Äitiemme aiheuttamat traumat

Amerikassa, vuoden 2004 Super Bowlin väliaikanumerossa Janet Jacksonin puku hajosi ja hänen toinen rintansa vilahti 100 miljoonalle katsojalle suorassa lähetyksessä. Rinnan nänni oli tosinkin peitetty korulla, mutta silti yli 500 000 katsojaa teki asiasta valituksen tv-yhtiö CBS:lle. Tv-ruudussa näkyneet kuvat kuulemma olivat vahingollisia lapsille ja nuorille ja rinnan vilautus ”halveksuttava ja vastenmielinen teko”.

Voi niitä amerikkalaisia lapsia, jotka joutuvat rintoja katselemaan! Ajatelkaa nyt sitä, newyorkilais vauvaa, joka avaa synnytyksen jälkeen ensimmäistä kertaa silmänsä ja siinä, heti naaman edessä, on kauhistuttava, hirvittävä nänni! Ja siitä ne loppuelämän mielenterveysongelmat alkavatkin. Ei ihme, että Amerikassa imetys on paikoittain epäsuosiossa.

Todistusaineisto traumoista

Vai olisikohan sittenkin kyseessä lapsien äitien aiheuttamat traumat? Ei kai kukaan lapsi rinnan näkemisestä järkyty, ellei hänen vanhempansa ole jotenkin vihjannut, että tässä on nyt jotain kamalaa. Äideillä ja vanhemmilla on yllättävän suuri vaikutus lapsien tuleviin traumoihin.

Omat traumani sain kuusivuotiaana. Äitini oli nuoruudessaan ollut erinomainen hiihtäjä ja voittanut useissa kisoissa palkintolusikoita kaapit täyteen. Tuli sitten se päivä, kun äitini kuvitteli, että minustakin voisi tulla hyvä kisahiihtäjä. Minut vietiin pahaa-aavistamattomana Klaukkalan hiihtomaastoon ja vasta paikan päällä kerrottiin, että kyseessä olisi kisa, johon minä osallistuisin. Muistan lähtölaukauksen, jossa jäin kaikista jälkeen. Muistan, että kaatuilin kymmeniä kertoja ja matka tuntui ikuisuudelta, vaikka se todellisuudessa ei varmasti ollut edes kilometriä. Isäni hiihti vierelläni ja kesken matkaa purskahdin itkuun ja vaadin, että halusin metsän keskeltä takaisin kotiin. Koska matkasta oli jo puolet hiihdetty, oli takaisin palaaminen aika turhaa, joten jotenkin sinnittelin loppuun asti.

Kun pääsin maaliin, olin väsynyt ja itkun kyyneleet olivat jäätyneet silmäripsiini kiinni. Muistan kuvitelleeni, että maalissa voisin nojailla samalla tavalla sauvoihin väsyneenä kuin Marja-Leena Kirvesniemi maailmanmestaruuskisoissa. Tätä yrittäessäni yksi järjestäjämiehistä karjaisi minulle: ”Pois alta, seuraava sarja saapuu maaliin jo!”.  Muistan sen epäreiluuden tunteen. Tämän jälkeen en pitänyt hiihtämisestä ja olen aina vihannut kisaamista. Vasta aikuisena olen oppinut pitämään hiihtoa kivana urheiluna, mutta tällöinkin ladulla mieleen palaa välillä muisto siitä, kuinka epätoivoiselta tuntui jäädä ladulla viimeiseksi.

Ystäväni ei lapsuudessaan saanut koskaan karkkia, koska hänen vanhempiensa mielestä karkki oli epäterveellistä ja turhaa. Kaikesta suojelusta huolimatta hän kuitenkin sai käsiinsä makeisia ja tykästyi - tietenkin. Aikuisiällä ystäväni on syötänyt lapsilleen makeisia roppakaupalla jokaisena karkkipäivänä – vaikka lapset eivät niistä jaksakaan syödä kuin pari. Hän ei halua jälkipolviensa kokevan samaa vääryyttä ja traumaa kuin hän lapsuudessaan.  

Siinä vaiheessa, kun ihminen päättää hankkia lapsia, hän alkaa tehdä listaa siitä minkälainen vanhempi hänestä ei ainakaan tule - miten hän tulee toimimaan eri tavalla kuin hänen omat vanhempansa. Minä en ainakaan ikinä pakota lapsiani hiihtokisoihin. Ystäväni ei rajoita lapsilta makeisten syöntiä. Joku toinen voi yrittää olla reagoimatta alastomuuteen järkyttyneesti, niin että lapsi oppii, ettei siinä ole mitään ihmeellistä. Yritimmepä olla miten tahansa erilaisia kuin omat vanhempamme, varmaa on kuitenkin se, että he tulevat silti saamaan traumoja. Omanlaisiaan. Ja eihän se haittaa. Ehkä hekin näin tulevaisuudessa oppivat olemaan parempia vanhempia.