Odotuksen vuosi

"Haaveet on tehty toteutettaviksi" sanotaan. Joskus asiat eivät vain ole helppo toteuttaa. Joskus haaveiden tiellä on muiden ihmisten tavoitteita, byrogratiaa, koronaa, rahan-, resurssien- tai ajanpuutetta tai ristiriitaisia tunteita. Tämä vuosi on ollut yksi odotusten vuosi. Mikään haave ei ole toteutunut helpolla…

Asunnon odotus

Tammikuu alkoi päätöksellä löytää oma uusi koti. Aloitimme etsimisen optimistisesti. Vaihtoehtoja tuntui olevan valtavasti. Yksi kerrallaan, asunnosta asuntoon kävimme näytöissä - ja hylkäsimme vaihtoehtoja. Liian pientä, väärällä paikalla, huonoilla kulkuyhteyksillä, liian kaukana päiväkodista. 

Löytyi kiva, mutta lapsen huoneesta oli käynti takapihalle (ei hyvä!). Löytyi mukava, mutta piha oli postimerkin kokoinen (ei haluta naapureita ihan kylkeen kiinni). Löytyi sopiva, mutta kuntokatsastuksesta ilmeni paljon ongelmia. 

Pikku hiljaa totesimmekin, että tarvitsemmeki isompaa, kun alunperin suunniteltiin - ja että huonot pinnat eivät meitä haitanneet, koska osaammehan me rempata! Mutta, kun toiveet tarkentui, niin rajautui vaihtoehdotkin. Kesällä olin jo ihan epätoivon partaalla. Tässä oli odoteltu jo sopivaa asuntoa yli 6 kk!

Juhlien odotus

Alkukeväästä odoteltiin lisäksi milloin voitaisiin pitää lapsen 1-vuotissynttärit. Koronarajoitusten takia niitä ei voinut pitää oikeana päivänä toukokuun lopussa. Lopulta juhlat pidettiin vasta heinäkuun alussa.

Heinäkuussa odotettiin myös voisinko pitää 40-v. synttäreitäni ja tulisiko sinne edes osallistujia. Juhlat olivat mieheni perheen mökillä, joten tilaa ulkona oli hyvin - mutta paikka oli myös sellainen, ettei sinne poikettu hetkessä. Tämä tietysti karsi vieraita - ja jotkut eivät löytäneet perille ollenkaan.

Työn odotus

Vuoden alussa olin vielä äitiyslomalla, sitten pienirahaisella hoitovapaalla. Koko kevään odotin jännityksellä töihin paluuta. Menneiden yt-neuvotteluiden takia ajatukset risteilivät pitkään innokkaasta kiinnostuksesta, ärsytykseen ja pelkoon. Vasta syyskuun alussa sain tietää, että oma työ ei jatkunut ja jäin työttömäksi. Sitten odotettiin työpaikkaa ja työttömyystukia (joita en ehtinyt koskaan saamaan).

Syys-lokakuu meni hakukirjeiden vastauksien odotteluun. Joistain ei kuulunut kuukauteen mitään, kolmesta paikkaa sain kutsun haastatteluun. Mutta, kun sen työpaikan saaminen olisi ollutkin niin helppoa! Näissä kolmessa työpaikassa 1. haastattelu johti toiseen haastatteluun, yhdessä kolmanteen. Joka välissä odotettiin, tehtiin hakutehtäviä ja vastattiin samoihin kysymyksiin uudestaan ja uudestaan. Joka välissä, kun puhelin soi tai viesti blingahti, olin hermorauniona pongahtamassa kuulemaan uutisia.

Lokakuun lopulla odotus palkittiin ja sain aloittaa heti uudessa työssä.

Muuton odotus

Asunnon odotusta riitti syyskuuhun asti. Silloin löysimme viimein rivitalohuoneiston, jossa oli tarpeeksi makuuhuoneita, iso piha, moderni kylpyhuone ja täydellinen sijainti Helsinkiin töihin matkaamiseen.

Kun uusi asunto oli ostettu, laitoimme vanhan Hollolan kämpän myyntiin. Sitten odoteltiin ostajaa. Asuntoa puunattiin jokaista näyttöä varten ja jokaisen näytön jälkeen odotettiin kuumeisesti löytyisikö tarjoajia. Nopeasti tulikin 1. ehdollinen tarjous, mutta sitten odotettiin saisiko ostaja järjestettyä vanhan asuntonsa myynnin ja saisiko hän lainan. Puoli kuuta odotettiin. Sitten saatiin huonoja uutisia ja kauppa kaatui. Lopullisen ostajan etsintä jatkui.

Viimeinkin vähän ennen joulua rahat vaihtoivat omistajaansa ja kauppa lyötiin lukkoon uuden ostajan kanssa. Asunto ei ollut myynnissä kuin pari kuukautta, mutta se tuntui aivan ikuisen pitkältä ajalta. Sinä aikana ei ole uskaltanut suunnitella muuttoa, koska vanhan kämpän piti olla kalustettu näyttöjä varten. Olemme siis käyneet vaan hiomassa uuden asunnon pintoja ja haaveilemassa muutosta.

Nyt odotan vuoden vaihtumista. Sitten muutamme uuteen asuntoon, lapsi aloittaa uudessa päiväkodissa (jota odotimme 4 kuukautta), minä ja mieheni saamme vihdoinkin omat etätyöhuoneet ja vapaa-aikamme vapautuu muuttovalmisteluista kaikkeen kivaan. Lupaava vuosi siis edessä!

Tunnista oireet -taaperopeli

Tässä on nyt parin kuukauden verran leikitty Tunnista oireet -peliä. Se menee kutakuinkin näin:

❓ Taaperon nenä vuotaa valtoimenaan ja hän hankaa ikeniään: voiko hänet viedä päiväkotiin?

❓Lapsi yskii öisin kovasti, mutta päivällä ei näy mitään oireita: onko hänellä hengitystieinfektio vai aiheuttaako puhkeavat hampaat vain paljon limaa?

❓Lapsen nenä on vuotanut nyt kuukauden putkeen (ei kuumetta): allergiaa, nuhaa vai puhkeavia hampaita?

❓Lapsi yskii: korona, flunssa vai pölyä kurkussa?

❓Lapsen otsa tuntuu kuumalta, kuumemittari näyttää normaaleja lukuja: onko lapsella vain kuuma riehumisesta vai mittari sökönä?

❓Lapsi itkee: oikeasti kipeä vai vain väsynyt?

Tuntuu, etten voi voittaa tätä peliä. En ole terveydenhuollon ammattilainen, enkä tunnista oireita. Lapsi on niin pieni vielä, ettei hän osaa kertoa, mikä on vikana. Jokainen aamu on kuin lottoarvontaa siitä, onko lapsi tarpeeksi terve hoitoon. Ottaisin mieluusti jokapäiväisen koronatestin, joka kertoisi lapsen terveydentilan.

Äitifoorumeilla toiset äidit raivoavat sitä, että vastuuntunnottomat vanhemmat tuovat räkäisiä lapsia päiväkotiin. No minä olen tuo vanhempi. Oma nenäni vuotaa ihan vaan siitä, että lähden viileään ulkoilmaan. En voi jäädä lapsen kanssa kotiin joka kerta vain sen takia, että nenä on märkä.

Tänään sain viimein soiton päiväkodista: lapsella on kuumetta, tulkaa noutamaan! Jep, minä olen se looseri-äiti, joka vei lapsen hoitoon tunnistamatta oireita. Voiko tässä edes voittaa?

Jätetyksi tulemisen hienous

Kukaan ei tykkää tulla dumpatuksi - oli jättäjä sitten poikaystävä, kaveri tai työpaikka. Mukavampaahan se on, jos itse saa päättää, miten suhde jatkuu. Olen tullut elämäni aikana useamman kerran jätetyksi, ja tämän takia se on ollut ihan parasta:

Kaikki elämäni erot ovat tuoneet
minut tähän hetkeen.

Muistikuvieni mukaan ensimmäisen kerran tulin dumpatuksi ala-asteella. Kaveerasin silloin hauskan, tyylikkään ja suositun tytön kanssa - ja yhtäkkiä hän ei halunnutkaan enää leikkiä kanssani, koska en ollut tarpeeksi hauska, tyylikäs ja suosittu. En oikein edes tiedä, mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä hän leikkikin vain muiden suosittujen tyyppien kanssa.

Ensimmäisen kerran minut dumppasi poikaystävä parikymppisenä. Hän oli ensirakkauteni, Suomeen opiskelemaan tullut ranskalaispoika. Olimme nuoria ja täynnä intoa. Seurustelimme pari vuotta ja juuri ennen kuin hän matkusti kesäksi takaisin Ranskaan, hän sanoi rakastavansa minua. Kesän kirjoittelin hänelle ylipitkiä rakkauden tunnustuksia sähköpostitse vanhempieni jumittavalla tietokoneella ja itkin huoneessani, kun en saanut vastausta. Kesän jälkeen asiat olivat toisin. Hän ei ollutkaan enää varma rakkauden tunteestaan.

Työrintamalla minut on dumpattu 3 kertaa YT-neuvotteluissa. Ensimmäinen oli järkytys. Olin niin jämähtänyt työhöni, etten osannut ajatellakaan mitä muuta voisin tehdä. Toisella kerralla olin vain tyytyväinen lopputulokseen. Olin nähnyt ja tehnyt työnantajalla jo kaiken, enkä kokenut, että minulla olisi siellä enää kehittymismahdollisuuksia haluamaani suuntaan. Kolmas kerta harmittaa eniten, koska se tapahtui hoitovapaani aikana ja koin, etten ollut päässyt työssä edes vauhtiin.

Kaikkia näitä jättämisiä yhdistää se, että ne ovat vieneet minua eteenpäin. 

Jos mietit, että jätetyksi tuleminen on kamalaa, mietipä tätä: miltä tuntuisi jatkaa yhdessä jonkun kanssa, joka ei todella halua sinua. Eikö olisi järkevämpää olla jonkun kanssa, joka arvostaa ystävyyttäsi, rakastaa todella sinua tai tarvitsee osaamistasi? Tämän takia dumpatuksi tuleminen voi olla ihan paras juttu.

Pieni, hauras elämämme

Olen miettinyt yhtä asiaa todella paljon viime aikoina. Kun läheiset ramppaavat jatkuvasti sairaalassa, eikä varmaa diagnoosia tai parannuskeinoa näy, sitä pakostikin alkaa miettimään elämän haurautta. Kuka tahansa meistä voi kuolla minä hetkenä tahansa. Kuka tahansa. Kuka vaan voi jäädä huomenna auton alle, lyödä päänsä suihkussa tai saada sairaskohtauksen. Toiset ovat tietoisempia kuoleman todennäköisyydestä. Ne, joille on kerrottu, ettei aikaa välttämättä ole enää kauaa. 

Miten kuoleman todennäköisyys muuttaa elämää? Yhtäkkiä jokainen hetki on arvokas? Rakkaiden tärkeys korostuu? Sitä ei kiinnitä huomiota enää toisarvoiseen? Ei stressaa turhia asioita?

Miksi tämä eroaa niiden elämästä, jotka eivät tajua kuolevansa?

Mietin pitkään, voinko minä kirjoittaa tästä aiheesta. Enhän minä tiedä mitään elämän epävarmuudesta kanssa elämisestä. Mutta ehkä kirjoitankin, jotta muutkin tajuisivat: minä hetkenä tahansa sinun läheisesi saattaa olla poissa. 

Me elämme tätä elämää liian usein sillä ajatuksella kuin me kaikki eläisimme 100-vuotiaaksi. Käytämme aikamme viihdeohjelmien töllöttämiseen, Instagramin täyttämiseen tai kodin sisustuksen suunnitteluun. Jokainen päivä on kuin rivi tunteja, joille täytyy keksiä sisältöä, jotta viihdymme loppuun asti. Millään tällä ei ole mitään väliä, jos tietäisit ajan olevan rajallinen.

Älä asennoidu tähän pelolla. Te olette tässä nyt, yhdessä, elossa, täynnä energiaa. Käytä tämä hetki niin kuin joka ikinen. Tuottaen läheisille hyvää, luoden hyviä muistoja, arvostaen nykyhetkeä ja unohtaen turhat asiat.

Koska kukaan meistä ei tiedä, mitä on tulevan.

Vinkit päiväkodin aloittamiseen

Meillä on 2 viikkoa päiväkotia takana. Taapero aloitti hoidossa täydellä viikolla, mutta seuraavalla viikolla hän oli siellä vain tiistaista torstaihin. Aloitus on ollut yllättävän helppoa. Ei itkua tai äidissä jalassa roikkumista. Taapero on joka päivä jäänyt muiden lasten luo innostuneena. Viikonloppuna hän jopa hiukan kiukutteli, kun pihalla emme nousseetkaan pyörän selkään mennäksemme päiväkodille.

Monta viikkoa ennen ensimmäistä hoitopäivää stressailin, osaanko valmistautua päiväkodin aloitukseen oikein. Onneksi oli ystävät ja someyhteisöt, joista sain vastauksia ja vinkkejä. Tässä, mitä olen oppinut:

Mitä päiväkotiin tarvitaan?

Näitä listoja olen nähnyt monia: tossut (tai liukuestosukkia), unilelu, tutti, vaihtovaatteita, vaippoja (todennäköisesti teippi), sadevaatteet, kumpparit… Mutta itse lisäsin vielä listaan varaponnareita pitkähiuksiselle tytölle, joka välillä hävittää pompulansa - ja ksylitolipastilleja.

Oma haasteensa varustehankintoihin aiheutti se, että päiväkodissa ulkoillaan säällä kuin säällä. Kotona me pysymme sisätiloissa, jos sataa, joten tuntui hankalalta hahmottaa mitä tietylle säälle tarvitaan. Ratkaisuna roudaan päiväkotiin kaiken mahdollisen. Sain myös neuvon, että mitä tahansa vaatteita hoitoon viedään, niiden kannattaa olla helposti puettavia ja tunnistettavia - ei siis nauhakenkiä, nappitakkeja ja kaikilta löytyviä mustia kuomakenkiä. 

Ystävä myös vinkkasi, että autoon kannattaa hankkia Ikean sininen kassi tai muu jättikassi, jonne kuraiset ulkovaatteet aina heitetään lasta haettaessa - ja että auton selkänoja kannattaa hyvin suojata. Me viritimme selkänojan suojaksi vanhan kokkausessun, vaikka valmiita istuinsuojiakin löytyisi kaupasta.

Nimiöi kaikki

Päiväkotiin täytyy todellakin kirjoittaa nimi jokaiseen tavaraan, jonka haluaa sieltä vielä takaisin - niin vaatteisiin, unileluun, tutteihin kuin sukkiinkin. Jos ei halua kirjoittaa tekstiilitusseilla suoraan vaatekappaleisiin ja ylläpitää niiden jälleenmyyntiarvoa, ainakin parista eri nettipalvelusta voi tilata valmiita tarroja lapsen nimellä (esim. Tarramonsteri ja Ikioma). Ne ovat helppokäyttöisiä ja kivan näköisiä - MUTTA tarrojen pysyvyydestä ei ole takeita. Joka pesukerralla olen saanut kaapia tarranjämiä koneen laidoilta, vaikka pyrin kiinnittämään ne hyvin. 

Turvallisinta on kiinnittää tarra pesulappuun tai valmiiseen nimilappuun. Onneksi ystävät vinkkasivat, että kirjaamalla nimen apteekista ostettavaan ihoteippiin saa myös käteviä nimilappuja. Nämä ovat pysyneet paremmin pesussa ja tarrautuvat villaankin hyvin. 

Vaikka jokainen asia olisikin nimiöity, ystäväni myös varoitteli, että eivät ne tavarat silti välttämättä takaisin kotiin asti päädy. Minäkin olen päiväkodissa jo pariin kertaan saanut etsiskellä lapsen college-puseroa naapuriryhmän puolelta.

Kommunikoi

Lounaalla lapselle oli tarjottu maitoa, vaikka olin kertonut, ettei hän sitä suostu juomaan ja välipalalla hän oli saanut pullaa. Jos olisimme olleet tarkkoja lapsen sokerinsyönnissä, meilläkin olisi varmaan mennyt pullat väärään kurkkuun. Onneksi emme ole. Kun tutustuimme päiväkotiin, saimme lomakkeen täytettäväksi, lapsen arvoista ja tavoista. Tähän olisi ollut hyvä mainita sokeri, jos sitä halutaan välttää. Maidosta sinne mainitsinkin, mutta on vain mahtava juttu, jos lapsi alkaa juomaan muutakin kuin piimää.

Paljon päivähoidon toimivuudesta riippuu avoimesta kommunikaatiosta. Jos lapsella on rankkoja iltoja päiväkodin alkaessa tai lapsi ei totuttaudu uuteen rytmiin, paras juttu on se, että teillä on nyt kokonainen tiimi ratkomassa ongelmia. On sekä päiväkodin että perheen etu, että kaikki saadaan toimimaan. Ongelmista kannattaa siis puhua, mutta myös pitää positiivistä asennetta yllä, jotta lapsi tajuaa, että päiväkoti on tosi kiva paikka.

Kysy ja pyydä apua

Kun omasta päivähoitoiästä on jo hiukan aikaa ja tavat varmasti muuttuneet, eihän asioita voi tietää kysymättä. Päiväkodin tutustumispäivänä ladoinkin aimoannoksen kysymyksiä. Kiitos myös ystävät ja somekansa kaikista vinkeistä!

Sain myös mahdollisuuden tutustua Kasvat-palveluun, joka tarjoaa apua kasvatuksellisiin haasteisiin. Osallistuin tunnin pituiseet Varhaiskasvatuksen aloitus -sessioon, jossa käytiin läpi kaikki suuret kysymykset sekä sain vinkkejä hoidon aloitukseen. Suosittelen palvelua, mikäli  jännität aloitusta yhtä paljon (Lisätietoja kasvat.fi).

Sairastelutkin nyt arkipäivää

Nyt, kun olen ollut viikon verran kotona sairaan lapsen kanssa (sekin tietysti päiväkodin tuomia uusia haasteita), oma arvostus varhaiskasvatuspalveluja kohtaan vain kasvaa. On aivan mahtavaa, että lapsella on paikka, jossa hänelle keksitään joka päivä tekemistä, tuodaan ruoka eteen ja pidetään huolta sopivista unimääristä ja ulkoiluista! Päiväkodissa hän saa niin paljon enemmän virikkeitä, mitä minä en ikinä pysty tarjoamaan. Kiitollisena vien siis taas lapsen ensi viikolla hoitoon.

Miesihanteet uusiksi

Nuoruudessa kaikki vanhemmathan varoittelevat hulttioista: "Älä nyt sellaisen kanssa ala seurustelemaan!" - mutta harva teini tätä kuuntelee. Hulttiothan olivat jännittiviä ja mielenkiintoisia, oman tiensä kulkijoita. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä paremmin ymmärrän tuon varoituksen. Hulttio on parikymppisenä kiinnostava ihminen, mutta iän myötä, perhe-elämän astuessa kuviin, hän ei olekaan enää ihannemies. Tai miten ajattelit hulttion selviytyvän lapsen päiväkodin vanhempainillasta? Näin ihannemiehet muuttuvat iän myötä:

Rokkari

20v. iässä 

romanttinen hurmuri, joka omistaa kappaleensa sinulle

30 v. iässä

viettää kaikki viikonloput keikoilla, muiden ihailevien naisten ympäröimänä.

Hauska bilettäjä

20v. iässä

sosiaalinen hauskanpitäjä, mukana jokaisessa bileessä

30v. iässä

todennäköisesti alkoholisti, kulkee yksin baareissa, koska kavereilla on jo perhe-elämä.

Kapinallinen

20v. iässä

rohkea rajojenrikkoja, joka kyseenalaistaa sosiaaliset normit, ajaa moottoripyörällä ja pukeutuu nahkatakkiin

30 v. iässä

taparikollinen, joka ei sopeudu yhteiskuntaan. Kuuluu ehkä johonkin liivijengiin.

Hurmuri

20 v. iässä

lupaa satulinnoja, maalailee hattarapilviä ja yhteistä tulevaisuutta

30v. iässä

Naistenmies, jota ei uskalla jättää muiden naisten seuraan.

Atleetti

20 v. iässä

ihanan kunnianhimoinen, pitää itsestään huolta, urheilee ahkerasti

30v. iässä

viettää kaiken ajan salilla tai kisoissa. 

Menestyjä

20v. iässä

Rahaa ja ideoita löytyy, perustaa start upin nuorella iällä

30v. iässä

työnarkomaani, viettää kaikki arki-illat ja vapaapäivät työn ääressä.

Minun ihannemieheni

Laittautuja

20 v. iässä

aina hyvännäköinen, vaatekokonaisuus mietitty

30v. iässä

Panostaa ulkoasuunsa niin paljon, että et koskaan kehtaa olla hänen seurassaan pieruverkkareissa ja lököpaidassa.

Autoharrastaja

20 v. iässä

kuskaa sinua milloin milläkin tuunaamallaan kulkuvälineellä romanttisiin paikkoihin, takapenkillä pauhaa kovaääninen subbari

30 v. iässä

kädet aina autorasvassa, haluaa auton moottorin olohuoneeseen sisustuselementiksi.

Mikä oli sinun miesihanteesi parikymppisenä? Entä nyt?

Näillä suuntaamme syksyyn - lastenvaatepäivitys

Taaperon vanhempana tutustuin ensimmäistä kertaa käsitteeseen "välikausivaate". Mitä ihmettä se on? Lastenvaatekauppojen rekit hytkyvät softshellejä, fleecekerrastoja ja kuorivaatteita ja jotenkin minun pitäisi vain tietää, mitä niistä pitää pukea lapsen päälle tietyllä säällä. Viime kevään ja kesän pärjäsimme lapsen kanssa hyvin yksinkertaisella pukeutumisella - koska emme ulkoile huonolla säällä - mutta nyt, kun lapsi aloittaa päiväkodin, yhtäkkiä pitää varautua siihen, että vaatetta on kaikille keleille. Aikamoisen hiustenhalkomisen ja pään pyörittelyn jälkeen päädyimme näihin:

Softsell-, kuori- vai välikausihaalari

Syksyvaatetusta nettishoppaillessa olin jo lisännyt softshell-haalarin ostoskoriin, kunnes mieheni informoi, että softshell-materiaali on muuten yksi suurimmista mikromuovin levittäjistä vaateteollisuudessa. Ihan kuin lapsen vaatteiden pähkiminen ei olisi tarpeeksi vaikeaa, sitten pitää vielä miettiä ympäristöpuolta. Olin valmis luovuttamaan! Joku muu saa hoitaa nämä vaatehankinnat! Lopulta päädyin kuitenkin tilaamaan vanuvuorisen talvikurahaalarin. Sen toimivuudesta minulla ei ole mitään takeita, mutta se ainakin lapsella on joku ulkovaate marraskuun kuraloskasäihin.

Kumpikin takki on hankittu kirpparilta. Oikealla Didriksonin tuulitakki ja Marimekon sadetakki. 

Oma äitini yllätti meidät kirpparilta löytämällään 3 euron välikausihaalarilla. Ollakseen niin halpa, se oli todella hyvässä kunnossa. Sillä lapsi saa pärjätä syys-lokakuun kelit välikerroksien kera. Kirpparilta olen löytänyt myös Marimekon sadetakin sekä Didriksonsin tuulitakin, jotka saavat toimia kurahousujen kanssa.

Fleece- vai villavälikerrasto

Softsellin ohella myös fleece on yksi suurimmista mikromuovin levittäjistä. Tämän takia meidänkin on helppo päätyä villakerrastoon. Onneksi meiltä löytyy äitiyspakkauksen mukana tullut villasekoitehaalari sekä lapsen tädin neuloma merinovillahaalari viime keväältä, jotka vielä sopivat.

Merinovillahaalari on lapsen tädin tekemä,
yökkäri kirppikseltä.

Ja ne kengät!

Kenkien valitseminen sitä vasta pitkää matikkaa tarvitaankin! Ensin pitää mitata lapsen jalanpohjan pituus (joka taaperon kanssa on aikamoista taiteilua). Sitten kesäkenkiin ja lenkkareihin lisätään 1 cm pituuteen, talvikenkiin ja kumppareihin 2 cm. Tällä laskutoimituksella ja kenkätaulukon avulla saadaan pääteltyä, että 12 cm jalan pituudella tarvitaan koon 21 lenkkarit ja 22 kumpparit. Mutta juuri, kun olet löytänyt sopivan kokoiset ja hintaiset kengät, myyjä ilmoittaakin kengän koon brittikoossa 3:sena ja olet taas ihan pihalla.

Vain Vikingin varsilenkkarit on hankittu uutena. Alla 3 euron välikausihaalari. 

Sitten on goretexiä, vuorellista kumpparia, varsilenkkaria, mystistä "välikausikenkää" ja kuomaa. Missään ei lue millä säällä ja lämpöasteella näitä pitäisi käyttää. Mietin, että voisiko lapsi pärjätä vain pelkissä vuorikumppareissa koko vuoden… Lopulta päätän, että ostelen vain erilaisia kenkiä ja vien ne kaikki tarhaan. Päiväkodin täti saa sitten päättää, mitä pukee päälle.

Sisävaatteet kulutuksen kestävinä

Kuulin, että päiväkotiin ei kannata laittaa lapselle mitään parhampia päälle - ja mietin, että mitähän ne parhaimmat edes olisi. Meidän lapsella ei pahemmin juhla- tai uusia merkkivaatteita löydy. Kaikki vaatteet on tarkoitettu käytettäväksi - ja missä me niitä ykkösiä käytettäisiinkään edes??? Suurin osa sisävaatteista on hamstrattu kirpparilta euron hintaan tai saatu käytettynä ystävältä. 

Vasemmalla lapsen tädin ompelemat legginsit, keskellä kirpparibody, oikealla alesta hankittu Muumi-paita.

Kauniimmat vaatteet on saatu lapsen tädiltä, joka loihtii omien ompelutöidensä jämäpaloista lapselle legginsejä ja bodyjä noin vain. Välillä olemme saaneet lahjaksi neuleita, kuten villashortsit, jotka toimivat niin kesähelteiden kuin viileimpien syyspäivien asusteeksi sukkahousujen kera. Myös lapsen isoäidit ovat pitäneet huolta, että lapsella on villavaatetta. Tämä on ihanaa, koska itsehän en ehdi tai jaksa mitään neuloa.

Lapsen tädin neulomat villashortsit käy kesään ja syksyyn. Kaikon legginsit on harvoja uutena ostettuja merkkivaatteita.

Ja mitä vielä?

Varmasti jotain puuttuu! Pelkään, että päiväkodista tulee noottia liian isoista ulkohaalareista tai liian pienistä kengistä. Samoin lapsi saattaa venähtää hetkessä ja sitten kaikki hamstraamani talvivaatteet ovatkin turhia. Tämän takia en halua hankkia liikaa aivan uusia vaatteita tai monia ulkohaalareita. Täytyy vain olla uuden vaatetarpeen sattuessa valmis ryntäämään kirpparille tai verkkokauppaan etsimään lisää!

Ja se välikausi tarkoittaa muuten märkää kevät- ja syksykautta, talven ja kesän välissä.