Matkastressaajien tukiryhmä

Tervetuloa tänne matkastressaajien tukiryhmään. Aloitetaan ihan siitä, että käydään kuulumiset läpi. Seela, haluisitko sinä aloittaa? Sinulla oli ilmeisesti joku reissu luvassa.

- Joo, lauantaiaamulla pitäs lähteä etelään.
- Mitä tuntemuksia se sinussa herättää?
- Noh, lähinnä hermostuttaa. Se aikanen herätys, check-inin tekeminen, matka lentokentälle, turvatarkastus ja kaikki...
- Kerro vähän tarkemmin?

- Noh, nyt koko loppuviikko menee pilalle, kun pitää jännittää, että muistanko hoitaa check-inin perjantaina. Sitt edellinen yö pitää valvoa, että voin vahtia kelloa, jotta ehdin ajoissa lähtemään lentokentälle.
- Onko sinulla kovinkin aikainen lento?
- Joo - ei. Lento lähtee vasta 12 jälkeen, mutta pitää siellä lentokentällä olla vähintään 2 tuntia aikasemmin, jos jotain tulee. Matkaan pitää varata puoltoista tuntia, vaikka Reittiopas näytti, että menis vaan 40 min - mutta sitä ei voi koskaan tietää..
- Niin tietysti ja matkalaukkujen jättämiseen pitää varata aikaa.
- Joo, ei - en mä mitään tavaroita ruumaan laita. Nehän saattas kadota ja sitten niitäkin pitäs jännittää, että löytyykö niitä enää ikinä.

- Mikä siinä turvatarkastuksessa niin hermostuttaa?
- Noh, siis siinähä voi mennä ihan kaikki pieleen. Pahimmassa tapauksessa mä seison sitt siellä alusvaatteisillani kaikkien toljoteltavana, kun se turvatarkastustäti etsii mun vaatteiden joukosta jotain unohtunutta metalliklemmaria. Tai ne löytää sillä pyyhkäisytestillä mun käsistä jotain ruudin jämiä - sitä ikinä tiedä, mitä noista julkisista tarttuu mukaan... Tai mun nesteet on väärissä paikoissa - väärän kokosia - tai väärin pullotettuja... Tai mun tavarat katoaa sinne linjastolle, eikä tuu toisesta päästä koskaan ulos.
Eikä sitä ikinä tiedä kauanko siinä jonossa menee. Yleensä menee 8 minuuttia - mutta sitä voi mennä vaikka puoltoista tuntia, jos joutuu jonku kiinalaisseurueen perään - tai lapsiperheiden - niillä on aina kamalasti kamaa mukana...

- No mutta Seela, eiköhän se ihan mukavasti mene, kun oot varannu noin hyvin aikaakin.
- Joo, mutt sen jälkeen pitää löytää oikee portti! Tiedät sä, että ne välillä siellä lentokentällä ihan tarkoituksella vaihtelee niitä portin numeroita. Ett just ku oot asettunu hyvin siihen jonoon odottelee omaa vuoroas, ni yhtäkkii ne vaihtaaki porttia ihan toiselle puolelle lentoasemaa. Sitt pitää kaikkien kamppeiden kanssa rynniä äkkiä oikeeseen paikkaa. Koko ajan pitää pitää silmällä niitä boarding-tauluja, ett jos tulee yllätysmuutoksia!

- Sua varmaan jännittää myös se lentomatkustaminen?
- No, ei oikeastaan. Lähinnä vaan se, ett onks lippu mukana. Tai onks muistanu passin. Tai tarviiks sittenkin jonku viisumin. Ja onks liikkeellä oikeena päivän. Tai miten siellä kohdemaassa sitten: miten sielt lentoasemalta pääsee hotellille? Puhuuks taksikuskit englantia?  Onks se loukkaavaa jos suomalaisittain vaan mököttää hiljaa taksimatkan? Käyks luottokortti? Ja kuuluuks taksikuskii tipata? Sellasii.

- No, mutta Seela noita asioitahan sä ehdit hyvin sulatella tässä ennen matkaa. Hyvin onnistunut reissu siitä varmasti tulee!
Haluisiko joku muu vuorostaan avautua?

Luottamusta opettelemassa

Kun olin n. 12 vuotta, vieras mies pysäytti minut ja ystäväni autollaan tien viereen. Hän väitti olevansa poliisi ja huomautti, ettei meillä ollut heijastimia. Kun pääsimme kuljettajan ikkunan viereen, näin, että hän istui autossa housut avoimena. Hän sanoi, että päästäisi meidät varoituksella, mikäli pitäisimme kiinni hänen sukukalleudestaan. Sinä päivänä opin yhden elämäni ensimmäisistä suurista opeista: kaikkiin tuntemattomiin ei kannata luottaa.

Mies pyysi meidät autoonsa. Olimme nuoria ja tietämättömiä, emmekä oikein ymmärtäneet, mistä oli kyse, mutta joku varoitusääni päänsisälläni huusi, että kaikki ei ollut kunnossa. Juoksimme läheiselle talolle, jossa asui ystäväni luokkakaveri. Miestä ei näkynyt sen koommin, emmekä puhuneet asiasta vanhemmillemme, koska emme oikein osanneet.

Voit kauhistella sitä, mitä tapahtui - noin ei pitäisi tapahtua kenellekään 12-vuotiaalle - mutta minulle tuo oli suuri oppi. Se oli ensimmäinen kerta, kun tajusin, ettei maailma ole yhtä leikkiä ja vilpittömiä aikomuksia.

Myöhemmin elämässä olen oppinut sen toisen suuren opin. Myös tärkeimmät ja rakkaimmat ihmiset voivat pettää meidän luottamuksemme ja kääntää selkänsä. Myös läheisimmillämme voi olla salattuja aikomuksia ja omia agendoja. Näiden oppien ansiosta osaan nykyään olla varautuneempi enkä pidä kaikkea, mitä minulle sanotaan, automaattisesti täytenä totena.

Mutta näillä opeilla on myös nurja, epäreilumpi puoli: ne vaikuttavat kaikkiin myöhempiin ihmissuhteisiin - myös niihin tärkeimpiin ja rakkaimpiin, jotka eivät ole epäluottamusta mitenkään ansainneet. Vaikka tiedän, että suurin osa ihmisistä puhuu aina totta ja heidän aikomuksensa ovat vilpittömät, silti pelkään, että minua huijataan taas - ja tämä ei ole reilua muita kohtaan.

Paskoja juttuja tapahtuu meille kaikille joskus. Elämä ei ole aina leikkiä ja hyviä aikeita. Ehkä sen suurin opetus pitäisikin olla, että vaikka pahoja asioita tapahtuu, tästä kaikesta kuitenkin selviää. Menneet tapahtumat tekevät meistä ennen kaikkea vahvempia ja viisaampia. Ja kun tietää selviytyvänsä pahasta, sitä uskaltaa taas luottaa ja laittaa elämänsä likoon.

Hyvät ystävät ja tutut

Mitä tekisit, jos näkisit, että tuttusi, joka ei kuitenkaan ole kovin läheinen, kärsisi? Kärsimys oireilee äksyilynä, läheisille tiuskimisena sekä äkkipikaisuutena. Kun muutoin rauhallinen ja huoleton ihminen muuttuu täysin, jotain täytyy olla todella huonosti - mutta koska ystävä ei ole tarpeeksi läheinen, en tiedä, miten häntä voisi auttaa - tai onko se edes asiani.

Tämä on saanut minut miettimään ystävyyssuhteita ja sitä, miten ne syntyvät. Miten joistakin ihmisistä tulee läheisiä ja tärkeitä ja jotkut pysyvät etäisimpänä tuttavuuksina? Missä vaiheessa mennään yli sen tuttavuudesta rajan ja ollaan tukena vaikeina hetkinä?

Pisimmät ystäväsuhteeni ovat alkaneet ala-asteella. 1. luokan 1. päivänä istuuduin koululuokassa Piian viereen ja siitä lähtien näimme samalla kaveriporukalla lähes joka päivä kunnes iskimme ylioppilaslakit päähämme lukiossa. Kun viettää 12 vuotta elämästään toisen seurassa, sitä kasvaa hyviksi ystäviksi.

Lukion jälkeen kukin kaveriporukasta jalkautui ympäri Suomea opiskelemaan, mutta aina, kun kaipasin juttuseuraa oudolla, uudella paikkakunnalla, kaivoin Nokian kännykkäni käteen ja soitin vanhoille koulukavereille. Myöhemmin tämä kuulumistenvaihto siirtyi sosiaalisen median myötä Facebookiin.

Jotkut ystävyyssuhteet ovat syntyneet sattumalta, kuten asuintalon rappukäytävässä törmäämällä, yhteisen työn parissa ahertaessa tai tutustumalla ystävän ystäviin. Aina, kun olen tavannut hyvän ihmisen, jonka kanssa olemme tuntuneet olevan samalla aaltopituudella ja jonka kanssa on ollut hauskaa, olen yrittänyt pitää tämän elämässäni tavalla tai toisella. Vanhojen partioaikaisten työkavereiden kanssa kokoonnumme säännöllisen epäsäännöllisesti samaan ravintolaan vaihtamaan kuulumisia, lapsuudenaikaisen ystävän kanssa käymme puolen vuoden välein leffassa ja aina, kun vierailen muilla paikkakunnilla pyrin näkemään siellä tuntemiani ihmisiä. Jotkut ihmiset jäävät vain muistoksi Facebook-kaverilistalle.

Vaikka näitä ihmisiä näkisi usein, se ei kuitenkaan tarkoita, että heistä tulisi automaattisesti läheisiä. Hyvien ystävien kanssa on jaettu elämän ilot ja surut, eivätkä he tuomitse huonoja elämänvalintoja. Heille voi soittaa milloin vain ja he tukevat vaikeina hetkinä. Mutta kenenkään hyväksi ystäväksi ei voi pakottautua. Yhteydenpidon ja välittämisen täytyy olla molemminpuolista - siksi en uskalla puuttua mainitsemani etäisen tuttavan tilanteeseen.

Tiedän, että tuttavani elämäntilanne on muuttunut viimeisen puolen vuoden aikana sellaiseksi, jota hän ei itselleen toivonut eikä siitä ole enää paluuta vanhaan - ja tämän takia hän varmaankin oireilee. Ja seuraavat pari vuotta tulevat olemaan entistä haastaviampia. Toivon vain, että hän löytää itselleen jostain ystävän, jolle voi puhua tunteistaan. Sillä vaikka ystävät eivät pysty korjaamaan tilannetta, heidän tukensa auttaa eteenpäin.

Aikojen saatossa olen saanut omilta ystäviltäni niin paljon tukea, että olen heille miljoonan vastapalveluksen velkaa. Siksi haluankin sanoa, mikäli ikinä kaipaat henkilöä, jolle puhua, minä olen täällä.

Lauseita rakkaudesta

Älä sano nyt, että rakastat minua. Odota, että olet nähnyt minut sairaana ja väsyneenä, vihasena, arjen keskellä, pahimpana päivä, ilman meikkiä verkkareissa, 100 päivää putkeen - ja sano sitten vasta, että rakastat minua.

Koska, jos sanot sen nyt ja muutat mielesi nähtyäsi kaiken tämän - en ehkä kestä sitä.

Jos välität minusta, älä koskaan valehtele tai jätä sanomatta jotain, mitä pitäisi sanoa. Koska vale ja sanomaton sana, viiltävät tuhat kertaa terävämmin kuin yksikään raaka totuus.

Vaikka olisin kuinka onneton, älä lupaa minulle mitään, mitä et voisi luvata minulle muutoinkin. Koska kauniita sanat helpottavat oloani vain hetken - rikotut lupaukset sattuvat ainiaan.

Älä ikinä hylkää unelmiasi ja intohimojasi minun takiani - sillä ilman niitä et olisi se henkilö, johon rakastuin ja sinusta jäisi jotain uupumaan.

Jos haluat kuulua elämääni, lupaan, etten tee yhtäkään elämäni suurta päätöstä itsekseni, enkä salaa aikomuksiani, enkä tunteitani - mutta valmistaudu siihen, että myös minulla on omia unelmia ja haaveita, joista haluan pitää kiinni.

Mitä ikinä tapahtuukin, en rikkoudu loukkaavista sanoista tai vääristä teoista. Ole mielummin eri mieltä kuin mielistelet mielipiteitäni, sillä mikään vahva suhde ei ole rakennettu valheille ja väärille valoille.

Neuvoja parikymppiselle itselleni

Mitä haluisin kuiskata parikymppisen itseni korvaan...

1. Luota ihmisiin - älä elämän pysyvyyteen. Harva ihminen on todella epäluotettava, mutta elämä voi muuttaa tilanteita ja ihmisiä.

2. Olet itse vastuussa omasta onnellisuudestasi - ei puolisosi! Ei työnantajasi! Ei vanhempasi!

3. Synnyt tähän maailmaan ilman mitään - joten kaiken, minkä saat, on lahja, ei itsestäänselvyys.

4. Jos joku haukkuu, loukkaa tai pettää sinua, se kertoo enemmän tekijän luonteesta kuin sinusta. Sinun ei tarvitse olla samanlainen.

5. Et tule koskaan olemaan tarpeeksi kaunis, laiha tai täydellinen. Hyväksy se ja nauti elämästä.

6. Kaikki tekevät virheitä tai nolaavat itsensä joskus. Älä stressaa niitä etukäteen.

7. Tulee päiviä, jolloin luulet elämäsi loppuvan ja musertuvasi tuskan alle, mutta selviät siitä vahvenpana kuin koskaan - ja löydät vielä uuden onnen.

8. Et voi olla kaikille mieliksi. Et voi pitää kaikkia kavereinasi. Et voi aina tehdä niin kuin sinulta toivotaan.

9. Ole anteeksiantavainen, avoin ja hupsu - vaikka se vaikuttaisi muista teennäiseltä, naivilta ja tyhmältä. Ole oma itsesi.

10. Älä pelkää rakastaa - vaikka se voi satuttaa.

Sukset ristissä

"Saa nähdä pysyykö Seela pystyssä!", huikattiin naureskellen, kun vedin monoja jalkaan. Joulun välipäivinä tajusin, miksei minusta tullut koskaan huippu-urheilijaa. 

Sain joululahjaksi sukset. Vaikka en ole hiihtänyt vuosiin, enkä hiihtäjänä ole mikään kovinkaan hyvä, haaveilin suksista, koska niillä pääsisi talvellakin metsään, luonnon rauhaan. Monoja kiristäessä, kommentteja kuunnellessa aloin epäillä taitojani entisestään. Tosissaan en ollut hiihtänyt pitkään aikaan ja mäissä vauhti pakostikin kasvaisi. Mitä, jos en pystyisi pitämään suksia hallinnassa, mietin.

Kun viimein pääsin mäen kohdalle, luovutin ennen kuin pääsin vauhtiin. Kaaduin tahallani lumivalliin - jotta ei sattuisi pahemmin, jotta tilanne pysyi hallinnassa ja jotta epäonnistuminen ei olisi niin suuri. Sitten nostin kädet ylös suurieleisesti. "Katsokaa nyt! Minä kaaduin!" Halusin näyttää, kuinka huono olin ja tehdä siitä yhteisen vitsin.

Koko suksi-episodi oikeastaan kuvastaa koko urheilu-uraani. Aina, kun joku kysyy, mitä harrastan, kerron kiipeileväni ja käyväni uimassa - mutta heti perään kiirehdin lisäämään "mutta en ole niissä kovin hyvä". Työkaverini kanssa muistelimme kouluaikojen liikuntatunteja. Vihasin niitä! Niillä aina kisailtiin: pesäpalloa, pituushyppyä, sählyä, juoksua, keihäänheittoa... En ollut koskaan missään hyvä ja jos en onnistunut jossain, luovutin samantien. Tuloksena oli tyydyttävä liikuntanumero.

Vasta aikuisiällä opin hiukan sattumaltakin, että urheilu voi olla kivaakin. Kaikki alkoi siitä, kun oma kroppa alkoi hajoilemaan. Tarvitsin liikuntaa, jotta pysyin kunnossa. Kokeilin eri lajeja ja pidättäydyin niissä, jotka tuntuivat vähemmän epämiellyttäviltä. Pikkuhiljaa jäin koukkuun treenin jälkeisiin endorfiinipurkauksiin ja vapauteen tehdä asioita omassa rauhassa.

Jospa joku ala-asteen liikunnan tunnilla oli kertonut, ettei urheilussa tarvitse aina olla paras ja että liikkua voi myös, koska se vain tuntuu hyvältä. Jospa kouluissa ei olisi aina keskitetty kilpailemaan. Jospa joku olisi kehunut ja kannustanut, kun olin pieni, vaikka en onnistunutkaan. Sillä ei kukaan synny huippu-urheilijaksi. Ensin pitää löytää liikunnan riemu - ja kehityä epäonnistumisien kautta huippua kohden.

Minulla on nyt sukset - ja aion käyttää niitä. En ehkä pääse huipulle, mutta ainakin metsän rauhaan. :)

Elämäni vaikein vuosi & roppakaupalla hyvää

Kun tämä vuosi alkoi, pääni oli aivan tyhjä. En tiennyt, mitä odottaa tai minne suunnata. Edellisenä vuotena olin saanut opinnot päätökseen ja nyt vain odotin jonkunlaista vinkkiä siihen, mitä minun pitäisi elämälläni tehdä seuraavaksi. Sitten yhtäkkiä joku teki päätöksen puolestani ja kaikki muuttui.

Koko kevät meni erosta toipuessa. Piti ajatella tulevaisuutta uudelta kantilta, nähdä omat vahvuudet kaiken keskellä, selvitä arjesta yksin, pitää kiinni siitä, mitä piti tärkeänä, eikä luopua arvoistaan ja oppia taas luottamaan.

Kesä oli uuden kokeilua, huolettomuuden harjoittelua, seikkailuja, uusia ystäviä ja itsensä ylittämistä. Kun syksy saapui, luulin jo, että vaikeimmat ajat olivat takana, mutta sitten työpaikalleni iski yt-neuvottelut ja päädyin neuvottelevaksi osapuoleksi henkilöstön edustajistoon. Ihmisten elämästä neuvottelu on sydäntä raatavaa hommaa ja tuloksena oli monta huonosti nukuttua yötä.

Loppu syksy meni matkustellessa sekä työn, että vapaa-ajan puitteissa. Välillä kävin kotona vain vaihtamassa laukkua ja kalenterini oli aikataulutettu joka sekunnille. Vähemmästäkin väsyy ja vaikka matkustaminen on kivaa, välillä unelmoin vain viikonlopusta, jolloin saisi vain olla kotona.

Nyt, kun vuosi lähenee loppuaan, pakko sanoa, että vaikka vuosi oli vaikea, se sisälsi myös roppakaupalla hyvää.

• Opin itsestäni paljon. Osaan ja uskallan, kun vain jätän turhan hermoilun. 
• Tajusin, että minulla on todella paljon, ihania ystäviä, eivätkä hyvät ystävyyssuhteet katoa vaikka elämäntilanteet muuttuisivat. 
• Elämässäni on pieni karvatassu, joka riemastuttaa olemuksellaan joka viikko ja pitää minut liikkeellä huonollakin säällä. 
• Terveyteni on pysyny stabiilina ja, vaikka välillä kipuilenkin, pahemminkin voisi olla.
• Minulla on työ, jossa saan näyttää kynteni ja kehittyä jatkuvasti.
• Saan olla kiitollinen, että minulla on perhe, joka tukee vaikeina hetkinä ja pitää yhteyttä säännöllisesti - sitä ei ole kaikilla. 
• Ja vaikka ajattelinkin, etten varmasti enää koskaan rakastuisi vakavasti ja luottaisi toiseen ihmiseen, olen kuin ihmeen kautta löytänyt ihmisen, jolle voin uskoa salaisuuteni ja jonka ajatteleminenkin saa hymyilemään ja sydämen hakkaamaan lujempaa. 

Oikeastaan en malta odottaa, mitä ensi vuosi tuo tullessaan. Ja tiedän, että tämä vuosi tuskin tulee olemaan koko elämäni vaikein vuosi - vaikeampia on varmasti edessä - mutta tämän vuoden perusteella voin sanoa, että kyllä minä pärjään. Eihän minun tarvitse kestää mitään yksin. Kiitos siitä ystävät ja rakkaat!