Pois se minusta! - eli asioita, joita ilman voisin elää

Maaliskuussa alkaneessa elämän valmennuksessa päätin tavoitteekseni elämästä nauttimisen, joka päivä. Samalla aloin kirjaamaan asioita, joita haluan lisää elämääni (lue blogi 100 kokemusta) sekä niitä, joista haluan eroon. Nyt on vuoro paljastaa ne asiat, joita en elämääni kaipaisi:

Epäluottamus - yhdellä viikolla vietin täysin luottamani miehen kanssa romanttista lomareissua ja pussaillin kylpylähotellin altaissa, seuraavalla viikolla täysin yllättäen mies ilmoitti, ettei halua enää jatkaa yhdessä, pari päivää tämän jälkeen hän (omien sanojensa mukaan) aloitti uuden suhteen yhteisen tutun kanssa ja 2 viikkoa tästä he muuttivat yhteen - joten ei hirveästi tarvitse ihmetellä, miksi en tällä hetkellä luota miehiin tai vakavaan seurusteluun.

Rahahuolet - uusi elämäntilanne on aiheuttanut uusia rahahuolia. Yhtäkkiä olen ostamassa isompaa asuntoa kokonaan itselleni ja kohta maksan tuplat enemmän lainan lyhennyksiä. Ja tietysti maksan kaikki sähköt ja vakuutukset yksin.

Muuttaminen - 2 viikkoa eroilmoituksesta exä muutti siis uuden tyttöystävän luo. Mukaansa hän otti osan tavaroistaan, kuten huonekaluja, astioita ja vaatteet - mutta jälkeen jäi suuri määrä ei-halutumpaa tavaraa. Kun aikani pyysin, että hän tulisi siivoamaan loputkin tavarat ja mitään ei tapahtunut, lopulta itse hankin ystävän avustuksella muuttolaatikkoita ja pakkasin niitä yksin. Vaikka vihaan muuttamista! Miksi? Koska halusin asiat päätökseen, enkä elää missään välitilassa. Edelleen osa miehen tavaroista on muuttamatta. Ja nyt uhkana on oma muutto, jos en saa toista asuntoa myytyä.

Pakkoneuvottelut - inhoan neuvotteluja, sopimusten allekirjoittamista, virallisia asiakirjoja ja isojen asioiden päättämistä - ja erosta johtuen nyt on pakko neuvottella pankissa uutta lainaa, myydä yhtä asuntoa ja sumplia hintoja välittäjän kanssa. Juuri jouduin irtisanomaan täydellisen vuokralaisen, joka oli tehnyt kaikkensa, jotta asunnolleni löytyisi uusi vuokranantaja. Kaikki tämä tarkoittaa tuntikaupalla epämiellyttäviä puheluita ja palavereita, kymmeniä sopimusallekirjoituksia ja hitosti epävarmuutta siitä mitähän olen nyt tekemässä.

Salailu - menin vahingossa kertomaan exän nykyisestä suhteesta ja sain palautetta siitä, että ei ollut asiani kertoa siitä muille. Eihän se suhde minulle kuulu tietenkään, mutta en halua osallistua salailuun. Salailu ja valehtelu ei kuulu luonteeseeni, enkä halua niitä elämääni.

Menetyksen pelko - Ennen "meidän" koira, onkin nyt vain exän, koska en ollut tajunnut vaatia nimeäni omistuskirjaan ja alkulupauksista huolimatta mies ei suostukaan enää tekemään sopimusta koiran huoltajuudesta. Ei se mitään. Minä joustan ja taivun - kunhan saan olla pikkukoiran kanssa. Se on kuitenkin perheenjäseneni, jonka kasvattamiseen olen osallistunut ja jota olen pentuna kantanut keskellä yötä ulos pissalle, jotta siitä tulisi sisäsiisti. Onneksi exä on myös erittäin joustava. Mutta menetyksen pelon kanssa on kamala elää.

Jännittyneet suhteet - pikkukoiran ja asunnon takia olen edelleen viikottain yhteydessä exään ja hänen uuteen tyttöystäväänsä. Se ei oikeastaan haittaa minua ollenkaan (koska kaipaisitko sinä takaisin henkilöä, joka sinut on pettänyt?) - mutta suhdetta värittää välillä outo tunnelma. Tulen exän uuden tyttöystävän kanssa erinomaisesti toimeen, mutta välillä exän käytös kummastuttaa. On ollut outoa nähdä kuinka ennen tunnollinen, kiltti ja ymmärtäväinen ihminen ei hoida omaa osuuttaa eroasioista ellei häntä muistuta jatkuvasti, peruu lupauksiaan sekä muuttuu välillä seurassani vihamieliseksi ja välinpitämättömäksi - vaikka erosimme hänen aloitteestaan ja kuitenkin lopulta ihan ystävinä. Tämä kaikki johtaa siihen, että joudun koko ajan miettimään mitä olen sanonut, olenko loukannut jotenkin ja vai onko joku muu asia, josta käytös johtuu.

Epävarma tulevaisuus - olen suunnittelija. Aina ennen minulla on ollut tavoite, aikataulu ja suunnitelma elämälle. Nyt en yhtään tiedä missä olen ensi viikolla, puolen vuoden päästä tai 5 vuoden päästä - enkä uskalla suunnitella mitään, koska elämä on arvaamaton. Ja se on todella pelottavaa ja outoa!

Kateus - kaikilla muilla on varmasti paljon kivempaa kuin minulla. Heillä on perhe, luotettava puoliso, leiskuvaa romantiikkaa, oma koti, rahaa pankkitilillä ja viikonloppusuunnitelmissa mahtavaa ohjelmaa. Selailen facebookia ja instagrammia ja kadehdin kaikkien muiden elämää niin paljon - etten osaa nauttia omastani. Tiedän, että vaikka maailmassa on niin paljon asioita, joita en tule koskaan saamaan - minun pitäisi keskittyä siihen, mitä minulla on.

Valittaminen - tuntuu, että vain koko ajan valitan omaa kohtaloani - ainakin pääni sisällä - jopa ärsyttävyyteen asti. En halua olla valittaja. Haluisin keskittyä hyvään elämään - mutta kaikki rahahuolet, epäluottamusasiat, salailu, menetyksenpelko, oudosti värittyneet ihmissuhteet ja pakolla hoidettavat sopimusasiat saavat oloni hyvin epävarmaksi ja pelokkaaksi. Kunhan pääsisin näistä asioista eroon, niin ehkä ei olisi syytä enää valittaa.

[Monesta yllämainitusta asiasta voisi saada sellaisen kuvan, että exäni on kamala ihminen, mutta totuus on ettei hän ole. Hän on mies siinä missä kuka tahansa, heikkouksineen ja paheineen. Aidosti toivon, että he uuden tyttöystävänsä kanssa saavat asiat toimimaan, sitoutuvat yhdessä olemiseen, eivätkä kulje vain hetken huumassa sekä oppivat virheistä, joita me teimme - koska kukaan ei ansaitse sitä määrä harmia, joka minulle syntyi rikkoutuneesta parisuhteesta.]

Excuses for bad behavior

Tapahtui tosielämässä:

Nainen tarrautui varattuun mieheen, koska omassa elämässä oli ongelmia.
Mies rikkoi lupauksensa, koska kolmas osapuoli pyysi.
Nainen tiuski, koska oli väsynyt.
Nainen loukkasi toista naista, koska oli kännissä.
Mies ei saapunut sovittuun tapaamiseen, koska oli kiire.
Mies ei kertonut totuutta, koska ei halunnut loukata.
Nainen valehteli, koska puoliso olisi suuttunut.
Mies raivosi, koska toinen ihminen ei tehnyt niin kuin hän pyysi.


Tunnistatko itsesi?

On ihan hemmetin helppoa käyttäytyä huonosti. Varsinkin, jos sille saa perusteltua hyvän tekosyyn. Kuinka moni onkaan vedonnut kiireeseen, alkoholiin, väsymykseen, toisen osapuolen käytökseen tai huonoihin olosuhteisiin kohdellessaan toista osapuolta väärin? Ihan varmasti meistä joka ikinen. Kuinka moni on silti tiennyt tekevänsä väärin...

Raivosin puhelimeen. Olin väsynyt ja kyllästynyt kuulemaan selityksiä ja kaikki se turhautuminen pääsi raakoina sanoina ulos suusta. Siis minä! Minä, joka yritän aina kyllästymiseen asti nähdä asioiden positiivisen puolen. Minä, joka riitatilanteessa vetäydyn taka-alalle, koska en jaksa riidellä. Minä, joka aikaisemmissa suhteissa hukuin sellaiseen määrään tunteenpurkauksia, etten jaksa enää provosoitua. Jälkikäteen mietin, mitä ihmettä tapahtui. Miten minä niin muutuin?

Väsymys vähentää vastoinkäymisten sietämistä. Nälkä saa ihmiset kärttyisiksi. Kiire aiheuttaa unohtelua ja alkoholi vähentää ihmisen estoja. Mutta mikään näistä ei saa ihmistä tekemään mitään, mitä hän ei haluisi tehdä. Todellisuudessa nälkä, väsymys, kiire ja alkoholi paljastavat ihmisen todelliset tunteet, prioriteetit ja pelot.

Minä raivosin, koska olin olin loukkaantunut siitä, miten minua oli kuukausien ajan kohdeltu. Olin vihainen, koska jälleen kerran lupaukset minulle rikottiin. Huusin, koska pelkäsin, että menetän jotain tärkeää ja koska en hallinnut elämääni, johon toinen ihminen määritti aikataulut.

Tarinat voi kertoa myös toisinkin:
Nainen tarrautui varattuun mieheen, koska pelkäsi jäävänsä yksin.
Mies rikkoi lupauksensa, koska ei halunnut menettää kolmannen osapuolen luottamusta.
Nainen tiuski, koska oli loukkaantunut ja epävarma.
Nainen loukkasi toista naista, koska halusi kertoa karun totuuden.
Mies ei saapunut sovittuun tapaamiseen, koska ei halunnut ajatella vaikeaa asiaa.
Mies ei kertonut totuutta, koska ei tiennyt, mitä siitä seuraisi.
Nainen valehteli, koska pelkäsi menettävänsä jotain tärkeätä.
Mies raivosi, koska tunsi syyllisyyttä.

Oli tarina mikä tahansa, omien tekojen takana on pystyttävä seisomaan - eikä verhoutua tekosyihin.

Kahleita ja riippuvuuksia

Istun olohuoneen sohvalla ja olen katsovinani televisiota. Todellisuudessa vahdin puhelinta ja toivon, että vanha ihastus laittaisi viestiä. Samaan aikaan ärsyynnyn siitä, että tässä minä olen taas riippuvainen toisesta ihmisestä. Vastahan pääsin eroon toisesta riippuvuussuhteesta, opin elämään ihan itsekseni ja taas haalin itseni ympärille ihmisiä, joiden vastakaiku määrittää onnellisuuteni.

Yhtäaikaisesti olen seurannut vierestä erään parisuhteen kehittymistä siihen, että toinen osapuoli luopuu kaikesta omastaan toisen takia, eikä enää itse tee mitään päätöksiä. Kaikki tämä on johtanut siihen, että mietin haluanko todella laittaa elämäni riskialttiiksi seuraavalle suhteelle.

Vaikka toisen ihmisen tuki ja rakkaus on kadehdittavaa, silti nyt olen huomannut kuinka ihanaa on olla riippumaton kenestäkään toisesta. Kukaan ei sotke kotiani (paitsi koira), menoni eivät ole toisesta ihmisestä kiinni, en tarvitse lupaa mihinkään - ja ennen kaikkea kukaan ei tee elämänpäätöksiäni minun puolestani.

Hyvässä parisuhteessa kaikki on jaettua: unelmat, suunnitelmat, vastuut, koti ja vapaa-aika - mutta samalla sitä luovuttaa ison osan minuuttaan toisen hallittavaksi. Ja vaikka voi luulla tuntevansa toisen täysin, on riskialtista antaa näin suuri valta toiselle. Se vaatii paljon luottamusta.

Mitä tapahtui vanhalle ihastukselle? No, hän laittoi viestiä. Tapailimme jonkin aikaa, mutta lopulta kaikki loppui siihen, että vaikka kummallakin oli hauskaa, totesimme, että olemme aika erilaisia. Tapailu oli kivaa - mutta paljon kivempaa on olla vapaa kaikista kahleista.

Et tunne tätä uutta minua

Joogatunnilla havahduin katsahtamaan peiliin. Siellä tuijotti takaisin joku laiha nainen pinkissä topissa ja mustissa trikoissa. Hätkähdin. En ollut tunnistaa itseäni.

En ole enää sama henkilö kuin ennen. Tiesinhän, että olen laihtunut jonkinverran parin viimeisen kuukauden aikana, mutta en tajunnut kuinka selkeästi se näkyy. Se, mikä muu on muuttunut, ei näy ulospäin. Sitä henkilöä, joka puoli vuotta sitten aikataulutti ja suunnitteli tulevaisuutta, ei ole enää. Tämä jäljelle jäänyt henkilö elää 2 viikkoa kerrallaan eteenpäin, tarttuu spontaanisti ideoihin sitä mukaan, kun niitä tulee vastaan eikä stressaannu ongelmista, jotka eivät ole hänen vaikutuspiirissään.

Tämä uusi minä ei kokkaa - koska miksi käyttää turhaan aikaa yksin kotitöihin, kun kaupasta tai ravintolasta saa ruuat valmiina. Tämä uusi minä kiipeää korkealle vaikka pelkää korkeita paikkoja. Hän lähtee mukaan hullutuksiin, kun pyydetään - mutta ei epäile sanoa ei, jos ei huvita. Hän ei pelkää epäonnistua. Eikä arkaile kertoa, että pelkää, rakastaa, ahdistuu tai suree. Eikä hän jaksa välittää, mitä muut hänestä ajattelevat. Koska elämä on liian lyhyt.

Pari kuukautta sitten yritin hypätä 5 metristä pehmustetulle patjalle. Olin jo reunalla, kun kroppa jähmettyi paniikista. Vaikka kuinka elämä olisi muuttunut, silti tietyt asiat pysyvät samana. En pääse eroon vanhoista kammoista tai traumoista. Se jokin tuolla sisällä pysyy samana.

Ruokahalu kuulemma palaa jonain päivänä, ja varmaan osa vanhoista kiloistakin. Ennen pitkään elämälle muodostuu taas jokin pitkän matkan suunnitelma. Mutta vanha minä ei palaa koskaan! Se ei ole vain huono asia.