Kohta ne taas tulevat – jääkiekon maailmanmestaruuskisat. Olen valmistautunut tähän hamstraamalla paljon luettavaa, irrottamalla netti- ja tv-kaapelit sekä hankkimalla kuulosuojaimet. Kisat eivät nimittäin kiinnosta minua tippaakaan ja kaikki se hössötys niiden ympärillä vain ärsyttää. En jaksa sitä vouhotusta tämän vuoden ”tähti”-pelaajista, jatkuvia parhaiden palojen kertaamista ”niiltä vuosilta, jolloin Suomi voitti maailmanmestaruuden” sekä juontajia, jotka vetävät ilmeisesti LSD:tä kahvitauoillaan.
Kaikista vähiten jaksan sitä, jos Suomi voittaa. Viime vuonna kannustin Ruotsia, kun pakon edestä jouduin katsomaan viimeisen pelin. Oli jo tarpeeksi kamalaa, kun Suomi voitti 1995 ja ihmiset jaksoivat hehkuttaa sitä vuosikymmeniä aivan kuin Suomi olisi voittanut 3. maailmansodan. Jääkiekkoilijoita kohdeltiin sankareina. Siis miehet, jotka kuljettavat mustaa kumipalaa pitkin jäätä kentän laidalta toiselle, ovat sankareita? Kenet he ovat pelastaneet?
No kävi, kuten aina käy: se joukkue, jota kannustin hävisi. Ja pahempaa oli luvassa. Testosteronihuumassa Suomen kansa pakkautui Kauppatorille juhlimaan. Kun 100 000 kännistä juhlijaa tunkee pienelle torille, jälki on aika kamalaa. Juhlien jälkeen jäljelle jäi roskakasoja, rikkinäisiä pulloja, virtsalätäköitä sekä vääntyneitä liikennemerkkejä, kun ihmiset olivat kiipeilleet niihin nähdäkseen ihmismassan yli. Kun Suomi voitti salibändyn maailmanmestaruuden 2010, odotin Kauppatorille samanlaista voittojuhlaa kuin jääkiekkovoittovuonna 1995, mutta turhaan. Oli kuulkaa kovin tyhjä tori!
En tajua sitä, miksi minun pitäisi iloita siitä, että Suomi menestyy jossain jääkiekon maailmanmestaruuskisoissa. Miten minä siitä muka hyödyn? Viime vuoden voiton jälkeen, saivatko kaikki suomalaiset verohelpotuksia taikka ylimääräisen vapaapäivän? Ei. Muistettiinko kaikkia kisoja seuranneita penkkiurheilijoita omalla pokaalilla? No ei! Sen sijaan kisoissa menestyneet urheilijat pääsivät huippusopimuksille pelaamaan ulkomaille ja maksamaan verorahojaan toisen maan pussiin. No kasvoihan Suomen maine tietysti menestyksekkäänä urheilumaana. Juu, niissä neljässä maassa, jossa jääkiekkoa todella seurataan.
Valitettavasti en ole perinyt vanhempieni urheilukisageeniä, joka saa nauliutumaan tv:n ääreen minkä-tahansa-kisan-ääreen. Lapsuudessani olisin yhtä hyvin voinut tulla katkenneen käden kanssa kotiin. Se ei olisi saanut heitä hievahtamaankaan ruudun äärestä, kun Marja-Liisa Kirvesniemi hiihti, Ari-Pekka Nikkola hyppäsi tai Taina Uppa heitti.
Joten. Olkaa ystävällisiä, älkää kyselkö, mitä mieltä olin illan pelistä. Älkää tulko hehkuttamaan, kuinka hyvin Suomi pelaa tänä vuonna. Älkääkä toistelko kuinka mahtavaa oli, kun Suomi voitti vuonna 1995 ja 2011. Ei yksinkertaisesti kiinnosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti