En ole enää sama henkilö kuin ennen. Tiesinhän, että olen laihtunut jonkinverran parin viimeisen kuukauden aikana, mutta en tajunnut kuinka selkeästi se näkyy. Se, mikä muu on muuttunut, ei näy ulospäin. Sitä henkilöä, joka puoli vuotta sitten aikataulutti ja suunnitteli tulevaisuutta, ei ole enää. Tämä jäljelle jäänyt henkilö elää 2 viikkoa kerrallaan eteenpäin, tarttuu spontaanisti ideoihin sitä mukaan, kun niitä tulee vastaan eikä stressaannu ongelmista, jotka eivät ole hänen vaikutuspiirissään.
Tämä uusi minä ei kokkaa - koska miksi käyttää turhaan aikaa yksin kotitöihin, kun kaupasta tai ravintolasta saa ruuat valmiina. Tämä uusi minä kiipeää korkealle vaikka pelkää korkeita paikkoja. Hän lähtee mukaan hullutuksiin, kun pyydetään - mutta ei epäile sanoa ei, jos ei huvita. Hän ei pelkää epäonnistua. Eikä arkaile kertoa, että pelkää, rakastaa, ahdistuu tai suree. Eikä hän jaksa välittää, mitä muut hänestä ajattelevat. Koska elämä on liian lyhyt.
Pari kuukautta sitten yritin hypätä 5 metristä pehmustetulle patjalle. Olin jo reunalla, kun kroppa jähmettyi paniikista. Vaikka kuinka elämä olisi muuttunut, silti tietyt asiat pysyvät samana. En pääse eroon vanhoista kammoista tai traumoista. Se jokin tuolla sisällä pysyy samana.
Ruokahalu kuulemma palaa jonain päivänä, ja varmaan osa vanhoista kiloistakin. Ennen pitkään elämälle muodostuu taas jokin pitkän matkan suunnitelma. Mutta vanha minä ei palaa koskaan! Se ei ole vain huono asia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti