keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Suomalaisen sään ytimessä

Katson ulos ja mietin onko päivä vai yö. Yhtä pimeää. Harmaat pilvet peittävät taivaan, niin ettei auringosta näy pilkahdustakaan, vaikka kello on 12 päivällä. Mietin miksi ihmeettä esi-isämme päättivät asettua näille konnuilla tuhansia vuosia sitten. 

Arkkitehti katseli ympärilleen ja päätti -
tehdään jotain yksinkertaista.
Italian korkeudella olisi odottanut jatkuva vehreys ja kohtuullinen lämpö. Kuka muu tänne olisi jäänyt karua maata kylvämään kuin jääräpäinen sisupussi. ”Ja minähän kylvän tähän maahan vaikka mautonta perunaa, jos muu ei kasva!”, esi-isämme on varmasti raivonnut maata auratessaan – ja lopulta kansoittanut maan yhtä jukuripäisillä lapsenlapsillaan. Ei mikään ihme, että Suomessa sisu on kansanylpeys.

Aurinkoisen kesän ja kauniin värikkään syyskuun jälkeen harmaa ja märkä marraskuu tuntuu aina yllätykseltä. Poissa on kirkkaat värit ja lämpö. Tilalla on sumuista kosteutta ja kylmää, joka hiipii paksuimmankin toppatakin hiha-aukoista sisään jäätämään ihoa. Kylmä karaisee – niinhän sanotaan. Ja tätä samaa jatkuu pahimmillaan tammikuun alkuun asti. Kosteuden mukana saapuu flunssakausi. Terveyskeskuksissa jonotetaan influenssarokotteita kuin leipää pula-aikana. Lämpöä tulee ikävä.

Ei tarvitse pohtia miksi kansastamme on tullut yksinäisyydessä jurottava lauma , joka ei tervehdi vastaantulijoita. Ei meilläpäin ole ollut tapana olla sosiaalisia. Täällä aurinko laskee marraskuussa kolmen- neljän maissa. Entisaikaan silloin painuttiin sisälle lämpimään, oman väen pariin. Ei ollut aikaa viettää turuilla ja toreilla. Lyhyt päiväsaika vietettiin töitä tehden. Milloin siinä nyt ehtisi vaihtaa kuulumisia tuttujen ja tuntemattomien kanssa, kun leipä oli saatava pöytään? Olemme ahkera kansa. Työ ensin, lepo sitten.

Espoolaisessa lähiössä ulkona nököttävät rakennukset sulautuvat sumuiseen säähän. En voi kuin muistella ulkomailla näkemiäni taloja, joiden rakennuskulttuuri on saanut innoituksensa luonnon väreistä ja muodoista. Pitäähän se meilläkin tavallaan paikkansa. Ehkä noiden betonihökkeleiden suunnittelija on miettinyt, että talot sopivat hyvin suomalaiseen luontoon ja sen väreihin – ainakin marraskuussa.

Oikeastaan suomalainen syystalvi on tehnyt meistä sen mitä me olemme. Olemme ahkera, jukiripäinen kansa, joka ei kylmää pelkää tai naapuria morjesta. Jos nyt muuttaisin ulkomaille auringon lämpöön, alkaisikohan liika valo, leppoisa työhenki ja ylisosiaaliset ihmiset ahdistamaan? Osaisinko asua maassa, jossa kynttilän valossa, sohvannurkassa kyhjöttäminen perjantai-iltana ei olisi yleinen harraste? Tulisiko minulle Suomen pimeää syksyä ikävä?

torstai 16. lokakuuta 2014

Tosielämä on tuolla jossain

Kaikki on nykyään netissä. Yritin varata pankkineuvotteluaikaa Danske Bankiin, mutta Espoosta ei löydynyt yhtään konttoria. Viimein, kun sain varattua ajan Helsingin pääkonttoriin, virkailija soitti ja kysyi voisimmeko hoitaa tämän puhelimitse. Toinen vaihtoehto olisi kuulemma verkkoneuvottelu – mikä lie se sitten olikin. Valitsin puhelimen.

Kävin työterveyslääkärin lähetteellä verikokeessa. Varasin puhelinajan kuullakseni tulokset. Lääkäri hiukan närkästyneenä soitti ja sanoi, että olisin voinut lukea tulokset myös Oma Mehiläinen –palvelusta. Reseptitkin ovat nykyään eReseptejä eli ne toimitetaan sähköisesti.

Kirjakauppaankaan ei tarvitse enää lähteä. Opukset saa ostettua tabletin sovelluskaupasta. Lehtitilaukset voin perua. Ne voi lukea sähköisesti. Tutustuin nettijoogaan tietokoneen ja oman joogamaton avulla olohuoneessani.  Vaatteeni ovat Zalandosta. Kauppaostoksetkin voisin tilata Alepan Kauppakassi –palvelusta. Enää ei tarvitsisi siis poistua kotoa kuin töihin – tai voisinhan senkin tehdä etänä.

Netissä kaikki on paljon vaivattomampaa, kauniinpaa ja mielenkiintoisempaa ja uudet laitteet tekevät netissä olosta entistä helpompaa. Ostin uuden tabletin. Nyt yhdellä kädenheilautuksella olen Instagramissa, Pinterestissä, Spotifyssa ja Google+:ssa - samanaikaisesti. Netissä olen hyperaktiivinen näpertelijä, joka virkkaa, valokuvaa ja askartelee. Kirjoitan kahta blogia, järjestän ystävätapaamisia Doodlen avulla sekä joogaan Youtuben äärellä.

Mutta netti vääristää elämää. Kun istuu päivät pitkän kotona koneen ääressä, sitä alkaa kuvittelemaan, että elämä on tuolla ruudun takana. Sitä luulee tuntevansa kaverinsa pelkän Facebookin perusteella ja hallitsevansa elämäänsä nettisovelluksilla. Netiltä on helppo piilottaa epätäydellisyytensä ja someen valita valokuvat, jossa vatsamakkarat eivät näy.

Kävin treffeillä. Nettideittikirjoituksen perusteella mies oli urheilullinen, hauska ja sosiaalinen. Treffeillä kohtasin perusjampan, joka ei meinannut saada sanaa suustaan. Ihmettelin mihin katosi se itsevarmanoloinen tyyppi, johon netissä olin tutustunut. Ei siitä vuosisadan rakkaustarinaa syntynyt, mutta muistuipahan mieleen, että tosielämä on tämän ruudun ulkopuolella. Vatsamakkarat, aidot ihmiset ja kaikki.

torstai 7. elokuuta 2014

Rasti otsassa

Tässä jokunen aika sitten jouduin vetämään rastia ruutuun treffisivustolle ja määrittelemään itseni. Mikä on pituuteni? Hiustenvärini? Silmien väri? Juonko alkoholia ”en koskaan”, ”silloin tällöin” vai ”usein”? Olenko ateisti, juutalainen vai kristitty? Lapsia, onko vai haluanko ollenkaan? 

Vaikein kohta oli kuitenkin ruumiinrakenne. Olenko hoikka, treenattu, pyöreähkö, tanakka vai normaali? Hoikka tai treenattu en ainakaan ole – mutta jos valitsen pyöreähkön tai tanakan, enkö sitten ole normaali?

Kuvalähde: http://naurunappula.com/z/538329/
Vastaavanlaiset kyselylomakkeet ovat hämmentäneet minua aikaisemminkin. Markkinointitutkimusyritys kysyi taannoin talouteni kokoa. Sinkuilla vastausvaihtoehtona oli vain ”yksinäistalous”. Ovatko sinkut siis aina yksinäisiä?? Toisen kerran sama yritys oli muotoillut kysymyksen muotoon ”Mikä on elämänvaiheesi?” Vastausvaihtoehdot olivat  ”vanhempien luona asuva”, ”yksin asuva”, ”avoliitossa” tai ”avioliitossa”. Aivan kuin jokaisen ihmisen elämä kulkisi näissä ”vaiheissa” eteenpäin.

Vastauslomakkeet ahdistavat meidät pikkuhiljaa pieniin lokeroihin. Samalla, kun raksitin ruutuihin ominaisuuksia itsestäni, tein päätöksiä siitä mitä olen ja mitä en ole. Olen vaaleahiuksinen, politiikasta ei-kiinnostunut, silloin tällöin alkoholia juova, kristitty sinkku nainen.  Ainut ongelma vain oli siinä, ettei kaikkiin kysymyksiin ollut sopivia vastausvaihtoehtoja. Silmäni ovat sini-harmaat, mutta virallisesti olen sinisilmäinen. Mitä, jos kuulun kirkkoon, mutten tunne itseäni kristityksi? Mitä, jos asun yksin, mutta en ole mielestäni yksinäinen? Mitä jos olen sekä hiukan tanakka, hiukan pyöreä ja erittäin normaali?

Mutta ei vastausvaihtoehtoja voi jättää valitsemattakaan. KELAsta ei saa tukia ilman täytettyä lomaketta, pankista ei saa lainaa ilman taustatietoja ja puolisoa ei löydy, jos ei suostu kertomaan itsestään mitään. Täytyy siis tehdä valintoja. Mutta todellisuus on niin paljon muutakin kuin rasti ruudussa. Täytyy vain toivoa, että se normaalia sinisilmäistä blondia etsivä mies muistaa sen.

Pankissa kysyttiin mikä on lainanhakijan ”Ammatti tai arvo”. Hetken aikaa harkitsin vastaavani  ”vapaaherratar”.  


keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Sinkkuuden paperihäät

Vuosi sitten erosin, pakkasin kamppeeni pahvilaatikoihin ja tungin ne 27 neliön yksiöön. Yli 8 vuoden seurustelu oli ohi. 
Vapauden tunne oli samaan aikaan sekä huumaava, että pelottava. Sain ihan yksin päättää jokaisen kaapin paikan, mennä tai olla menemättä, nukkua puolille päivin tai levittää maalaus- ja käsityökamppeeni ympäri kämppää. Mutta toisaalta olin aivan yksin – kukaan ei ollut kotona kuulemassa huoliani.  

Vuoden verran ajattelin, että ei koskaan enää. Ajattelin, että jos joskus vielä tapaisin jonkun, miksi siihen edes kannattaisi satsata – todennäköistähän olisi, että taas 8 vuoden kuluttua tajuaisin, ettei sekään suhde toimi. Ja se olisi seuraavat 8 vuotta tuhlattua aikaa.

Sitten aika kului. Sitä unohti kuinka vaikeaa eroaminen oli. Kaipasi entistä enemmän joka päiväistä juttuseuraa. Unohti yhdessä asumisen huonot puolet, muisti vain ne hyvät. Vuoden kuluttua olin valmis yrittämään uudestaan.

Mutta missä 3-kymppiset sinkut nykyään tapaavat toisiaan? Olen liian vanha etsimään yökerhoista seuraa. Harrastukseni ovat aika naisvoittoisia. Eikä sitä oikeen Prismaankaan viitsi lähteä sinkkukori kädessä miehiä jahtaamaan.

Amerikkalaisen tutkimuksen mukaan internetissä tavanneet pariskunnat eroavat harvemmin kuin kasvokkain tavanneet. Sinne siis? Ensin piti kartoittaa paras nettideittipaikka. Tiesittekö, että internetin treffisivustoja on lukemattomia? Suljettuja, maksullisia, avoimia, opiskelijoille, rikkaille tai urheilijoille tarkoitettuja. Ja sitten on vielä älypuhelin appsejä… tinderejä, blenderejä ja applen cupid-sovelluksia, joilla voi paikallistaa lähimmän vapaan sinkun. Pelkkä palveluiden vertaileminen vei päivän. Lopulta päädyin ”onnellisiin pannukakkuihin”. Se kuulosti tarpeeksi  huolettomalta. Lisäksi palvelu oli suljettu, ilmainen ja säännöissä luvattiin häätää kaikki väärillä aikeilla olijat. Ei siis mitään seksinvonkaajia.

Nimimerkki on luotu. Profiili huolella kirjoitettu. Paras valokuva ladattu. Syötti on vesillä. Toivottakaa siis hyvää kalaonnea!

torstai 27. maaliskuuta 2014

Tissit – Katso kuvat!

Jos klikkasit tämän kirjoituksen linkkiä vain sen takia, että otsikossa luvattiin kuvia tisseistä, minun on valitettavasti tuotettava sinulle pettymys. Ei täällä ole mitään tissikuvia. Halusin vain kokeilla kuinka seksi myy – tai tarkemmin: rintarauhaset. Tosin, ei tästä taida kukaan rahaa saada.
Tiss... eikun nämä on keksejä.

Taannoin eräs kollega (naispuolinen, ei lapsia) kommentoi kuinka olisi kamalaa, kun rinnat rintaruokinnan lopettamisen jälkeen sitten roikkuisivat jossain navan kohdalla eivätkä olisi enää entisensä. Jäin miettimään, että mitä niillä sitten edes tekee, jos ei imetä. Keksin niille kolme tarkoitusta:  1) jälkikasvun ruokinta, 2) vastakkaisen sukupuolen mielenkiinnon herättäjä ja 3) naiseuden symboli.

Kaikki nämä päivät olen antanut noiden vain roikkua mukana, enkä ole tajunnut minkälainen voimavara minulla on. Samassa paketissa ruuan tuotantolaitos ja viihdytyskeskus. Tissillä saa sekä miehen, että lapsen hiljaiseksi. Toiset hankkivat niillä rahaa iltapäivälehtien sivuilla - toiset taas käyttävät niitä aseena tasa-arvosodassa poltettujen rintsikoiden kera.

Rinnat ovat kummallisia juttuja. Noin 42 %:lla väestöstä on ne. Silti, kun Iltalehti julkaisee nettisivuillaan otsikkolinkin ”Rihanna vilautti rintojaan – katso kuvat!”, tuhannet suomalaiset klikkaavat linkkiä. Ihan kuin se olisi joku uusi juttu. Ja Rihannan rinnathan on nähty iltapäivälehtien sivuilla jo niin monta kertaa eri kuvakulmista, ettei luulisi siinä olevan enää mitään ihmeteltävää.

On suorastaan outoa kuinka kasa rasvaa ihon sisällä voi saada miehien päät pyörälle, tuottaa proteiinipitoista maitojuomaa sekä tehdä tytöstä naisen. Samalla ne ihastuttavat, vihastuttavat ja kauhistuttavat. Kun eläinaktivistit aiheuttavat pahennusta riisumalla paitansa ja protestoimalla näin turkiksia vastaan – Lady Gaga myy samalla metodilla levyjään.

Rintojen merkityksen naiseuden symbolina ymmärtää vasta sitten, kun ne on vaarassa menettää. Kun äitini sairasti yli kymmenen vuotta sitten rintasyövän – kävi selväksi kuinka kova pala niiden menettämisessä oli vaikka niillä ei enää ollutkaan roolia jälkikasvun ruokinnassa tai miehen metsästyksessä. Rinnat ovat osa naisen minuutta – ovat ne sitten isot tai pienet, roikkuvat tai lattanat – tai uudelleen rakennetut.

Miehille terveisiä: Meillä ei ehkä ole parempaa palkkaa, ihmisoikeuksia joka maailman kolkassa, asemaa johtoryhmässä taikka oikeita mielipiteitä – mutta meillä rinnat! Niillä me hallitaan maailmaa!

torstai 6. maaliskuuta 2014

10 asiaa, joista en pidä

1. Maitopurkit, jotka eivät suostu aukeamaan. Sen sijaan niiden kaatonokat notkistuvat avausyrityksistä ja vihdoin ja viimein, kun olet kynsien, saksien ja jumalan armahduksen avulla saanut purkkiin reiän, kaatonokka on niin runneltu, että maidot menee ohi lasin.

Vähänkö ärsyttävää!!!
2. Naisten lehden reseptit, joihin pitää metsästää puoli thaimaata oikeita mausteita, keitellä, vispata ja paahdottaa tuntitolkulla ja lopputuloksena on pahaa mössöä. …ja ruokakaapissasi lähes täydet purkilliset erikoismausteita, joita et tule koskaan enää tarvitsemaan.

3. Sukkahousut, jotka hajoavat heti, kun ne saa ulos pakkauksesta.

4. Liian tiukka pönihäntä. Sellainen, joka jättää päänahan araksi tunneiksi hiuslenkin poistamisen jälkeen.

5. Tietokoneen tietoturvapäivitykset, jotka ilmestyvät varoitusikkunana ruutuun ilmoittamaan, että kone sammutetaan minuutin sisällä, juuri, kun sinulla oli hyvä kirjoitus-flow päällä. Päivitystä voi kyllä viivästyttää, mutta se on vain väistämättömän ajatuskatkoksen lykkäämistä.

6. Tv-sarjat, joissa esiintyy vain nuoria ja kauniita ihmisiä. Siinä vaiheessa, kun ei voi erottaa kuka on lapsi ja kuka vanhempi, jotain on pielessä.

7. Pakkasella käyttökelvottomat älypuhelimet. Ei ne Nokian insinöörit taida usein seistä bussipysäkillä 30 asteen pakkasessa yrittämässä näpytellä kännykästä esiin bussiaikatauluja. Sormet jäätyy, kun ei se laite toimi sormikkaat kädessä!  Ja yhteyskin hidastuu etanavauhtiin, kun on tarpeeksi kylmä!

8. Asiakaspalvelijat, joilta ei saa palvelua. Varsinkin elektroniikkakaupassa, uutta tietokonetta etsiessä, kun on vartin verran tuijotellut eri kokoisia laitteita ja harhaillut käytäviä edes takaisin epätoivoinen katse naamallansa saamatta palvelua, tuntee itsensä pieneksi ja mitättömäksi. En varmaan näyttänyt henkilöltä, joka tarvitsee uuden tietokoneen.

9. Tilarohmut, Piltti-/Bonapurkit. Niksipirkat ovat täynnä vinkkejä kuinka piltti- ja bonapurteloista voi kätevästi askarrella tyylikkäitä tuoksukylttilälyhtyjä, kuviollisia säilytysrasioita taikka trendikkäitä kuivakukkaruukkuja. Ne ovat niin hemmetin käteviä, mutta purkkeihin on jäänyt silti paha suunnitteluvika. Niitä ei voi kasata, niitä ei voi lytätä, ne vievät ihan valtavasti tilaa avattuina taikka tyhjinä. Jokaisen lapsiperheen kodista löytyy varmasti pilttipurkkimeri (Kätevä niksi sekin!).


10. Räntäsateet. Kuka niistä voi edes pitää?

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Mä en tajuu..

Mä en tajuu montaakaan asiaa, kuten trigonometrisia funktioita, Suomen talouspolitiikkaa taikka miksi taivas on sininen, mutta en varsinkaan näitä:

"Kotona loppui paperi, niin piti käydä kylillä piirtelemässä."
Tageja piirtelevät nuoret
Jos jossain on valkoinen seinä, ei kestä kuin yksi sumuinen viikonloppu, kun siihen on ilmestynyt spreimaalia. Miksi? En tarkoita graffiteja, joiden eteen todella nähdään vaivaa ja joiden tarkoitus on koristaa harmaata maailmaa – vaan niitä sotkuja, jotka sutataan sekunnissa. Mikä niiden tarkoitus on? Onko asialla aloittelevat graffititaiteilijat, jotka eivät vielä osaa suunnata spraypulloaan oikein? Vai teinit, jotka haluavat jättää jälkensa maailmaan – vaikka vain S-Marketin seinään? Miksi ne ihmiset haluavat sotkea toisten taloja? Saanko minäkin käydä maalaamassa heidän maakuuhuoneidensa seiniin valitsemiani valistusvirsiä??

”Kovaotteiset” toimintaelokuvat
”Supertähti Rutger Hauer esittää kovaotteisen toimintatrillerin pääosassa kulkuria, joka kyllästyy kotikaupungissaan rehottavaan korruptioon ja rikollisuuteen” (elokuva Hobo with a Shotgun). ”Kovaotteinen toimintaelokuva terrorismin torjuntaan erikoistuneesta poliisimiehestä, joka saa vastaansa mielipuolisen lentokonekaapparin ja tämän ammattitappajajoukkion” (elokuva Matkustaja 57). ” Game of Death on kovaotteinen toimintaelokuva, jossa tiukka Wesley Snipes painaa sata lasissa!” Mikä ”kovaotteinen”?? Sen vielä ymmärrän, että toimintasankari, portsari tai rikollinen voi olla kovaotteinen, mutta miten elokuvasta tulee sellainen? Kohteleeko se katsojaa kovasti? Tuleeko sitä katsoessa ryhjeita?

”Revitalift Total Repair 10 Monitehoinen anti-age BB-voide medium sävyllä”
Mitä??! Kuka näitä kosmetiikkatuotteiden nimiä keksii?! Mikä monitehoinen? Onko ne niin kuin silmälasit? Poistaa hajataiton ja likinäköisyyden? Ja Total Repair? Korjaa kaiken, parisuhteen ja lattian halkeamat? Anti-age BB-voide – voide, joka estää ikäihmisten Big Brother-ohjelmien katselun?? Numero nimessä vissiin korostaa tuotteen korkeatasoisuutta. Miksei se voi olla vain Revitalift-meikkivoide??

Alastonprotestit
Alastomat ihmiset ovat protestoineet mm. turkiksia, huonoja elinolosuhteita, naistenoikeuksia ja valtiovaltaa vastaan. Joskus jossain joku on saanut päähänsä, että jos riisuu vaatteensa, saa sanomansa paremmin perille. Niinkö se ihan oikeesti menee? Oma kokemukseni on, että alastoman ihmisen edessä katse putoaa useimmiten hartiatason alapuolelle ja se mitä ihmisen suusta tulee, jää enemmän tai vähemmän kuulematta. Alaston protestoija kyllä usein päätyy lehtien sivuille, mutta muistaako kukaan mitä hän protestoi?

Dr. Ötker
Kuka toi tämän brändin Suomeen? Ettekö keksineet mitään muuta markkinointinimeä? Tuotteissa ei varmasti ole mitään vikaa mutta ”Ötker”! Dr. Ötker on kuin saksalainen Etola: kuulostaa yököttävältä – vaikka sisältö olisi hyvä.

Voisko joku selittää?

torstai 9. tammikuuta 2014

Asiaa painosta

Hei, olen Seela. 164 cm ja 68 kiloa. Painoindeksini 25,3 eli ”lievästi lihava”. En tosin tunne itseäni lihavaksi, vaan ehkä hiukan rupsahtaneeksi, joka aikoo piakkoin ryhdistäytyä urheilussa ja parin kilon pudottamisessa - niin kuin varmasti puolet Suomen naiskansasta. 

Syy miksi kerron tämän, on se, että paino on meille naisille tabu. Sitä varjellaan samalla tavoin kuin pin-koodia, palkkatietoja tai omaa varallisuutta. Mutta en oikeastaan tiedä miksi.

Itsekin salailin tätä tietoa pitkän aikaa. Yläasteella painon kertominen oli sama kuin olisi paljastanut salaisen ihastuksensa nimen. Jostain olin oppinut, että lihava on paha. Ehkä se johtui siitä, että oma äitini kävi vaa’alla kauhistelemassa painoaan. Tai koska naapurin rouva puhui palopuheita siitä, kuinka hän lihoi nuoruudessaan ja tekisi nyt kaiken toisin, jos voisi. Tai ehkä se johtui lehdistä joita luin tai ohjelmista joita katsoin.

Vertailin teininä telkkarista missien strategisia mittoja ja luin nuorten lehtien terveyspalstoja, jonne sadat ikäiseni nuoret lähettivät kyselyitä: ”Olen 168 cm ja 58 kiloa. Olenko normaalipainoinen?”. Minäkin halusin olla normaali. Imin tietoa siitä, mitä se on. Yläaste oli raakaa aikaa itseään etsivälle ihmiselle.

Mutta ei se aikuisikäkään ollut helppoa. Kun noin 25-vuotiaana lopetin urheilun, lihoin lähes 10 kiloa. Ajattelin, että kyllä se nuoruuspaino palaa, kun alan urheilemaan taas. Ei palannut. Jonkun aikaa yritin pukeutua liian pieniin vaatteisiin siinä toivossa, että ne kannustaisivat syömään vähemmän. Lopulta luovutin. Isommissa vaatteissa oli vain mukavampaa ja hyvin syöneenä olin vähemmän kiukkuinen. Minusta tuli L-koon nainen.

Itseasiassa usempikin tutkimus on osoittanut, että ylipainoiset elävät pidempään. Kun laihat ja keskikokoiset kuihtuvat sairastuessaan, lihavat porskuttavat vararavinnollaan. Tutkimusten mukaan 65 ikävuoden jälkeen ideaalinen painoindeksi on lähellä kolmeakymmentä. Tosielämän esimerkit, ovat puolestaan osoittaneet, että lihavatkin ovat onnellisia. He löytävät puolison – menevät naimisiin – saavat lapsia – ja käyvät mieluisissa töissä. Onni ei ole siis kiloista kiinni. Miksi lihavuus olisi siis paha asia?

Kun päätin lopettaa painosta murehtimisin, minulle jäi yksi murhe vähemmän.
Joten: Hei, tytöt! Sanokaa ääneen se luku - olkoon se iso tai pieni! Sanokaa: ”tää on mun kroppa, nää on mun kurvit ja olen niistä ylpee!”

Linkkejä uutisiin tutkimuksista: