Aamu alkaa alakuloisesti. Masentaa, kaikki tuntuu turhanpäiväiseltä ja olen varma, että kaverini eivät oikeasti pidä minusta. Sitten muistan sen. Ai niin, kuukautiset on tulossa. Tämä alakulo kuuluu PMS-oireisiini enkä suinkaan ole yhden yön aikana muuttunut masennuspotilaaksi. Huokaisen helpotuksesta. Kun tietää, että tämä kestää vain pari päivää on helpompi antaa luvan itselleen olla masentunut.
Mutta pahempaa on luvassa. Ihan minä hetkenä tahansa iskee se kamala migreeni, joka saa pään jyskyttämään sydämenlyöntien tahtiin, liikkuessa tuntuu kuin olisi tuulitunnelissa ja vatsanpohjassa vaanii oksetus, joka ei kuitenkaan tule ulos, jotta olo paranisi. Jokainen kova ääni, valon pilkahdus tai voimakas haju saa olon vain huononemaan.
Myötätuntoinen naistenlääkärini ohjeisti, että PMS-migreeniin hoitoon ei ole oikeastaan muuta ratkaisua kuin ennaltaehkäisevä päänsärkypillereiden napsiminen. Ajatella, että lääketiede on keksinyt lääkityksen miesten impotenssiongelmiin, mutta miljoonien naisten PMS-oireita ei ole vielä poistettu maailmankartalta. Kiitos nykylääketieteen, lääkärini sekä e-pillerien kärsin näitä oireita sentään enää kerran kahdessa kuukaudessa. Ibumaxeja vetelen tasaiseen tahtiin seuraavan viikon ajan.
Kun kuulin ensimmäisen kerran sanan ”kuukautiset”, olin kuusivuotias ja seisoimme hoitopaikkani omistajan pojan kanssa heidän vaatekomerossaan. Poika esitteli äitinsä likapyykin verisiä alushousuja. Hän kertoi, että naisilla oli sellainen vaiva, että ne kerran kuussa valuivat verta alapäästään. En uskonut. Eihän siinä ollut mitään järkeä!, ajattelin.
Myöhemmin, kun aihetta ensimmäisen kerran käsiteltiin koulussa, olin 12 ja tiesin kuukautisista jo kaiken. Omani olivat alkaneet puolta vuotta aikaisemmin, olin muita päätä pitempi ja muutenkin fyysisesti kehittyneempi. Asia hävetti, joten siitä ei puhuttu kavereiden kanssa. Siinä iässä alkoi paljastua sukupuolierojen epäreiluus. Kun me tytöt jouduimme kerran kuussa istumaan vaihtopenkillä ”bambersit” housuissa, pojat pääsivät vapaasti juoksemaan jalkapallon perässä ilman huolen häivää.
Myöhemmällä iällä olen yrittänyt kääntää PMS-oireet vahvuudeksi. Kun kehittävän kotiriidan tuoksinnassa, mies tokaisee ”Onko sulla taas ne päivät, kun käyttäydyt kuin idiootti”, minä vastaan täyttä kurkkua ”No niin onkin, mutta mikä sun tekosyys on tohon mulkkuuteen?!”. Enää ei hävetä. Kerran kuussa – tai omassa tapauksessani kerran kahdessa kuussa - annan itselleni luvan olla pahalla päällä, masentua ja kaivautua peiton alle potemaan migreeniä. ”Kerran kuussa” olen ”Paha mimmi”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti