden 2004 Super Bowlin väliaikanumerossa Janet Jacksonin puku hajosi ja hänen toinen rintansa vilahti 100 miljoonalle katsojalle suorassa lähetyksessä. Rinnan nänni oli tosinkin peitetty korulla, mutta silti yli 500 000 katsojaa teki asiasta valituksen tv-yhtiö CBS:lle. Tv-ruudussa näkyneet kuvat kuulemma olivat vahingollisia lapsille ja nuorille ja rinnan vilautus ”halveksuttava ja vastenmielinen teko”.

Voi niitä amerikkalaisia lapsia, jotka joutuvat rintoja katselemaan! Ajatelkaa nyt sitä, newyorkilais vauvaa, joka avaa synnytyksen jälkeen ensimmäistä kertaa silmänsä ja siinä, heti naaman edessä, on kauhistuttava, hirvittävä nänni! Ja siitä ne loppuelämän mielenterveysongelmat alkavatkin. Ei ihme, että Amerikassa imetys on paikoittain epäsuosiossa.

Todistusaineisto traumoista

Vai olisikohan sittenkin kyseessä lapsien äitien aiheuttamat traumat? Ei kai kukaan lapsi rinnan näkemisestä järkyty, ellei hänen vanhempansa ole jotenkin vihjannut, että tässä on nyt jotain kamalaa. Äideillä ja vanhemmilla on yllättävän suuri vaikutus lapsien tuleviin traumoihin.

Omat traumani sain kuusivuotiaana. Äitini oli nuoruudessaan ollut erinomainen hiihtäjä ja voittanut useissa kisoissa palkintolusikoita kaapit täyteen. Tuli sitten se päivä, kun äitini kuvitteli, että minustakin voisi tulla hyvä kisahiihtäjä. Minut vietiin pahaa-aavistamattomana Klaukkalan hiihtomaastoon ja vasta paikan päällä kerrottiin, että kyseessä olisi kisa, johon minä osallistuisin. Muistan lähtölaukauksen, jossa jäin kaikista jälkeen. Muistan, että kaatuilin kymmeniä kertoja ja matka tuntui ikuisuudelta, vaikka se todellisuudessa ei varmasti ollut edes kilometriä. Isäni hiihti vierelläni ja kesken matkaa purskahdin itkuun ja vaadin, että halusin metsän keskeltä takaisin kotiin. Koska matkasta oli jo puolet hiihdetty, oli takaisin palaaminen aika turhaa, joten jotenkin sinnittelin loppuun asti.

Kun pääsin maaliin, olin väsynyt ja itkun kyyneleet olivat jäätyneet silmäripsiini kiinni. Muistan kuvitelleeni, että maalissa voisin nojailla samalla tavalla sauvoihin väsyneenä kuin Marja-Leena Kirvesniemi maailmanmestaruuskisoissa. Tätä yrittäessäni yksi järjestäjämiehistä karjaisi minulle: ”Pois alta, seuraava sarja saapuu maaliin jo!”.  Muistan sen epäreiluuden tunteen. Tämän jälkeen en pitänyt hiihtämisestä ja olen aina vihannut kisaamista. Vasta aikuisena olen oppinut pitämään hiihtoa kivana urheiluna, mutta tällöinkin ladulla mieleen palaa välillä muisto siitä, kuinka epätoivoiselta tuntui jäädä ladulla viimeiseksi.

Ystäväni ei lapsuudessaan saanut koskaan karkkia, koska hänen vanhempiensa mielestä karkki oli epäterveellistä ja turhaa. Kaikesta suojelusta huolimatta hän kuitenkin sai käsiinsä makeisia ja tykästyi - tietenkin. Aikuisiällä ystäväni on syötänyt lapsilleen makeisia roppakaupalla jokaisena karkkipäivänä – vaikka lapset eivät niistä jaksakaan syödä kuin pari. Hän ei halua jälkipolviensa kokevan samaa vääryyttä ja traumaa kuin hän lapsuudessaan.  

Siinä vaiheessa, kun ihminen päättää hankkia lapsia, hän alkaa tehdä listaa siitä minkälainen vanhempi hänestä ei ainakaan tule - miten hän tulee toimimaan eri tavalla kuin hänen omat vanhempansa. Minä en ainakaan ikinä pakota lapsiani hiihtokisoihin. Ystäväni ei rajoita lapsilta makeisten syöntiä. Joku toinen voi yrittää olla reagoimatta alastomuuteen järkyttyneesti, niin että lapsi oppii, ettei siinä ole mitään ihmeellistä. Yritimmepä olla miten tahansa erilaisia kuin omat vanhempamme, varmaa on kuitenkin se, että he tulevat silti saamaan traumoja. Omanlaisiaan. Ja eihän se haittaa. Ehkä hekin näin tulevaisuudessa oppivat olemaan parempia vanhempia.

Survivor Suomi

Kuulitteko, että Selviytyjät sarja tulee vihdoinkin Suomeen? Mtv3 aloittaa nyt keväällä 2012 kuvaukset Malesiassa. Mukaan mahtuu n.20 kilpailijaa, jotka kisaavat 50 000 euron palkintosummasta. Survivor – Selviytyjät sarja on pyörinyt Amerikassa jo yli kymmenen vuotta ja Suomessakin Mtv3 on näyttänyt sarjaa jo vuodesta 2001 eteenpäin. 

Sarjassa kilpailijat sijoitetaan johonkin trooppiseen paikkaan, villin luonnon keskelle ilman selviytymisvälineitä. Kilpailijat jaetaan heimoihin, joiden tehtävä on etsiä puhdasta vettä, sytyttää tuli, pystyttää itselleen nukkumasuoja sekä hankkia ruokaa. Heimot kilpailevat toisiaan vastaan erilaisissa kisoissa, joissa he voivat voittaa luksusesineitä tai koskemattomuuden heimoäänestyksessä. Koskemattomuuden hävinnyt heimo joutuu äänestämään jäsenistään yhden kotiin. Kisan loppuvaiheessa heimot yhdistetään ja kisaajat keskittyvät pudottamaan toinen toisensa pois. Viimeisestä kahdesta kisaajasta äänestetään kuka on palkintosumman arvoinen.

Minulla on parempi idea! Sen sijaan, että Suomen Survivor lennätettäisiin kuvauskalustoineen ja kilpailijoineen Malesiaan ja kisasta maksettaisiin kalliita rojalteja Amerikkalaiselle tv-yhtiölle, miksei Selviytyjiä kuvata Suomessa? Ja nyt en tarkoita mitään Suuri Seikkailumaista eräjormailua.

Kuvaukset voitaisiin sijoittaa Helsingin Kallioon. Kilpailijat asuisivat 10 hengen kommuuneissa ja eläisivät työttömyystuella. Kilpailijoiden tehtävä olisi etsiä itselleen ruokaa, yrittää haalia vuokrarahoja, selviytyä työkkärin, Kelan ja sosiaalitoimen byrokratiakoukeroista sekä kestää toisiaan nälän ja turvattomuuden keskellä.

Heimot voisivat kisata keskenään siitä, kumpi joukkue saa päivän aikana kerjättyä enemmän rahaa. Voittajaheimo vietäisiin Savoyhin syömään. Immuniteettikisassa täytettäisiin Kelan lomakkeita. Se, kumpi joukkue saisi täytettyä kaikki tarvittavat lomakkeet ilman virheitä, säästyisi poisäänestämiseltä. Loppuvaiheessa kisaajat kisaisivat siitä, kuka jaksaa seistä Hurstin leipäjonossa pisimpään. Lopulta Suomen kansa äänestäisi kuka on todellinen Survivor eikä voittajan tarvitsisi enää ikinä hakea mitään tukia. 

Minä ainakin osallistuisin! Alan olemaan aika hyvä noiden lomakkeiden täyttämisessä.

10 things I hate about – flying

Matkustaminen avartaa mieliä, tuo uusia kokemuksia ja antaa mahdollisuuden astua arjen kiireen keskeltä sivuun. Kukapa ei haluisi lähteä viikoksi Espanjan aurinkorannoille ottamaan aurinkoa ja uimaan lämpimässä meressä tai Sweitsin Alpeille laskettelemaan koskemattomassa puuterilumessa. Ulkomaan matkustamisessa on vain huonot puolensakin. Jotenkin paikasta A, koti-Suomi, on päästävä paikkaan B, unelmien lomakohde, ja jos et halua tai pysty käyttämään matkustamiseen tuhottomasti aikaa, ainut keino matkustaa on lentää.

Ja mitä pahaa lentämisessä on? No minäpä kerron:

1.       Odottelu ja jonottelu
Ensin pitää jonottaa check-in-tiskille, sitten turvatarkastukseen, sitten passin tarkastukseen, sitten portilla ja lopulta itse koneeseen. Vastaisuudessa jonottamista on luvassa lisää, sillä Finnair ilmoitti juuri siirtävänsä turistiluokassa lähtöselvitystiskit itsekäytettäviksi automaateiksi ja palveluhenkilökunta poistetaan niiltä kokonaan (http://www.hs.fi/talous/Finnair+lopettaa+l%C3%A4ht%C3%B6selvityksen+palvelutiskit+/a1305555555856). Tulevaisuudessa jonotus siis lisääntyy, koska jokainen turisti-matkustaja kerrallaan pähkäilee samalla laitteella samoja ongelmia; Mitä tähän nyt piti näppäillä? Mitä mä tälle laukulle nyt teen? Meniköhän se nyt varmasti ihan oikein? Ja en kai vaan minä – tai matkalaukkuni – joutunut väärälle lennolle?

2.       Liikaa nesteitä matkassa
En ole ihan vielä ymmärtänyt, mikä turvallisuusuhka se on, jos otan käsimatkatavaroihin käsirasvaa 100ml:n sijasta 300ml. Turvallisuusmääräykset nimittäin sanovat, että yksi nestepakkaus saa olla kooltaan enintään 100 ml ja kaikkien nestepakkausten on mahduttava litran kokoiseen, läpinäkyvään ja suljettavaan muovipussiin. Voisin siis ottaa mukaani 3 kappaletta 100ml:n rasvoja, mutta en yhtä 300ml:n isoa purteloa. Onkohan vaarana, että rasvaan itseni – tai kanssamatkustajani –hengiltä?

3.       Turvallisuushierontaa
Turvallisuustarkastuksessa läpivalaisuhihnalle pitää luovuttaa laukut, ulkotakki, jakut tai pikkutakit, läppäri, vyö ja yleensäkin kaikki kädessä kulkeva – myös matkaliput. Wienin lentokentällä läpivalaisuun piti luovuttaa myös oma rannekello (olisinhan voinut salakuljettaa aseen sen sisällä…). Tämän jälkeen kuljetaan metallinpaljastimen läpi ja, jos se piippaa, päädytään kokovartalo tarkastukseen: siis sellainseen jossa virkailija kokeilee vaatteiden päältä löytyykö niiden alta mitään metallista. Äitini joutui Wienin lentokentällä tuohon kokovartalohoitoon, mutta viiden minuutin hiplailun sekä kenkien punnitsimisen jälkeen, mitään ei löytynyt. On siis edelleenkin epäselvää missä päin äitini kroppaa on metallia.

4.       Delayed – Lähtö viivästyy
Kun olet selviytynyt automaatti-lähtöselvityksestä, jonottelusta sekä turvatarkastuksen läpivalaisuista, surkuhupaisin vaihe tulee siinä vaiheessa kun vihdoin ja viimein olet päässyt oikealle portille asti ja näytöllä lukee maagiset sanat: ”Delayed – Lähtö viivästyy”. Koskaan ei voi tietää kuinka kauan viivästys kestää, kymmenen minuuttia vai kymmenen tuntia. Pahimmassa tapauksessa oleskelet tunteja kentällä, jossa ei ole mitään muuta viihdykettä kuin muut turhautuneet matkustajat. Ja kun odotus ja istuskelu lentokentällä lopulta päättyy, pääsette lentokoneeseen istuskelemaan lisää.

5.       Ilmastointi
Lentokoneiden ilmastoinnissa on se hyvä puoli, että tasainen ”fhuu-u”-ääni peittää alleen kaiken muun melun. Huono puoli on se, että aina on joko kylmä tai kuuma (tai kumpikin samaan aikaan) enkä koskaan ole selviytynyt lentomatkasta niin ettenkö matkan jälkeen olisi ollut flunssassa.

6. Ruokaa muovissa
Matkalla Helsingistä Wieniin minulle tarjoiltiin turistiluokassa Finnairin tarjoama tapas-annos sisältäen 7 pikkurillinpäänkokoista lihapullaa, fetakuutioita, salaatinlehti, tomaatinviipale, kuiva minisämpylä sekä jokin kananmunamainen pallero, joka oli sisältä jäässä. Ruokanautintoa ei yhtään lisännyt se, että ruoka oli pakattu muoviin ja pahviin ja, että se piti nauttia muoviaterimilla nopeasti ennen kuin lentoemot korjaisivat ruuanjämät pois. Samaan aikaan äitini nautti bisnes-luokassa neljän ruokalajin illallisen, joka sisälti muun muassa lettuja ”tunturimustikoiden” kera, söi oikeilla metalliaterimilla sekä nautti Iittalan Ultima juomalasista kuohuviiniä.

7. Hiilidioksiidijalanjälki jälkipolville

Lento Helsingistä Rovaniemelle aiheuttaa hiilidioksiidipäästöjä yli 200 kg:n edestä. Jos saman matkan matkustaa junalla hiilijalanjälki on vain vaivaiset 8 kg (autolla 150 kg), mutta aikaa matkaan kuluu moninkertaisesti enemmän. Wieniin yhdensuuntainen lento aiheutti päästöjä yli 450kg edestä. Anteeksi jälkipolvet! Toivottavasti, ilmansaasteista huolimatta, Wienin kaunis kaupunki säilyy yhtä kauniina teidänkin kokemaksi.

Päästölaskelmia voi tehdä osoitteessa: www.interbaltic.fi/paastolaskuri

8. Turvavyöttömät

Heti, kun lentokone laskeutuu ja lentoemäntä kuuluttaa perinteisen ”Pidättehän turvavyönne vielä kiinnitettyinä”-puheen, koneessa kuuluu myöskin perinteinen klik-klik-klik-sarja, kun ne ihmiset, jotka joko eivät osaa tulkita puhetta taikka eivät välitä pyynnöistä, avaavat turvavyönsä. Olen aina ajatellut, että on jokin syy, miksi turvavyö pitää vielä tässä vaiheessa pitää kiinnitettyinä. Esimerkiksi, jos lentokone vaikka törmää 3-kympin kilometrivauhdilla päin lentoasemarakennusta, luulisi, että on turvallisempaa olla turvavöissä kiinni kuin ilman, mutta näköjään maailmassa on aina ihmisiä, joita vyö navan ympärillä ahdistaa enemmän kuin turvallisuus.

9. Matkatavara-hyeenat

Lennon jälkeen jäljellä on vain yksi asia joka pitää hoitaa: matkatavaroiden nouto. Kun matkatavarahihna nytkähtää liikkeelle, ihmiset kerääntyvät sen ympärille kuin hyeenat metsästmään saalistaan. Kyynärpää-taktiikalla rynnitään eturiviin, koska herran jestas, jos laukku sattuisi menemään ohi, se on varmasti tuomittu lentokentän kadonneiden tavaroiden taivaaseen eikä toista tilaisuutta tule. Eihän?

10. Kadonneet, hajonneet tavarat
Jos matkatavarat katoavat lentokenttä tavarataivaaseen tai hajoavat matkalla, seuraa armoton byrokratiaviidakko, jossa pitää täytellä lomakkeita ja tehdä selvityksiä. Jos kaikesta papereiden täyttelystä huolimatta tavarat eivät löydy taikka lentoyhtiö ei suostu korvaamaan menetystä, aiheesta voi vaikka lurauttaa laulun - kuten kanadalainen Sons of Maxwell –duo teki menetettyään arvokitaransa:

Akateeminen psykologisessa testissä

Kävin eilen viiden tunnin analyyttisessä psykologisessa testissä yhtä hakemaani työpaikkaa varten. Testi päivä kesti yhteensä yli 5 tuntia ja se sisälsi haastatteluosion, ajallisia, sanallisia, kuvallisia ja numerollisia älykkyystestejä, luonnearviointeja sekä ryhmätehtävän. Kuvittelin uurastuksen jälkeen, että minulla meni ihan hyvin: sain täytettyä suht hyvin älykkyystestejä (en kaikkea, enkä varmasti kaikkea oikeinkaan, mutta suht hyvin kuitenkin), löysin mielestäni itseäni kuvaavia adjektiiveja ja ryhmätyössä osasin neuvotella ja etsiä yhteisiä ratkaisuja. Pahin virheeni oli se, että unohdin nimeni ensimmäisestä kyselylomakkeesta sekä kirjaimen A sen vierestä merkkaamaan akateemista koulutusta. Mutta ei se mitään… niin luulin.

Kotona sain kuulla suuremman virheeni. ”Ethän sä ole mikään akateemisesti koulutettu”, mieheni valisti. ”Siis, mitä?! Olenhan. Mä olen käynyt ammattikorkeakoulun. Sehän on korkeakoulu” sanoin hämmentyneenä. ”Ei ammattikorkeakoulu ole akateeminen koulu” mieheni kertoi. Itsepäisenä puolisona en tätä tietenkään uskonut, vaan yritin googlata todisteita aiheesta. En löytänyt netistä yhtään virallista sivua, mutta sen sijaan kymmeniä keskusteluja, jossa aiheesta väitellään puolin ja toisin. Väittelyjä lueskeltuani ja erinäisiä linkkejä tutkittuani, tulin kuitenkin siihen tulokseen, että EI ammattikorkeakoulututkinto ole akateeminen. Ja nyt minulla lukee jokaisessa psykologisen testin alussa A, paitsi siinä yhdessä! :(

Tunsin itseni tyhmäksi, kun en tiennyt yhden sanan merkitystä. Yliopisto-opiskelijoille tämä varmaan opetetaan jo perusopinnoissa. Näin sieluni silmin kuinka yrityksen psykologit naureskelevat vastauslomakkeilleni ja kuinka yksi virhe nollaisi kaikki päivän muut hyvät tulokset.

Keskustelupalstoja selaamalla tuli vielä hölmistyneenpi olo. Missä tahansa keskustelua käytiin, keskustelu kulki kutakuinkin näin:
” Kertokaa, että mikä on akateeminen koulutus? Siis missä ammatissa sellainen hlö toimii?”
” AMK=ammattikorkeakoulututkinto ja yliopisto/TKK=korkeakoulut näistä tullaan akateemisiksi”
” Voi jeesus nelonen. Ammattikorkeasta ei tod. tulla akateemisiksi.”
” VOI VITUN URPO. SELVITÄ NYT SITTEN ITSELLESI, MITÄ AKATEEMIKKO TARKOITTAA, NIIN ET NOLAA ITSEÄSI TÄYDELLISESTI MUIDEN SEURASSA!!!!!!!!!!!!!!!!!!” 
(Lähde: meidanperhe.fi/keskustelut)
Huojentavaa oli huomata, etteivät muutkaan tienneet mitä akateeminen oli. Huolestuttavaa oli miettiä, minkälaisia ihmisiä nämä olivat, jotka keskustelivat palstoilla tietäväisinä asiasta sanoilla ”vitun” ja ”urpo” sekä 18 huutomerkin kera. Palstoilla haukuttiin myös ammattikorkeakoulut ammattkoulun tasoisiksi koulutuksiksi.

Oli koulutus mitä tahansa, teoria opitaan koulussa, käytäntö työelämässä. Valitettavasti kouluissa ei opeteta kuinka käyttäytyä nettikeskusteluissa taikka muussa sosiaalisessa maailmassa. Sama ihminen voi olla koulutukseltaan vaikka kuinka korkeasti koulutettu, mutta nettimaailmassa kirjoittaa kuin pahempikin rivosuu alakoululainen. Toivottavasti psykologiset testit osoittavat muut vahvuuteni kuin vajaavaisuuteni suomenkielen sanastossa. Ainakin olen rehellinen (myönnän virheeni), en hauku muita (edes netissä) ja kunnioitan kaikkia, oli meillä minkälainen koulutustausta tahansa.

Sitä työtä kyllä jää ikävä, jos en sitä parin A:n takia saa. :(